maanantai 5. lokakuuta 2015

Maria Peura - Antaumuksella keskeneräinen

Siitä on liian pitkä aika, kun olen kirjoittanut lukukokemuksesta. En ole jotenkin jaksanut antautua kirjojen pohtimiselle sen syvällisemmin, vaikka olenkin lukenut täysin blogattavia kirjoja. Runoista en edes uskalla kirjoittaa. Ne villitsevät ajatuksiani liikaa.

Antaumuksella keskeneräinen oli sopiva kirja tähän väliin, sillä se herätti kaikinpuolin herkullisia  ajatuksia, jotka haluan tallentaa myöhempää tarkastelua varten.

Maria Peura, 2012, Kustannusosakeyhtiö TEOS, kirjastosta

Antaumuksella keskeneräinen perustuu Peuran dramaturgian opintojen lopputyöhön, jota varten hän kirjoitti työpäiväkirjaa kolmannen romaaninsa työvaiheista ja tunnelmista. Työpäiväkirjan merkinnät avaavat Peuran yksityiselämää, käsikirjoitusta ja tunteita hyvin avoimesti. Materiaalia on tietenkin sensuroitu julkaisua ajatellen, mutta lopulliseen on päätynyt silti yllättävän rehellistä pohdintaa kirjailijan historiasta, terapiasta, perheestä ja ystävistä.

Tämä ei ole amerikkalaiseen tyyliin kirjoitettu neuvova kirjoitusopas, vaan kurkistus kirjoittajan psyykeen: epävarmuuksiin, iloihin, suruihin, kateuteen ja synkkiin, järjenvastaisiin ajatuksiin. En kyennyt lukemaan tätä yhdeltä istumalta, niin rehellisesti Peura vyöryttää elämänsä tapahtumia lukijoille. Pieninä palasina kirjan lukeminen oli kuitenkin ristiriitaisen nautinnollista. 

Välillä tuli tirkistelevä olo, välillä ärsytti, välillä olin täysin mukana siinä mitä Peura sanoi luomistyöstään. Tämä on nimenomaan päiväkirja, todellisuuden säröt ovat kirjoitustyössä mukana, eikä niitä voisi jättää poiskaan. Lopputulema on hämmentävä ja puristava kirja, jota on mahdotonta tiivistää. Siksi alla onkin lähinnä Peuran huomioiden herättämiä ajatuksia. 

Kaikkien romaanieni päähenkilöt ovat siivilöitäni. Ensimmäisessä romaanissa siivilän nimi on Saara, toisessa Ristiina, tässä kolmannessa Mirja. On nautinnollista käyttää omaa nimeä, leikitellä uhitella oman persoonan kustannuksella, antaa alitajunnan mellastaa miten itse haluaa. (s.93)

Peuran rehellisyydestä voi olla montaa mieltä, mutta minusta on kiehtovaa, miten suorasanaisesti hän pui romaaniensa ja kirjoittamisensa omakohtaisuutta. Minusta tuntuu usein, että omakohtaisuus on kirjoittajille pelottava ja ahdistava asia. Aika usein kuulen, että tekstiä vain tehdään, eikä se varsinaisesti kumpua omasta elämästä. Hahmot eivät perustu olemassaoleviin, konfliktit eivät heijastele omia kokemuksia, eikä teema nouse alitajunnan solmuista.

Omakohtaisuuteen liittyy kai eräänlainen häpeä. Totuuden siemenen kokoa halutaan vähätellä, verhota se fiktioon. Nuorelle kirjoittajalle on kauhistuttava ajatus, että "kirjoittaa siitä mistä tietää" tai "pitää elää sellainen elämä josta voi kirjoittaa". Luulen pikku hiljaa huomaavani milloin tekstissä on kantava voima ja milloin ei. Se on totuus. Totuus ei aina ole itse elettyä, mutta se on asia, joka on koskettanut kirjoittajaa syvästi. Siksi se on tekstin sielu.

On jotenkin lohduttava ajatus, että päähenkilö saa olla kirjoittajan siivilä. Paljon myöhemmin Peura vertaa kirjojaan lapsiin, jotka on synnyttänyt, mutta joita ei enää jälkikäteen tunne läpikotaisin. Lapsi jatkaa elämäänsä ilman äitiään, eikä sitä ehkä edes tunnista omakseen. Mutta alussa hahmot siivilöityvät kirjailijan läpi.

