sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Taiteilijatreffeillä Helsingissä

Tälle viikolle tuli taas liian monta postausta, mutta aivoni ovat käyneet ihan ylikierroksilla, selvästi. Lauantai erityisesti oli aktiivipäivä, jolloin lähdin pois kammiostani, vaikka mieli olisi tehnyt editoida ja kirjoittaa. Olimme liikenteessä äitini ja siskoni kanssa. Söimme hyvin, kävimme Kiasmassa ja lopuksi Oopperatalolla katsomassa Oopperan Kummituksen.

Suttuinen kuva Rinteen triptyykistä.

Olin lukenut edellispäivänä Ylen sivuilta mielenkiintoisen artikkelin Nora Rinteen Biofobia-teoksesta ja onnistuin innostamaan myös seuralaiseni siitä. Biophobia kertoo nimensämukaisesti ihmisten luontoon liittyvistä peloista. 

Teokseen kuului neljä lyhytttä tarinaa ja hieman pidempi triptyykki. Jokaisessa tarinassa esitetään lyhyt ja toistuva videonpätkä, jonka taustalla Rinne lukee tarinaa pelon takaa, ja triptyykissä on esillä kolme videota ja yhteinen kerronta, jossa peloista kerrotaan lomittain. Tarinoissa pelon kohteena ovat tuuli, perhoset, pilvet, hyönteiset, vesi ja puut. 

Lyhyet videopätkät ovat usein kauniita, mutta niiden toistuvuus luo uhan tuntua. Rinteen rauhallinen ääni ja esimerkiksi tuulen humina luovat mielenkiintoisen pahanenteisen rytmin. Videoita kuunnellaan kuulokkeiden avulla, joten muu maailma katoaa tyystin ja jokaiseen tarinaan ja sen tunnelmaan pääsee sisään rauhassa. 

Pidin teoksesta valtavasti. Aihe kiinnosti minua jo ennestään, sillä kirjoitin (tai yritin) kirjoittaa pari vuotta sitten hydrophobiasta lyhyttä novellia. Tarinat olivat sopivan lyhyitä ja mukaan valitut yksityiskohdat saivat kylmät väreet juoksemaan pitkin selkää. Taitelija oli itse myös paikalla ja saimme keskustella hänen kanssaan teoksesta. :)

Mieleen jäi erityisesti perhospelostaan kertova nainen, jolle perhosen siipien kevyt kosketus oli muuttunut elinikäiseksi arveksi, ja äiti jonka lapsi pelkää luontoa niin paljon, että he joutuvat kävelemään käsi kädessä puiden ohi toistaen mantraa "kukat eivät voi vahingoittaa minua". 

Ikävä kyllä näyttely oli Suomessa vain tämän viikonlopun ja jatkaa matkaansa ulkomaille seuraavaksi. Taiteilija kuitenkin kartuttaa yhä luontopelkoon liittyviä kokemuksia ja niitä voi käydä jakamassa hänen nettisivuillaan.

Markus Heikkerön surrealistinen triptyykki.

Samalla tsekkasimme pari muutakin Kiasman näyttelyä. Markus Heikkerön surrealistista taidetta oli esillä Elämä on turhaa baby... näyttelyssä, joka jatkuu aina tammikuulle asti. Olen suuri surrealismin ystävä ja näyttely oli hyvin vaikuttava. 

Kieltämättä oli huvittavaa astua heti ensimmäisenä huoneeseen, jossa erotiikan surrealistiset ulottuvuudet huipentuvat mm. maalaukseen jossa Mikki Hiiri panee Jeesusta (jep, olin äitini kanssa liikenteessä XD). Ymmärrän hyvin miksi Heikkerö aiheutti teoksillaan pahennusta 70-luvulla (häntä ilmeisesti vaadittiin sensuroitavaksi). 

Heikkerön värinkäyttö on todella upeaa. Maalaukset kannattaa ehdottomasti nähdä livenä, sillä ne ovat valatavia ja täynnä yksityiskohtia. Minulle tuli joistain maalauksista eittämättä mieleen H.R. Giger, vaikka Heikkerön tyyli on kieltämättä pehmeämpää ja värikylläisempää. Kuvissa on painajaismaisuudesta huolimatta jonkinlaista tyyneyttä. Näyttelyyn kuului myös paljon unenomaisia ja kauniita maalauksia. 

En muista enää teoksen nimeä, mutta se näyttää
jonkinlaiselta painajaismaiselta Cthulhu-kaupungilta. 

Kävimme myös Eri mieltä - nykytaiteen toisinajattelijoita näyttelyssä. Se on ehkä enemmän linjassa sen kuvan kanssa, joka minulla on nykytaiteesta. Huomasin että minun oli hankala käsittää monta teosta taustoituksenkin kanssa. Välillä olin ärtynyt siitäkin, että esittelyissä tarjottiin valmis tulkinta. Tunnelma näyttelyssä oli levoton ja poistuin pääasiassa ahdistuneena ja väsyneenä. 

Poliittinen taide vaatii ehkä erilaista mielentilaa, luulen. Se vaatii taustoitusta ja kärsivällisyyttä. Lisäksi minun on hyvin hankala keskittyä yhteen taideteokseen, kun kahdessa viereisessä huoneessa pauhaa jokin videoinstallaatio. Melun sietokykyni tuntuu laskevan vuosi vuodelta (olen töissä avokonttorissa), jolloin mieli teki usein vaan jatkaa eteenpäin rauhallisempaan osaan näyttelyä. 

Tämä ei siis kolahtanut kauheasti minuun. Poikkeuksena mainitsen Suopanhterrorin internetmeemeistä ja tunnetuista taideteoksista muunnellut propagandajulisteet. Ne olivat ajatuksia herättäviä, eivätkä tarvinneet taustoitusta. Ehkä vaan pidän mahdollisimman vähäliikkeisestä taiteesta, tai ainakin sellaisesta, josta voin nauttia rauhassa?

Kolmiodraama Kuva: Stefan Bremer  / Kansallisooppera

Ennen kuinvoin sanoa mitään Kansallisoopperan esityksestä, on minun pakko valottaa omaa historiaani kyseisen musikaalin kanssa. En noin yleisestiottaen välitä musikaaleista, mutta tämä on poikkeus. Äitini toi Amerikasta 90-luvun lopulla CD:n 1987 esityksestä. Kuuntelimme sen puhki. Päässäni Sarah Brightman ja Michael Crawford ovat siis näiden hahmojen äänet. Muistan jokaisen äänenpainon ja sävyn vieläkin ulkoa, vaikka en ole edes kuunnellut levyä vuosikausiin. 

Lapsena käsityksemme juonesta muodostui puhtaasti biisien perusteella (tämä oli aikaa ennen internetiä). Sisareni piirsi jopa vihkosen, jossa on kuvina juonen pääkohdat. Hänelle oli jäänyt virheellinen käsitys, että lopussa oopperatalo romahtaa ja Christine valitsee kuoleman Kummituksen rinnalla. Totuus selvisi minulle joskus ala-asteen loppupuolelle, kun tein musikaalista esitelmän ja luin ensikerran juonitiivistelmän. Olen sittemmin nähnyt myös elokuvan, josta en niin paljon välittänyt (koska tavallisesti semikarismaattinen Gerald Butler ei ollut lainkaan karismaattinen Kummitus). 

Eli sellainen parinkymmenen vuoden odotus saattaa luoda hiukan ennakko-odotuksia. Varasimme liput heti viime syksynä, joten itse esitystäkin on odotettu vuoden päivät. Meidän esityksessämme Hanna-Liina Võsa esitti Christine Daaéta, Ilkka Hämäläinen Kummitusta ja Olli Tuovinen Raoulia. 

Pariisin Oopperaa terrorisoi Kummitus, joka on päättänyt tehdä suojatistaan Christine Daaésta tähden. Christine ei tiedä salaperäisen laulunopettajansa murhanhimosta ja hulluudesta, ennen kuin oudot onnettomuudet muuttuvat murhiksi ja pelko valtaa oopperatalon. Kummituksen tekojen taustalla on tietenkin rakkaus kauniiseen Christineen, mutta kuvioissa on myös Christinen lapsuudenystävä Raoul, joka haluaa suojella tätä. 

 Masquerade, Kuva: Stefan Bremer / Kansallisooppera

Olin aivan kikseissä jo ensimmäisessä kohtauksessa, kun kattokruunu alkaa nousta ja Overture soi (ajattelin tosin aina, että kruunu nousisi kohtisuoraan ylös). Biisien teho ei selvästikään ole kadonnut mihinkään. Laulu sujui komeasti, vaikka kuulinkin useassa kohtaa päässäni alkuperäisen ääniraidan. Joidenkin esiintyjien kohdalla mietin englannin lausumista, mutta onhan vieraalla kielellä esiintyminen aina haasteellista.

Pidin kovasti tuotannon lavastuksesta ja puvustuksesta. Ihastelin Christinen ja tanssijoiden pukuja moneen otteeseen. Kummituksellekin oli päivitetty rokkaripojan nahkakynsikkäät. Ja liekö en vain ole tottunut silmieni edessä muuttuvaan lavastukseen, mutta haukoin kyllä useaan otteeseen henkeäni, kun yksi lavaste katosi toisen tieltä ja kohtaus vaihtui - etenkin Christinen ensimmäisen matkan aikana oopperatalon syövereihin Phantom of the Operan tahdissa. Myös Wishing you were somehow here again Christinen isän haudalla ja All I ask of you oopperatalon katolla olivat ehdottomia kohokohtia. Tunnelmallinen valaistus teki suurille lavasteille oikeutta.

Võsan oli Christine juuri sellaisena kuin olin kuvitellutkin. Upea ääni, upea heittäytyminen rooliin. Hän oli sopivan ristiriitainen ja omapäinen. Hämäläisen Kummitus lauloi komeasti, mutta hän oli ehkä hiukan jäykkä joissain näyttelemistä vaativissa kohtauksissa. En tiedä, olin kuvitellut hahmon jotenkin fyysisemmäksi. Toisaalta sisareni mielessä Kummitus on traaginen ja väärinymmärretty romanttinen antisankari, joten tulkintoja on monia. ;)

Olin iloisesti yllättynyt kuinka sivuhahmot toivat goottisen tragedian keskelle myös komiikkaa. Oopperan uudet omistajat, Firmin & Andre (Juha Eskelinen ja Juha Riihimäki) ilahduttivat sanailullaan. Myös syrjäytetty primadonna Charlotta (Hanna-Leena Haapamäki) nauratti moneen otteeseen. 

Sympatiani Kummitusta kohtaan on kuitenkin laantunut vuosien varrella aika paljon. Olin paljon innostuneempi Raoulin ja Christinen rakkaustarinasta kuin olisin uskonut. Lisäksi huomasin vasta nyt kuinka paljon Christine pelkää Kummitusta (esimerkiksi Point of no returnin aikana). Ehkä elämänkokemuskin vaikuttaa siihen, miten suhtautuu murhanhimoisiin ja intohimoisiin vainoajiin. Siskoni tosin uskoo yhä, että Christine ja Kummitus ovat jotain hyvin erityistä toisilleen (samoin puolet fan fiction.netin kirjoittajista). 

Gotiikka on aina viehättänyt minua, joten ei liene ihme, että tämä musikaali uppoaa kuin häkä. Esityksen loppuessa käteni olivat kipeät aplodeista.

Syksyn ja kevään näytökset on loppuunmyyty, mutta Kansallisooppera tarjoaa vielä kolme lisäesitystä, joiden lipunmyynti alkaa 20.10. klo 10:00. Nopeat voivat siis vielä saada lippuja usiin näytöksiin tai napata peruutuspaikkoja. :)

6 kommenttia:

  1. Kiintoisaa lukea eri ihmisten kokemusta Oopperan kommituksesta. Itse taas olen kova musikaalifani, mutta Phantom of the Opera on mulle aina ollut vähän blaaah enkä ole koskaan kyennyt kunnolla innostumaan siitä. Musiikki on kyllä hienoa ja tiettyjä kappaleita tulee kuunneltua välillä paljon, ja musikaali on hienon visuaalinen, joten kyllä sen näkemisestä sikäli nauttii. Mutta en pidä yhdestäkään keskeisestä hahmosta (kerran olen kyllä nähnyt hyvän Christinen, joka piristi kokemusta kummasti), inhoan fandomissa yleistä Phantom/Christine-shippausta (koska en ole sitä mieltä että murhanhimoiset omistushaluiset manipuloivat psykopaatit ovat hyviä parisuhdevalintoja, vaikka olisivatkin ah niin angstisia), tarina on mielestäni aika typerä ja täynnä ärsyttäviä kliseitä, jne. Olen nähnyt musikaalin pari kertaa livenä, ja yleisesti ottaen se on minulle esityksen aikana hieno kokemus jonka kuitenkin unohdan nopeasti jälkeenpäin.

    Odotan silti kiinnostuneena Kansallisoopperan produktiota, koska olen ymmärtänyt, että täällä olisi Christinelle saatu harvinaisen paljon omaa tahtoa, ja muutenkin non-replicat kiinnostavat. Ja onhan se kivaa karkkia silmille ja korville, vaikken tarinasta ja hahmoista välittäisikään. Parhaiten tarina toimii mulle jos saan sekä hyvän Christinen että Raoulin, koska sitten pystyn välittämään heidän tarinastaan ja Christinen kasvutarinasta. Tämä puoli tuntuu toimivan paremmin muissa kuin standardiversiossa, joten sikäli olen toiveikas Kansallisoopperan suhteen.

    Äh, sori että olen nyt tympeä ja haukun musikaalia josta tykkäät, vaikka olet siitä innoissasi. Mulla vain on 18 vuoden trauma siitä että olen musikaalifani enkä vain tajua miksi kaikki aina puhuu Phantomista. :-P Tykkään kyllä gotiikasta, mutta HKT:lle tulossa oleva Vampyyrien tanssi on enemmän mun juttuni. Tarina ei ota itseään liian vakavasti joten se on loppujen lopuksi uskottavampi, hahmot ovat realistisempia ja pidettävämpiä, se jättää enemmän ajateltavaa katsojalle, musiikki rokkaa enemmän, ja näkemissäni produktioissa visuaalinen puoli on iskenyt enemmän kuin Phantomissa. Katsotaan mitä Helsingissä saavat aikaan, mutta ainakin näin on ollut tähän mennessä näkemissäni produktioissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aloin tuntea huonoa omatuntoa siitä, että pyytämättä monisanaisesti luettelin mistä kaikesta en pidä tässä musikaalissa, joten pahoittelut vielä jos kaadoin kylmää vettä niskaan. Tajusin että mulla on voimakas vastareaktio osaan tästä tarinasta, koska olen allerginen väkivaltaisten ja manipuloivien miesten romantisoinnille sekä sellaisten miesten ja heikkotahtoisten tyttöjen suhteille, joten sen takia tulee joskus vuodatettua tuntemuksiani ulos enemmän kuin tarvitsisi.

      Hyvät laulajat voi kyllä esittää mulle All I Ask Of You'ta niin paljon kuin ikinä tykkää. Ja nimibiisin yletön mahtipontisuus iskee minuunkin, kunhan ei tarvitse ajatella sitä liian romanttisesti.

      Poista
    2. En pahastunut. OIen aika tottunut fanittamaan asioita, joista muut eivät niin välitä. En tosiaan itsekään ajattele tätä Phantom/Christinen kautta, vaan miellän Phantomin kiehtovaksi pahishahmoksi. Juoni ei tosiaan ole kauhean heppoinen (miten ne ei muka saa Phantomia kiinni kolmeen vuoteen? Raoulin ja Christinen instalove ja kuka helvetti nyt muka uskoo johonkin musiikin enkeliin???), mutta hyvä musiikki ja tyylikkyys kantaa pitkälle. Tässä on myös todella vahva jännite!

      Ottaen huomioon, että vierastan vahvasti kaikkea missä lauletaan paljon (myös Disney leffoja), on kiva että joku musikaali on minullekin mieleen. En kyllä ehkä kävisi tätä jatkuvasti katsomassa, vaikka olisikin tilaisuus. :D

      Ja onhan livemusiikki orkesterin kanssa upea kokemus. :D

      Poista
    3. Mulla on vaikeuksia pitää pahishahmoja kiehtovina, mutta hyvän näyttelijän kanssa Phantom toimii sellaisena "ihmiset on jänniä kun ne on ihan sekaisin ja kieroutuneita"-hahmona, samaan tapaan kuin Heathcliff Humisevassa harjussa (mun tekee aina mieli juosta karkuun jos ihmiset pitää Humisevaa harjua romanttisena rakkaustarinana). Mutta tykkään enemmän sellaisista pahiksista, jotka on kunnolla badass ja ottaa vastuun tekemisistään eikä ala jossain vaiheessa ulista että kyllä niiden pitää saada tehdä murhia kun ihmiset on ilkeitä ja Christinekin valitsi väärän miehen. :-P Mut joo, mä en ylipäätään ole niitä pahisten seuraajia vaan tykkään enemmän hyviksistä joilla on inhimillisiä heikkouksia.

      Voin kyllä uskoa että etenkin Kansallisoopperan esiintyjillä ja orkesterilla tuo musiikki on livenä hieno kokemus. Kyllä minullakin tähän liput on, tammikuulle. Mutta mulle tämä on musikaalina vähän sellainen "äääh, miksi kaikki aina puhuu tästä"-kokemus. No, on siinä toki enemmän ytyä kuin niissä soundofmusicmyfairlady-jutuissa ja jukebox-musikaaleissa, joita Suomessa tyypillisesti näkee, vaikka viime vuosina teatterit onkin ilahduttavasti ottaneet monipuolisempaa ohjelmistoa. Mutta yleensä tykkään enemmän moderneista jutuista, joissa on paremmat tarinat ja mielenkiintoisempia naishahmoja (toki riippuu musikaalista, on niitä taivastuttavan tyhmiä uudemmissakin).

      Poista
  2. Nora Rinteen teos kuulostaa tosi mielenkiintoiselta, harmi etten päässyt näkemään.

    Minä tykkäsin kovasti Kansallisoopperan Oopperan kummituksesta. Musiikki on mahtavaa ja lavasteet teki vaikutuksen, varsinkin juuri tuo porraskohtaus! Malnan kommenttiin viitaten, minusta tässä ei romantisoitu Kummitusta, vaan hänestä sai karmivan kuvan. Tai näin ainakin koin.

    Yllätyin siitä, että tässä oli komiikkaakin tosiaan. En ole Kummitusta koskaan nähnyt teatterissa, olen nähnyt vain sen leffaversion.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo harmi, että Biophobia oli esillä vain niin lyhyen aikaa. Se oli juuri sellainen taideteos, jonka uskoisin inspiroivan kirjoittajia. :D

      Minustakin Kummitusta ei romantisoitu. Sehän on ihan harhainen ja uskoo pitkälle, että Christine pelkää hänen kasvojaan, eikä sitä että tyyppi tappaa ja terrorisoi Christinen työpaikkaa. Toki hyvissä pahiksissa on joku sympatian mahdollisuus, mutta minusta ainakin Helsingin esityksessä Christine ei ollut kielletyn intohimon pauloissa, vaan yritti selvitä kauhean tilanteen keskellä.

      Ah, se leffaversio on hirveä. En kestä sitä Butlerin ah-niin-komeaa Kummitusta yhtään! Hän laulaakin todella heikosti. :(

      Mutta kiva kun pääsit katsomaan tätä livenä! :D

      Poista