torstai 1. lokakuuta 2015

Rakas romaanihenkilöni,

Vihaan tyynenä lipuvia suvaintokohtia. Miksi ne ovat vallaneet sivuni? Etkö osaa tehdä muuta kuin lamaantua? Sinä olet minun luomukseni, ole siis myös kuvani. Haluan myrskyjä! Haluan ukkospilven, jonka hukuttaa kaiken toivon. Haluan että korotat ääntäsi ja sanot ei.

Kukaan ei liu'u eteenpäin sivuillani. Te vajoatte väkivaltaisesti, räjähdätte kappaleiksi. Vasta sitten saatte balsamia. Vasta sitten saatte lepoa.

Minun tahtoni tapahtukoon!

Kirjoitan kauniit hyvästisi uudelleen, revin kaiken rikki. Luen kohtaamisestasi ruhjeilla. Minä muutan kyyhkysi kyynpoikasiksi. Kaiverran sinusta jokaisen tunteen kovilla kynsilläni. Elän kyyneleistäsi! Ne ravitsevat minua!

Luulitko että saisit olla onnellinen? Loin sinut kärsimään ja kärsiä saat. Luulitko että säälisin sinua? En tunne sääliä, olen sadisti. Sivuillani kuljet onnettomana kohtauksesta toiseen, kunnes alasin halkeaa, enkä voi enää lyödä sinua.

Vasta sitten saat liukua pois: kun kirjassa on jäljellä enää tyhjiä sivuja. Siihen asti saat kärsiä.

Älä valehtele, tiedän että nautit siitä yhtä paljon kuin minäkin. Olet vahvempi kuin miltä näytät.
En enää unohda sitä.

Terveisin,
Jumalasi, kirjoittaja

2 kommenttia:

  1. Minullakin on vain lipumista! Ja turhaa valittamista -- paperilla siis ainakin (no ehkä myös muuten). Eikä se tasan johdu siitä, että jotenkin pitäisin hahmoistani tai säälisin heitä. Alan vain pelätä, että en olekaan sadisti.

    Tsemppiä kidutuksen kanssa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä tarvitseeko kirjoittajan olla sadisti. Minä vain näemmä olen. Olen jumittanut kässärin kanssa, koska se tuntuu liian rauhalliselta. Ratkaisuni tähän on useinmiten lyödä asioita säpäleiksi ja jatkaa siitä. ;)

      Poista