keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Lukemattomia ajatuksia

Kirjoittaminen on lähtenyt heti nihkeämmin sujumaan sen jälkeen, kun palasin töihin. Olen ollut selvästi väsyneempi ja työskentelyrytmiä on pitänyt etsiä. En ole huolissani. Taukoja pitääkin olla.

Huolestuttavampi on tunne, että kässäri on totaalisen paska. Tämä ilmeisesti nousee pinnalle aika ajoin, sellainen pistävä epäluulo että on taas tuhlannut vuoden elämästään? Muistan jonkun kirjailijan kuvanneen kirjoittamisfiiliksiä jatkuvaksi vuoristoradaksi. Se pätee ainakin minulla.

Yritän karsia tämän tilkkutäkin kokoon ja fiksailla sitten koelukijoiden opastuksella. Roskikseen en suostu heittämään enää yhtään kässäriä tällä erää, vaikka juuri nyt kiinnostaakin enemmän runojen lukeminen. ;)

Juuri nyt työn alla Aila Meriluoto. Ote Kahlaajatyttö-runosta.

Olen lukenut tänä vuonna 36 kirjaa, joista 17 on runoja, 14 proosaa (pienoisromaaneja, romaaneja, novellikokoelmia, kirjekokoelmia jne.), 2 sarjakuvaa, 2 kirjoitusopasta ja 2 tietokirjaa. Tämän lisäksi olen lukenut tietenkin Viitatekstejä ja ainakin kesällä 3 kaverin käsikirjoitukset. 

Runot ovat ottaneet vallan! Liekö hektinen elämä innostaa tarttumaan niihin, onhan sisältö äärimmäisen tiivistä. Runojen kohdalla tosin luen niitä paljon uudelleen ja uudelleen, esim. Södergranin pokkari, jossa on kaikki hänen runonsa on ollut laukkuni pohjalla monella matkalla. 

Sanoisin että runojen lukeminen myös näkyy teksteissäni. Luin joku päivä sitten vanhoja kässäreitäni (se oli tuskaa). Niissä on ihan jees juonia ja tapahtumia, mutta kieli on kummallista pötköä, joka ei säväytä mihinkään suuntaan. Lauseet ovat tasapitkiä, sanat peruskauraa, metaforat hirveitä. 

Lukeminen on saanut pohtimaan paljon enemmän sanojen rytmiä. Karsiminen puolestaan on saanut keskittymään sanavalintoihin huolellisemmin. Heivaan tekstistä helpommin kohtia, jotka eivät toimi, vaikka olisin hionut niiden kieltä. Tämä kehitys ei ole ollut kauhean tietoista, tai siltä ainakin tuntuu nyt. Se on vain tapahtunut.  

Työpisteen hämärässä on hyvä keskittyä.

Minun pitäisi kuitenkin kai palata myös proosan pariin, ellei muuten niin hyllyihin kerääntyneiden kirjojen vuoksi. Syksy on oivaa lukuaikaa. Kehokin käpertyy iltaisin niin mielellään lämpimän peiton alle. Harmi vain, että kirjasyksy vaikuttaa ainakin toistaiseksi jotenkin... noh, hiljaiselta? 

Mietin jo lähdenkö tänä vuonna ollenkaan kirjamessuille, mutta taidan lähteä. Olen käynyt kolmena vuotena putkeen ja nyt alkaa tuntua siltä, että kirjoittamiseen ja julkaisemiseen liittyvät paneelit ovat vuodesta toiseen aivan samat. Se mikä messuilla muuttuu lienevät uutuuskirjat. Vielä en ole bonganut kauhean monta kirjaa, jotka olisi pakko hankkia. 

En siis varmaan tee kolmen päivän ekskursioita ja laajoja raportteja messuista tänä vuonna. Katson hiukan mikä on järkevää noin rahallisesti ja ajallisesti. Onneksi messuihin on vielä aikaa. :)

2 kommenttia:

  1. Oi, vanhojen kässäreiden lukeminen on tuskallista. Törmäsin tässä vanhoja tavaroita läpikäydessä (tai siis toiseksi viimeistä muuttolaatikkoa purkaessa, eihän siitä muutosta ole kuin vuosi) käsikseen, jonka kirjoitin suunnilleen vuonna 2007 tai jotain. Oi että se oli hirveää, pitäisi pysähtyä jossain vaiheessa lukemaan oikein kunnolla, jotta tajuntaan menee miten paljon edistystä on kuitenkin tapahtunut. :-D Lauseet olivat niin tasapaksua mössöä, kuin katkoisi veitsellä pätkiä jostain makkaratahnasta, ja toistelin niin kökköjä ilmaisuja ettei mitään rajaa. On tekstissäni edelleen puutteita, mutta välillä huomaa, että olen sentään oppinut jotain!

    Mutta joo, tuo tunne siitä että teksti on ihan paskaa, on tavallista. Vähän aikaa sitten angstailin siitä, että tällaiseenko olen käyttänyt viimeiset viisi vuotta ja mitään parempaa en ole saanut aikaiseksi. Sitten siitä pääsee jossain vaiheessa taas yli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Tasapaksu makkaratahanamössö" - KYLLÄ! Juuri tuolta vanhat tekstit tuntuvat. ;D

      Kässäriangsti taitaa pysyä taas hetken ennen kuin katoaa, mutta olen onneksi aika tottunut siihen.

      Poista