torstai 15. lokakuuta 2015

10 000

Päässäni on pyörinyt ajatus, ettei kirjoittaminen ole mukamas edennyt yhtään mihinkään viime kuukausina. Sitten tajusin, että kässäri on kyllä venähtänyt jo 190 sivuun (n. 49 000 sanaa).

Missä välissä? Minähän olen vain näpertänyt jotain pientä sinne sun tänne, säätänyt Wordin asetuksia tuntikausia, editoinut tavaraa pois...

Mutta aloitettuani TH:n lopun kirjoittamisen kesäkuun lopulla olen kirjoittanut n. 10 000 sanaa. Miten en ole hahmottanut tätä lainkaan?

Ehkä on helpompi keskittyä ongelmiin ja jäljellä oleviin lukuihin sen sijaan, että katsoisi välillä myös taakseen. Ja kirjoitinhan siinä sivussa kesän korvilla myös n. 4000 sanan novellin (joka levisi käsiin, kuten aina, ja odottaa nyt vuoroaan ikuisesti paisuvassa romaaniksi-joskus pinossa) ja 21 000 sanaa fikkiä, joka makoilee keskeneräisenä kovalevyllä (älkää kysykö mistä tai miksi, se vain tuli ulos loman aikana ja unohtui heti sen jälkeen O.O').

Minähän olen ollut ahkera!

Kaikki kirjoittaminen ei ole ehkä ollut hyödyllistä (*cough*fikkaus*cough*), mutta ei kirjoittaminen mene koskaan täysin hukkaankaan. Minulle on välillä todella tärkeää irtautua tekstistä, jotta saan siihen uutta näkökulmaa. Siksi kirjoitan aina jonkin verran projekteja sekaisin.

 Näiden hyödyllisyydestä en mene takuuseen O,o'
(kalliomaalauksia Nyköpingissä)

Olen kyllä huomannut, että samanlaiseen intensiivisyyteen en pääse ns. kakkosprojektien kanssa. Ne ikään kuin ovat siinä sivussa, eräänlaisia sormiharjoituksia, joiden kohdalla en mieti lukijaa lainkaan (eli toteutan synkimmätkin impulssini epäröimättä). Vasta kun projektista tulee ykkösprojekti, mietin sitä julkaistavana tekstinä.

Mutta joo, TH on edistynyt aiemman blokinpurun jälkeen huimasti. Tekstiä on tullut pyytämättä nyt, kun se ryppy (väärin kirjoitettu kohtaus) on silottunut jonkin verran. Pidän uusista kohtauksista, viime kesän angstit tuntuvat hälventyneen. Jotenkin vaan tiedän miten kirjoitan aiemmin vaikeilta tuntuneet asiat.

Ja muistin miksi bloggaaminen on niin tärkeää kirjoittamiselleni. Minun on helppo palata muutaman kuukauden takaisiin tunnelmiin, lukea epäilyistä ja ongelmista ja katsoa sitten miten ne on ratkottu, miten olen edennyt, missä ajassa jne.

Ilman blogia kirjoittamiseni sumentuisi muistin kätköissä pelkäksi kuumeiseksi uneksi, jossa juoksen labyrintissa pakoon jättiankeriaita.

6 kommenttia:

  1. Jättiankeriaita! :D Siltä kirjoittaminen kieltämättä toisinaan tuntuu...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meinasin kirjoittaa minotauriita, mutta kyllä minä ankeriaita enemmän pelkään. XD

      Poista
  2. 10 000 sanaa on jo aika paljon. Vain vähän enemmän ja se olisi pienoisromaani! Kannattaa ottaa huomioon, että monet luovuttavat, ennen kuin pääsevät edes tuohon sanamäärään. Hienoa.

    Nimimerkillä "Joskus luovuttanut". Kröhöm. Nykyään kyllä pysyn kahlittuna kässärien kanssa. Yritän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, hyvä suoritushan tuo on. Se vain tuppaa unohtumaan nykyään herkästi, kun tekstin tuottaminen ei ole enää minulle niin suuri ongelma kuin sen editoiminen järkeväksi.

      Minä olen luovuttanut niin monta kertaa, että on ihme kun jaksan vielä yrittää! :)

      Poista
  3. Tuo on melkoista etenemistä, onneksi olkoon siitä! On tosiaan liian helppoa keskittyä jäljellä oleviin ongelmiin ja unohtaa, miten on tullut edettyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen yleensä huomattavasti hitaampi, eli on se! Kyllä tästä vielä jotain tulee. :D

      Poista