maanantai 26. lokakuuta 2015

Vaeltava kirjoittaja


Dario Marionelli & Jack Liebeck - Wandering Jane

Viime viikolla oli ihania hetkiä kirjoittamisen kanssa. Makasin sängylläni ja katsoin 2011 Jane Eyrea ja kirjoitin samalla runoja (oi Dario Marionellin soundtrack!). Oli lämmintä ja leppoisaa.

Runoja on alkanut taas valua, kesällä en niitä pahemmin kirjoitellut. Seitsemään kymmeneen on mahtunut noin 15 hyvää tai lupavaa runoa. En tiedä miksi lasken niitä. Ehkä siksi, että Kreikan runokurssilla runoja on varmasti jaettava muillekin ihmisille. Olen huolissani ja innoissani matkasta. Saa nähdä mitä siitä tulee.

*

Kässäri on edistynyt. Loppu siitä puuttuu edelleen. Itseasetetun kalmanrajan mukaan tässä olisi vielä viikko aikaa. Tajusin kuitenkin jo kesällä, että kässärissä on yksi sivujuoni, joka häitsee minua. Se ei jotenkin resonoi emotionaalisesti. Se on kylmä kun kosketan sitä. Jotenkin etäinen, kuin kaiku toisesta tarinasta.

Nyt ajatus on kypsynyt jo sellaiseksi, että aion poistaa tämän hyvin näkyvän ja isossa roolissa olevan sivujuonen. Se ei vaan tunnu sopivan enää tarinaan.

Yritin vältellä tämän ajattelemista monta kuukautta, laitoin tunteet jonkin hermostuneisuuden piikkiin. En pääse ajatuksia enää karkuun. Aika on tehnyt epäilyksen terästä vain vahvemman ja minä olen alkanut uskoa näihin tuntemuksiin entistä enemmän. Ehkä tiedän paremmin mitä haluan romaanilta, tekstiltäni, kirjoittamiseltani?

Päätös syntyi, kun keksin viimein miten korjaan juonen poistaminen muodostaman aukon keskelle tarinaa. On yllättävän hankalaa poistaa kokonainen henkilöhahmo (#1) tietystä roolista, kun tämä ajaa tarinaa aktiivisesti eteenpäin. En siis poistakaan häntä tyystin (#1), vaan siirrän toiseen rooliin (#1.5), jossa oli aiemmin toisenlainen hahmo (#2).

Kahdesta hahmosta tulee siis yksi uusi. Editoinnista tulee varmaan painajaista.

Minulla on kuitenkiin niin vahva fiilis, että näin tarvitsee tehdä, että olen sitoutunut tähän. Ja minähän en osaa kirjoittaa eteenpäin jos tarinassa on liian iso ryppy keskellä. Loppu se vaan karkaa silmieni edessä. No, yhden sivujuonen poistaminen tekee tilaa toiselle, joka olisi ehkä muuten jäänyt alikehittyneeksi.

Harmi kyllä #2 hahmoa, joka nyt katoaa #1.5 tieltä. Pidin tästä hahmosta hirveästi, hänelle vaan ei ole mitään funktiota tarinassa, koska #1 pitää olla tarinassa jossain roolissa.

*

Perustin myös joku aika sitten salablogin, sellaisen johon kirjaan asioita ylös prosessista ihan vain itselleni. Huomaan että tällainen sensuroimaton analyysi on ollut hyödyllistä. Tätä blogia varten seulon aiheita ja pyrin puhumaan kirjoittamisestani enemmän kollektiivisesta näkökulmasta. Salablogiin tunnustan henkilökohtaisuuksiakin.

Luulen että lyhyitä postauksia on mielenkiintoista lukea joskus vuosien päästä ja muistaa millaista romaanin kirjoittaminen oli, päiväkirjaa kun en enää varsinaisesti pidä.

Minussa vahvistuu koko ajan ajatus, että oma etsikkoaikani olisi ehkä ohi. Että tässä kässärissä on viimein aineksia oikeaan kirjaan: syvällisyyttä, tunnetta, kantava ajatus, oma kirjoittajan ääneni. Se ei ole sataprosenttista varmuutta, vaan sellaista mystistä ja lämmintä utua, haaveilua.

Tähän verrattuna minulla on ollut suorastaan kylmä olo viime vuodet.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti