tiistai 29. syyskuuta 2015

Tähtiä puutarhassa

Kirjoitin eilen runon. En kauhean hyvää, tai millään tapaa julkaisukelpoista. Mutta siitä tuli niin hyvä olo, leijailin aamulla töihin ja illalla takaisin.

Leijailua on monenlaista, jonain kauniina aamuna tällaista.

Laskin tänään, että kirjoitin keväällä parissa kuukaudessa n. 50 runoa. Ne vain tupsahtivat maailmaan, tulivat kutsumatta. En tiedä miksi. Niiden kirjoittaminen oli alunperinkin suuri riemu, kuin olisin löytänyt jotain tärkeää ja päästänyt sen valloilleen. 

En kirjoita runoja yleisölle. Niissä on jotain intiimiä, ne tuntuvat paljastuksilta, jotka on puettu kömpelösti hapuileviin sanoihin. Joskus editoin niitä, joskus en. Lähinnä vaan kerään ja lueskelen. 

Viiteenkymmeneen mahtuu vain noin muutama oikeasti hyvä runo. Se ei haittaa. Tuntuu että moni hankala ajatus on löytänyt ilmaisumuotonsa runoista. On ihanaa kirjoittaa vapaasti, pelkän vimman ajamana. Proosani on miekan takomista, runoilu piirtämistä rantahiekkaan juuri ennen aaltoa. 

Kirjoittamisen riemu on niin erilaista kahden muodon välillä. Molemmat opettavat ja palkitsevat. Välillä katson tekstejä ja mietin miten ne voivat tulla saman ihmisen kynästä. Välillä niiden muurit tuntuvat heikkenevän. Proosani tiivistyy, tulee kovaksi ja joustavaksi kuin bambun latva wuxia-soturin askelten alla. Runoni pitenee, välimerkit katoavat, ajatukset jatkuvat riviltä toiselle, runoista tulee kokonaisuuksia. Ehkä ne ovat joskus yksi ja sama. 

Olen lueskellut taas Södergrania. Hän on minulle se tärkein. Tiedättekö kun välillä lukiessa tuntuu, että ymmärtää vihdoin kaiken ja kohtaa sivuilla kaiun itsestään? - Minä ja Södergran. 

Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä.

(Edith Södergran, Tähdet,
suom. Uuno Kailas)

Nautin siitä, että säilytän jotain vain itselläni. Kaikki muu kirjoittamani kohtaa maailman ennen pitkää. Runojen ei koskaan tarvitse. Voi niitä onnekkaita. 

7 kommenttia:

  1. Ollaan samiksia :). Minullekin runot ovat intiimiä ja henkilökohtaista, ja vain minua varten. Olen viimeisen 20 vuoden aikana näyttänyt niitä kerran jollekulle toiselle ja vaikka palaute oli rohkaisevaa, en kirjoita runoja samalla tavalla kuin proosaa. Runot ovat tunteita, kuvia ja häilähdyksiä ja saavat sellaisina pysyäkin :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä siinä juuri. Runojen maagisuus on siinä, että niihin on tiivistynyt jokin hyvin henkilökohtainen totuus, tunne tai hetki. Silloin muiden mielipiteillä ei olekaan niin väliä. Saa tosin nähdä jos menestyt nyt prosaistina, joku vielä kaivaa runosi esiin ja julkaisee postuumisti! ;)

      Poista
  2. Musta on hienoa, että kuitenkin kirjoitat myös runoja. Itse olen joskus yrittänyt, mutta ne eivät tosiaan ole mitään ihmeellisiä. Kirjoitankin runoja todella harvoin. Yhdessä vaiheessa kirjoitin runoja tai lyriikoita silloin, kun muuta tekstiä ei irronnut - ikään kuin pitääkseni kirjoitusvireen yllä. Mutta tosiaan, nekään eivät ole suurelle yleisölle. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta mikään taiteen muoto ei ole aluksi kauhean kummoista. Ensimmäiset runoni ovat aika kamalia, samoin ensimmäiset tarinani. Mutta sen luomisen vimma ja riemu saavat jatkamaan. Tosiasiassahan monella kirjoittajalla on usein hirveä pino materiaalia, joka ei päädy julkiseen levitykseen, olivat ne sitten runoja tai proosaa.

      Minusta lyriikat ja runot taipuvat erinomaisesti kirjoitusvireen ruokkimiseen. :)

      Poista
  3. Minulla on sama juttu runojen kanssa. Kirjoitan niitä itselleni, en edes halua näyttää niitä muille tai saada tietää ovatko ne kenenkään mielestä hyviä. Pelkästään se, että olen kirjoittanut ne, sillä tavalla kuin olen, on tärkeää. Tuntuu, että ne vapauttavat vähitellen proosassani jotain, mutta runojen arvo on silti niissä itsessään. Tuntuu hyvältä, kun on sellaista kirjoittamista.

    Rakastan myös tuota Edith Södergranin runoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen että kirjoittajat, jotka ovat jo palaute- ja editointirundissa hyvin syvällä, hyötyvät myös sellaisista teksteistä joita ei muokata tai jaeta. Palaute tietenkin kehittää, mutta välillä on hyvä vain kirjoittaa. Pitää tekstiä jonka arvo on sen muokkaamattomuudessa.

      Olen niin totaalisen hurahtanut Södergraniin, että en varmaan löydä toista samanlaista kirjallista idolia. ♥

      Poista
    2. Kyllä ehdottomasti. Sellainen kirjoittaminen on melkeinpä keino pysyä järjissään, ainakin välillä! Kerran jaoin muutamia runoja eräälle kirjekaverilleni, mutta tajusin jo vastausta odottaessani, ettei sitä olisi kannattanut tehdä, joten osasin varautua siihen että kommentit olivat epämääräisiä enkä välittänyt. Mutta en tee sitä uudestaan, ne runot vain eivät ole tarkoitetut jaettaviksi.

      Luin vuosia sitten Södergrania tosi paljon, ja aina välillä palaan edelleen hänen pariinsa. Tosin totuin aikanaan lukemaan häntä ruotsiksi, joten sitten en oikein osaa ryhtyä lukemaan suomennoksia, ja nyt ruotsini on ruosteessa...

      Poista