tiistai 13. lokakuuta 2015

Jenna Kostet - Marrasyöt

On kai liki mahdotonta suhtautua täysin objektiivisesti kirjaan, jota on esilukenut ja jonka kirjoittajan tuntee. Mutta eipä se ole ennenkään estänyt minua kirjaamasta lukukokemuksiani. :)

Jenna Kostet, 2015, Robustos, oma ostos

Turun saaristosta löydetään nuoren naisen ruumis. Erikoiseksi rikoksen tekee se, että ruumis on löytynyt alastomana keskeltä Finbyn jatulintarhaa, muinaista kivimuodostelmaa. Vaikka Turun poliisi ottaa vetovastuun rikoksen tutkinnasta, ei paikallispoliisi Nils Larsson osaa jättää rikosta huomiotta. Onpahan ainakin mielekästä puuhaa virkaintoisen ja suomenkielisen Mäkelän paimentamisen sijaan. 

Selja tekee jatulintarhoista väitöskirjaa. Häntä eivä niihin liittyvät rituaalit ja uskomukset kiinnosta, ennen kuin opiskelutoveri Anni houkuttelee Seljan kurssille, joka mullistaa Seljan faktoihin nojaavan tutkimustavan. Jatulintarhojen salaisuus voi paljastua vain pimeinä marrasöinä, kekrin jakoajalla. 

Marrasyöt on kylmänviileä ja tunnelmallinen dekkari. Genre ei ole itselleni kauhean tuttu tai mieluisa, joten hahmotan lukukokemustani enemmän jännitys-ja kauhukirjallisuuteen peilaten. Marrasöissä on samanlainen painostava fiilis kuin vaikkapa Marko Hautalan tai John Ajvide-Lindqvistin tuotannossa. Kirjassa leikitellään maagisuudella, mutta samalla tarjotaan tapahtumille myös järkevä selitys. En sen vuoksi ehkä luokittelisi tätä ihan suoralta spefiksi. 

Kuolema ei ollut kaunis.

Jossain tapauksissa, kuten nyt, kuolemaa saattoi luonnehtia siistiksi. Kaunis se ei millään tapaa ollut. Paraisten poliisin vanhemman konstaapelin Nils Larssonin mielestä sellainen oli turhanpäiväistä puhetta.

Hän seisoi kylmissään ja hengästyneenä kalliolla, kun mereltä puhaltava tuuli silitti hiukset pitkin päälakea. Ilmassa oli jo pakkasta, vaikka talvi ei ollut vielä valmis tulemaan. Lätäköt olivat pienen riitteen peitossa, puun oksilla valkoinen kerros, joka haalistuisi pois siinä vaiheessa kun päivä ehtisi puoleen. Mereltä oli noussut sumu. Lossi seisoi rannassa.

Oli pyhäinpäivän aamu.

Kostet kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa (ennen ja jälkeen murhan), joka tuo kirjan alkuun mielenkiintoisen jännitteen. Nils on sympaattinen päähenkilö, saaristoa rakastava ja ruotsia puhuva keski-ikäinen mies, jonka nahkoihin lukija solahtaa vaivattomasti. Selja puolestaan on epävarma nuori nainen, jolle muodostuu jatulintarhoista pakkomielle. Hänen näkökulmansa on intensiivisyydessään mukavaa vaihtelua Nilsin leppoisuudelle. Kohtaukset ovat lyhyitä ja näkökulmat vaihtuvat melkein joka luvussa. 

Proosan sekaan on ripoteltu muutama lainaus jatulintarhoja käsittelevästä kirjallisuudesta, joka ruokkii lukijankin kiinnostusta. Itse en tiennyt jatulintarhoista mitään ennen kirjan lukemista. Tarina kertoo niistä tarvittavan ja antaa mielikuvituksen täyttää loput. En varmasti olisi lukenut tätä yhtä innoissani, ellei jatulintarhojen salaperäisyys olisi muodostunut niin koukuttavaksi.  

Jännitystarinana Marrasyöt on onnistunut. Mahdolliset yliluonnollisuudet ja dekkariainekset kulkevat käsikädessä ja huipentuvat kliimaksissa. Kirjan murhamysteeri on loppupeleissä hiukan yksinkertainen, mutta murhaajan arvaaminen ei kiinnostanut minua läheskään niin paljon kuin se, miten hahmot selviäisivät kirjan kliimaksin tapahtumista.

Kun Selja jatkoi kulkemista, maisema hänen ympärillään muuttui. Sumu nousi puiden takaa, puut muuttuivat pitkäkätisiksi olennoiksi, jotka kurkottelivat häntä kohti. Hän veti henkeä, kun yksi puu avasi suuren kitansa ja silmänsä ja katsoi häneen. Selja värisi. Hänen jalkansa kulkivat eteenpäin ilman, että hän itse tahtoi. Hän olisi halunnut pysähtyä, mutta ei kyennyt. Tuntui siltä, kuin jokin voima olisi vetänyt häntä kohti jatulintarhan keskustaa, kohti kuolemaa. Maisema ympärillä oli niin vieras, ettei hän enää tiennyt missä oli. Puut olivat eläviä, kallio oli sileä kuin jää, taivas musta, eikä hän nähnyt missään valoa. Mikään ei ollut tuttua.

Pidän kirjan kannen yksinkertaisuudesta. Jatulintarhamuodostelma etukannessa ja takakannen märät rantakivet sopivat tähän kirjaan. Johanna Lummeen yksinkertainen kuvitus pukee Marrasöitä.

Kieli on sujuvaa, kuvailevaa ja luo vahvan tunnelman. Kolmannen persoonan kertojia on kolme, Seljan ja Nilsin lisäksi kuullaan myös Anneli Raittoa, joka löytää ruumiin, mutta ei kerro poliisille ihan kaikkea. Heistä jokainen on selkeästi oma persoonansa, jokaisesta huokuu omanlaisensa yksinäisyys ja melankolia, joka sopii Suomen tummaan syksyyn erinomaisesti. Toisaalta kirjan lukemisesta tuli synkkä ja nihkeä olo, joten kirja ei kyllä auta pakenemaan kaamosta.

Pidin Marrasöissä sen miljööstä. Turun saariston meren läheisyys, kaksikielisyys ja eristäytyneisyys sopivat loistavasti murhan maisemiksi. Tapahtumia ja hahmoja taustoitettiin sopivasti, joskaan varsinaisia sivujuonia kirjassa ei ollut. Kostetin kieli elävöittää ja tekee tutusta vierasta ja uhkaavaa.

Kostetin esikoinen, Lautturi, käytti myös suomalaista kuoleman kuvastoa hyväkseen. Marrasöissä mennään vielä askel pidemmälle ja kauneudesta on tullut kauheaa. En osaa olla vertaamatta kirjoja toisiinsa, vaikka ne ovat kohderyhmää myöten tyystin erilaisia. Lautturi oli selkeästi tunteikkaampi ja toiveikkaampi kirja, Marrasöissä sankarit ovat väsyneitä ja pimeys sankkaa. 

Kiinnyin kirjan hahmoihin, mutta en ehkä ihan samalla tavalla kuin Lautturissa. Tämän takia tarinan uudelleenlukeminen oli hieman takkuilevampaa. Vahva kieli ja tunnelma kuitenkin pitivät otteessaan ja kirjaa oli ihana lukea hämärässä viltin sisässä ja teetä juoden.

Suosittelenkin lukemaan Marrasöitä nimenomaan syyspimeillä. 

3 kommenttia:

  1. Kuulostaa ihanalta! Tämä on muutenkin ostoslistalla, mutta nyt kiinnostun entistä enemmän. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai niin, Marrasyöt on siitäkin mukava kirja, että se on kaikesta ahdistavasta ja jännittävästä huolimatta aika siisti. Väkivallalla, seksillä ja verellä ei mässäillä, kuten monissa nykydekkareissa. Tämä on jotenkin enemmän Agatha Christieta kuin "pohjoismaailaista pahoinvointivaltiota" (jos hiffaat termin XD).

      Poista
    2. No sitten se kuulostaa ihan täydelliseltä. Rakastan mysteereitä, mutta en voi lukea suurinta osaa nykydekkareista, koska en kestä väkivallalla mässäilyä enkä jaksa yhteiskunnallisten ongelmien analyysia määräänsä enempää. Tykkään tarinoista jotka keskittyvät henkilöihin ja mysteeritunnelmaan. Agatha Christiet ovat juuri niitä minun pääasiallisia dekkareitani, ja samaa lajia on myös Alan Bradleyn Piiraan maku makea, jonka ahmaisin vähän aikaa sitten yhdessä illassa. Joten tämä voisi ehdottomasti olla minun tyyliseni juttu.

      Poista