Aina uudestaan saan muistuttaa itselleni: anna tämän edetä omaa tahtiaan. Tämä versio on kuin pitkä runo. Tätä on hiottava huolella, käsiteltävä kuin timattia. Määrä ei ratkaise. Sormien ei tarvitse hullun lailla takoa näppäimiä. Tämä on hidasta, pysähtelevää, mietiskelevää kirjoittamista, eikä se silti tapahdu otsa kurtussa, aivoja raastaen. Lauseet vain tuntuvat viimein ottavan muotonsa. Paljon pohjatyötä on tehty, paljon rönsyävää matskua tuotettu, sellaisenaan maailman tuuliin hajoavaa. Nyt annetaan lopullisen rakenteen ilmestyä esiin vähitellen. Pikku hiljaa puurtamista, vaikka yksi tiili päivässä. (s.105-106)

Tekstin laadusta näkee, minkä verran tilaa kirjailija taiteelliselle työlleen antaa. Keskeneräisyys paljastuu helposti. Jos ei ole maltettu muokata ja on ollut kiire julkaista, sekin näkyy armottomasti. Ei pidä olla liian tehokas ja tehdä liian paljon. On oltava rohkeutta ottaa niin paljon tilaa, että yhden työn tekeminen saa kestää vaikka viisi vuotta. (s.110) 

Tämä ajatus tuntuu erittäin tärkeältä nykymaailman hektisyyden keskellä. Peura tuskailee kolmannen romaaninsa kanssa kuukaudesta toiseen, vaikka luomistyön pitäisi olla jo vakiintunut rutiini. Internet harhauttaa pois työn ääreltä, lapset ja mies vaativat aikaa, ja jo tehtyjä ratkaisuja epäillään. Hän on tässä vaiheessa kirjoittanut kässäristä jo kolme versiota, aloittanut aina alusta. Jokin sinnikkyys pitää kiinni työssä, vaikka valmiina pitäisi olla enemmän ja parempaa.

Onhan se järjetöntä, että työstää samaa tarinan siementä läpi neljän erilaisen käsikirjoituksen, yrittää tavoitella jotain todellista ja vaihtaa vain lähestymiskulmaa, kertojaa, juonen kulkua. Mutta välillä niin on tehtävä.

Ja lopussa Peura löytää romaanilleen muodon käytettyään sen etsimiseen luvattoman pitkän ajan. Tuo uutteruus etsiä kunnes tekstin sielu on muotoutunut erottaa harrastelijat ammattilaisista. Välillä mietin osaanko pitää kiinni tarpeeksi kauan vai livahtaako tarina käsistäni, kiellänkö sen ja jatkan kirjoittamista pyörien loputonta ympärää julkaisemisen toivossa mutta hyläten parhaan materiaalini.

Tarina syntyy tietyssä hetkessä. Toisessa hetkessä syntyy eri tarina. Jos jätän työhetken väliin, menetän ehkä jotain kallisarvoista. Luotan alitajuntaan, nojaan alitajuntaan. Jos en tekisi niin, tulisin hulluksi. (s.179)

Mikä kauhistuttava, lamaannuttava ajatus! Perfektionistina olen usein puristanut hampaita yhteen menetettyjen kirjoitushetkien vuoksi. 

Kun ajan öisin, saavutan flow:n ja heti jo sanat karkaavat pois, joudun taistelemaan pitääkseni niistä kiinni. Kotiintullessani odotan hiljaisuutta, jotta saan purettua edes viimeiset häiveet siitä aavistuksesta jonka koin. Mutta mies onkin kotona, valot päällä. En vajoa pimeään ja löydä sanoja. Ne ovat ikuisesti poissa. 

Millaisia käsikirjoituksemme ja kirjamme olisivatkaan jos jonkin kohdan olisi kirjoittanut tyystin toisella hetkellä? Toisessa elämänvaiheessa? Ihminen muuttuu niin nopeasti, maailma muuuttuu niin nopeasti. Jotenkin sen aalloissa on vain suunnistettava ennen kuin vesi sulattaa kiven kokonaan. 

Kun Fredrika Runeberg yhä uudelleen marisee, että tuskin kukaan haluaa hänen surkeita sepustuksiaan lukea myöhemminkään, huudan hänen sielulleen: Kiitos, kun kirjoitit. Kiitos, kun saan jakaa kanssasi tämän kaiken. Tänä aikana, kun yhden kaunokirjallisen teoksen elinikä on todella lyhyt, ellei teos saavuta huikeaa myyntimenestystä, huomaan kaipaavani tuollaista vahvistusta. On tärkeää, että minä kirjoitan. On tärkeää, että julkaisen. Kaikki tarinani jäävät elämään, enkä ikinä voi tietää, tiedä missä yhteydessä ne nousevat esiin. (s. 205-206)

Peura kertoo kirjassa paljon kirjoittamisensa esikuvista, kuten Kauko Röyhkästä, Frederika Runebergistä ja Heiner Müllerista, sekä Teatterikorkeakoulun opettajistaan. Minusta ajatus kirjallisista esikuvista on tärkeä. Eivät niinkään esikuvat ihmisinä, vaan se mitä ovat jättäneet jälkeensä, miten se puhuu myöhemmille sukupolville. 

Esikuvat eivät voi koskaan olla yhtä kietovia ihmisinä kuin he ovat tekstiensä kautta. He kaikuvat jokaisen kirjoittajan teksteissä, enkä nyt tarkoita sitä, että opimme kirjoittamaan jäljittelemällä, vaan sitä kuinka hyvin tärkeät esikuvat voivat antaa epävarmalle kirjoittajalle luvan kirjoittaa tietyllä tapaa, etsiä sitä omaa ääntä, vaikka se poikkeaisi tyystin valtavirrasta. Esikuvien sanaton läsnäolo eräänlaisina varjelevina ikoneina antaa voimia silloinkin, kun kirjoittamisen kanssa on muuten tyystin yksin. 

Minähän kirjoitan nykyisin kirjojen keskellä. Saatan olla missä päin tahansa ja silti läppärini viereen etsiytyvät kirjat - kuin virtaavien purojen pieninä noroina kannan ne yksitellen läheisyyteeni, kunnes niistä tulee torneja. Pysähdyn välillä ja kosketan niitä, luen hiirenkorville käännettyjä sivuja uudelleen ja uudelleen. 

Jokaiselle käsikirjoitukselle on omat kirjalliset esikuvansa: kirjat tai kirjailijat, jotka kytkevät minut johonkin tärkeään ajatukseen käsikirjoituksen taustalla. En tiedä näkyvätkö ne lukijoille. Ehkä, ehkä eivät. Minua esikuvien valvova läsnäolo lohduttaa. He ymmärtävät mitä ajan takaa. 

Kirjoittamisen tila on minun pommisuojani. Kirjoittaessani määrittelen kaiken itse. Voin halutessani muokata yksityiskohtia. Kirjoittaessa tosi muuntuu fiktioksi. Paljastaminen aiheuttaa häpeää. Piilottaminenkin aiheuttaa häpeää. Häpeää ei pääse pakoon niin kuin ei muitakaan tunteita. (s. 211)

Häpeä on kamalan voimakas tunne. Siihen liittyvät piilotetut tunteet ja kokemukset. Niille ei ole paikkaa missään, minkä vuoksi kirjoittajat kai usein tuovat ne tekstiinsä. Siellä ne saavat uuden elämän, jättävät isäntäeliönsä ja kulkevat muihin mieliin. Lukijaparat. 

Samasta syystä kirjoittaminen on minulle kauhean voimallista. Anaïs Nin on sanonut, että kirjoittajan rooli on sanoa ne asiat, joita emme voi sanoa. Häpeän verhoamat asiat kuuluvat tähän kategoriaan. Voimallisin fiktio taltuttaa juuri tällaisia tunteita, pukee ne sanoiksi ja saa elämään uudelleen. Kirja on turvallinen paikka käsitellä tunteita ja saavuttaa katarsis - niin lukijalle kuin kirjoittajallekin.

Totuuden määrä fiktiossa ei ole oleellista. Se on vain polttoainetta, josta syntyy voimakas rovio. 

Romaanin kirjoittamisen prosessi on kuin mandala. Sillä on omat eheytymisen lakinsa. Jos kirjoittamisella ei olisi parantavaa vaikutusta, se ei olisi niin mielekästä. Ohimeneväkin tunne eheytymisestä motivoi kohtaamaan kirjoittamiseen liittyvät hankaluudet. Eheytymisen tunne on palkinto. Hurmio on erityispalkinto, joka ei ehkä ole syytä tavoitella, koska siitä seuraa vääjäämättä henkinen laskuhumala ja krapula. (s.163)

Mandala on ympyränmuotoinen piirros, joka kuvaa kosmosta. Pidän vertausta varsin osuvana. Tiedän että kaikki kirjoittajat eivät pidä siitä ajatuksesta, että kirjoittaminen olisi terapiaa. En koekaan sitä kauhean tietoisena asiana, että kirjoittaa alitajunnan solmuista ja tuntee itsensä pelastetuksi, kun ne ovat viimein paperilla. Ehkä se ei ole kaikkien kirjoittajien prosessi. 

En ole itse lukenut Peuran kirjoja, mutta niitä on kuvailtu rankoiksi aiheiltaan ja teemoiltaan. Työpäiväkirjan väliin ripotellut otteet Vedenalaiset -kirjasta olivat aika sykähdyttäviä. Niiden kirjoittaminenkin lienee ollut intensiivistä. 

Toisaalta työpäiväkirjan maalaama kuva Peurasta ihmisenä on ristiriitainen, epävarma ja oikukas. Hän kertoo avoimesti kirjan tapahtumien yhteydestä todellisuuteen, vaikka fiktion ja faktan rajat jäävätkin epämääräisiksi. Tyypillisesti fiktiossa voi liioitella ja tehdä todellisuudesta värikkäämpää ja raskaampaa. Välillä fiktion pinta liitetään tunteeseen, joka ei liity aiheeseen, mutta luo oikean tunnereaktion. Pohjalle jäävä solmu on todellinen ja sen aukeaminen tuo huojennuksen. 

 Syvällä minussa on virta, joka yhdistää minut muihin ihmisiin.  Siihen virtaan astun, kun alan kirjoittaa pyrkimyksenäni hyväksyä se, että elämä on jatkuvaa aaltoliikettä. Ei täydellistä oivallusta tule. Sallin siis itseni nauttia jokaisesta, suuresta tai pienestä. Sallin itseni nauttia keskeneräisyydestä, siitä, että on jatkuvaa synnyttämistä, johon kuuluvat paitsi onni myös veri, kipu ja alkulima. Pelkkä ajatus siististä steriilistä tarinan syntymästä tukehduttaa. Henkeä haukkoen putoan pimeyteeni ja palaan keuhkorakkulat täynnä happea. Yhtä hyvin onnellisena tai ahdistuneena suuntaudun sietämään keskeneräisyyttä, rakastamaan sitä, itseäni ja rosoista taiteellista työtäni. (s.237)

On aina mielenkiintoista lukea erilaisten kirjoittajien prosesseista. Olemme Peuran kanssa henkilöinä aika erilaisia, vaikka meissä on kai molemmissa tuo syvä, tumma virta. Elämäni tuntuu pehmeältä ja utuiselta Peuran kokemuksiin nähden ja silti löydän ajatusmaailmoistamme yhteneväisyyksiä. 

Hän on hyvin erilainen kirjoitusoppaiden turvallisen opettaviin kirjailijahahmoihin verrattuna. Rosoisuus ja epätäydellisyys on minusta lähestyttävämpää. Pidän aina siitä, että joku uskaltaa puhua virheistään. Pidän siitä, että tunnen oloni vuoroin vapautuneeksi ja vuoroin epämukavaksi. 

Tähän hetkeen oli tärkeä lukea tämä kirja. Elän omaa synnytysvaihettani, pitkää ja tuskallista. Joku muu on kulkenut samaa polkua ennen minua. Polkuni päässä on koski, kuulen jo sen äänen. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti