tiistai 17. marraskuuta 2015

Kaamoksen kengänpohjassa

Kässärin täyteläisen tummia tunnelmia Meg Meyersin tahdissa.

Tuntuu kuin olisi miljoona asiaa, joista puhua. Juuri nyt en jaksa.

Jossain vaiheessa pimeä saa minut aina kiinni ja litistää kengänpohjaansa. Se tulee iholle, kun ajan valottomalla tiellä ikkunat huurussa, nauraa kun valoksi kelpaa katuvalojen kelmeän oranssi heijaste märällä asfaltilla. Nukun tismalleen saman verran kuin muulloinkin ja herään aamulla kuin haudasta.

Näen yhtä toistuvaa painajaista. Että olen yhä toinen jalka AMK:ssa. Olen jotenkin valmistunut käymättä kaikkia kurssejani, käyn töissä normaalisti ja yritän siinä sitten suorittaa rästiin jääneitä kursseja. Lintsailen niiltä, koska minua ei kiinnosta, tulen paikalle kerran kuussa enkä ymmärrä mistään mitään. Iso osa kursseista on pitkää matikkaa, jotain niin edistynyttä, että en edes tunne termejä. En osaa laskun laskua.

Unesta herääminen on niin ihanaa, vaikka en yleensä hetkeen muista edes, etteivät ne ole totta.

Osa tästä on varmasti työstressiäkin. Hommani vaihtuivat ja olen joutunut opettelemaan parissa kuukaudessa kaksi kokonaan uutta hommaa. Kolmas alkaa joulukuussa ja sitten teen niistä yhtä aina kuukausi kerrallaan, kunnes vaihdetaan. En tykkää tällaisesta, kaikki on excelöity ja kaikki hommat kiertävät. Tuntuu kuin asiat valuisivat päästäni, kunnes en muista enää yhtään mitä minun piti milloinkin tehdä. Helvetin työelämä.

Pari salaisuutta ja neuroosia lisää ja olen kauhuromaanin päähenkilö. Ehkä Raevaaran Nukkumatti kaivaa minunkin silmäni päästä.

*

Nanowrimo auttaa kaamoksen hillinnässä, onpahan jokin tavoite johon keskittyä ahdistuksesta ja väsymyksestä huolimatta. VH:n kanssa nano on sujunut kuin unelma. Olin viime viikolla vielä yhden päivän tavoitetta edellä, vaikka pidin pari nollapäivää viikossa. Idea oli kypsä kirjoitettavaksi, kehitin sopivan rytmin. Mietin aina työpäivän aikana jonkun täkyn uutta lukua varten, jota en malttanut olla kirjoittamatta. Laitoin kasaan täydellisen soittolistan, katsoin ettei ole pahemmin menoja.

Minulla oli mitä ihanin flow. Luomani maailma kiinnosti, hahmot aukesivat pikku hiljaa, kirjoitin jopa siedettävää tekstiä. Nano alkoi tökkiä vasta, kun minun piti alkaa lopetella tarinaa. Luulin tietäväni oikean tavan lopettaa, mutta juoni kuljetti hahmoja, eivätkä hahmot juonta. Päätin antaa itselleni luvan jättää lopun vielä kirjoittamatta, ihan kuin tein TH:n kanssa viime nanossa.

Viime viikonlopun Viita imi jaksamiseni niin totaalisesti, että jymähdin 24 000 sanaan. Tarkoitus oli kuitenkin tehdä "vain" puolinano, joten ei sillä niin väliä. Lupasin itselleni vielä 6 000 sanaa. Se on varmaan riittävä runko tarinalle tällä erää.

TH on taas kolkutellut mieleni ovella, enkä malta päästä editoimaan sitä. Se mikä ahdisti pari viikkoa sitten, tuntuu nyt kypsyneen päätökseksi. Tiedän miten korjaan kaiken. Minulla on suunnitelma.

Etsin tänään kaupasta kirkasvalolamppua, mutta ne oli loppuunmyyty. Harmi. Vuosien kärvistelyn jälkeen päätin, että ostan sellaisen työpisteelle. En jaksa tänä vuonna sitä henkistä uupumusta, joka tulee joulun tienoilla.

Onneksi kohta on loma. Lähden viikoksi Kreikkaan joulukuussa, kirjoittamaan runoja. Hassua miten olen soimannut itseäni matkasta kesästä lähtien (koska Kreikassa runoilu on kuin jostain huonosta romskusta) ja nyt olen valtavan huojentunut, kun pääsen valoon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti