torstai 30. heinäkuuta 2015

Unessa ei ole pyykkiä

Kirjoittaminen on sujunut todella hyvässä vireessä viime viikon, mitä nyt kirjoitusaikaa on täytynyt varastaa vähän sieltä sun täältä, ehkä tunti tai puoli kerrallaan. Sain kirjoitettua TH:n uusia kohtauksia melkein 8 sivun edestä.

Minulla tuntuu olevan aina tahmeaa loppujen kanssa, ei nimittäin ole ensimmäinen kerta, kun hyydyn loppumetreillä ja tarvitsen kirjoitussuunnitelmaa saadakseni homman tehtyä. Kirjoitussuunnitelma kuulostaa ehkä turhan dramaattiselta, oikeastaan vain selasin kässärin läpi ja kirjoitin ylös jo kirjoittamani luvut (koska en ikinä muista niiden paikkoja) ja sitten jatkoin listaa luvuista, jotka ovat vielä kirjoittamatta.

Angstaan selvästi kässärin loppuratkaisua sen sijaan, että antaisin hahmojen tehdä mitä heidän täytyy. Hahmot harvoin miettivät omien valintojensa moraalia lukijan silmissä. He vain tekevät. Lukija voi olla jälkiviisas, kokeneempi.

*

Sitten kun angstikässärini kanssa alkoi taas ahdistaa, vaihdoin kevyempään kohteeseen, eli urbaaninovelliin. Se on paisunut 4000 sanaan ja siitäkin puuttuu loppu. Minulla tuntuu olevan taipumusta pitkiin novelleihin, joita sitten yritän epätoivoisesti tiivistää. Kirjoitan hahmot edellä, juoni on minulle enemmän sivutuote.

Tällä viikolla mokasin ja kirjoitin uutta tekstiä väärään Wordiin. Eihän siinä sitten auttanut kuin yhdistää uusi ja uusi-vanha tiedosto ja tsekata muutokset käsin. Hirveä työ tyhmän pään takia, ugh. Samalla huomasin, että kertojaäänet kuulostavat vielä liian samanlaisilta ja lähdin miettimään tapoja, joilla voisin erottaa ne paremmin toisistaan.

Tyypillisesti olen valinnut sellaisia kertojapareja, jotka täydentävät toisiaan. Ihmisen parina on ollut yliluonnollinen olento, pessimistin parina optimisti jne. Kun kahden hahmon ajatusmaailmat ovat mahdollisimman kaukana toisistaan, on helpompi kirjoittaa heille selkeästi erilaisia reaktioita ärsykkeisiin. Dialogi on ehkä helpoin tapa erotella kertojia.

*

Mutta miten kertojien tulisi erottua kielellisesti? Minusta minä-kertojien äänten eron pitäisi näkyä enemmän lauserakenteissa ja kielen rytmissä. Mutta entä hän-kertojat? Miellän niiden kirjoitustyylin ehkä hiukan homogeenisemmäksi. Kertojiin pysyy tietynlainen etäisyys ja kirjoittajan oma ääni on kannatteleva voima, jonka läpi kertojat suodattuvat. Ja tässähän tulee heti konflikti, kun kirjoittajan oma tyyli on tyystin erilainen hahmon olemuksen kanssa.

Olen joutunut miettimään novellin kanssa sanavalintoja entistä enemmän, sijoittuuhan tarina nyky-Suomeen. TH:n kanssa synkähkö ja runollinen tyylini luo (toivottavasti) eräänlaisen suodattimen, jonka läpi tarinan nykymaailmaa katsotaan. Novellissa en koe kirjoittavani yhtä vahvasti suodattimen läpi. Se on naturalistisempi.

Vähän kuin maalaustaiteessa on omia tyylisuuntauksia. TH on sellainen ekspressionistinen (tyylitelty, suttuinen, tunteikas) taulu, kun taas novelli on lähempänä realistista tyylisuuntausta. Siinä pyykätään, riidellään ja juodaan kaljaa helteessä, kun taas TH:ssä kesäpäiviin liittyy haikeus, intensiivisyys ja unenomaisuus. Todellisuus on jotenkin korostettua. TH:ssä asiat ovat salaperäisiä ja selittämättömiä, novellissa taikuus "on niin tätä".

Tarinoiden synopsiksia lukemalla ne vaikuttaisivat olevan samaa genreä, mutta eivät ne taida olla. Onneksi eivät ole, TH:n korostunut todellisuus on välillä todella uuvuttavaa. Siksi onkin hauskaa kirjoittaa välillä tavallisemmista asioista.

4 kommenttia:

  1. Mullekin on apua kirjoitussuunitelmista, helpottaa nähdä paljonko on jäljellä ja saa motivaatiota jatkaa pidemmälle ja vetää loppuun.

    Itse erottelen minä-kertojia toisistaan noiden lauserakenteiden lisäksi myös sanan "minä" käytöllä. "Minä kirjoitan" vs "Kirjoitan". Hän-kertojien kanssa joskus käytän "Hänestä tuntui pahalta" vs "Tuntui pahalta". Myös nuo hahmojen näkemys-, kokemus- ja ikäerot erkaannuttavat ääniä toisistaan. Ero on joka tapauksessa tärkeä, pitää tekstin kiinnostavana eikä sotke hahmoja toisiinsa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alusta loppuun kirjoitussuunnitelman kanssa kirjoitettu kässäri ei sopinut minulle, mutta tällaiset pienet hankalat pätkät on kyllä hyvä suunnitella.

      Persoonapronomien pudottelu ei ehkä sovi minulle erotuskeinoksi, koska lisään ja poistan noita lähinnä tekstin sujuvuuden parantamiseksi. Olisi aikamoista hampaan puremista, jos toinen hahmo käyttäisi aina muodollisia rakenteita ja toinen ei. Mutta kertojaäänien erottelu tekee kyllä kirjoittamisesta haastavampaa! Tai ainakin editoinnista. :)

      Poista
  2. Itse enimmäkseen 3. persoonan näkökulmahenkilöitä* kirjoittavana koen, että kyllä niilläkin pitäisi tai ainakin voi olla selkeästi toisistaan erottuvat äänet. Riippuu ehkä siitä, kuinka paljon etäisyyttä ottaa, sehän voi 3. persoonan kanssa vaihdella hyvin paljon. Kerronnassahan voi olla paljonkin hahmon omaa ääntä mukana, jos esim. raportoi hahmon tunteita, havaintoja ja ajatuksia paljon, mahdollisimman lähellä hänen omaa ääntään. Tuolle on tekninen termi, jota en valitettavasti muista, mutta tarkoitan sitä, ettei kirjoita "X ajatteli, että tämä oli epäoikeudenmukaista" vaan tyyliin "Tämä oli epäoikeudenmukaisuuden huippu. Oli käsittämätöntä, että Y saattoi tehdä näin, vaikka..." Kun sillä hetkellä X ajattelee: "Tämä on epäoikeudenmukaisuuden huippu. On käsittämätöntä, että Y voi tehdä näin, vaikka..."

    Silloin ilmaisut saattavat hyvinkin mukailla enemmän hahmon omaa kielenkäyttöä kuin jotain kirjoittajan yleistä kerrontatyyliä, ja pidän siitä itse sekä lukijana että kirjoittajana. Toki minäkerronnassa oma ääni korostuu vielä enemmän, koska sen pitää tuntua koko ajan hahmon itse kertomalta, kun taas hän-kerronnassa se kuitenkin suodattuu kertojan läpi. Ja siinä etäisyyttä voi vaihdella saman tekstin aikanakin, jolloin hahmon oma ääni tuntuu välillä vahvemmin, välillä heikommin. Enkä siis ole mikään ekspertti tässä, koska onnistun välillä kirjoittamaan tekstiin sellaista joka saa ihmiset luulemaan sitä kaikkitietäväksi kerronnaksi, vaikka itse kuvittelen olevani hyvin tiukasti tietyn hahmon näkökulmassa. ;-)

    Joka tapauksessa asioita, joita itse mietin, kun mietin eri näkökulmahenkilöiden tyyliä, on mm.
    - henkilöiden luonne, arvot, kokemukset jne.; onko hän kyyninen vai idealisti, tunteellinen vai hillitty, älyllinen, vaistonvarainen, huolellinen, ylitsepursuileva, sovinnainen, kapinallinen, jne.; tällaiset vaikuttavat sanavalintoihin, rakenteisiin, kuvauksen runsaukseen, ajatuksiin ja huomioihin jotka kerronnassa kulkevat mukana jne.
    - (etenkin minäkerronnan, päiväkirjamaisen tai kirjemäisen tekstin kanssa, mutta myös lähelle menevän 3. persoonan kanssa) hahmon sivistystaso, kielellinen lahjakkuus, minkä tyyppistä sanallista ilmaisua hän on todennäköisesti kohdannut, hänen ajassaan ja maailmassaan tyypilliset ilmaukset; millaisia sanoja ja rakenteita hän sen puolesta olisi todennäköisesti taipuvainen käyttämään
    - mitä asioita juuri tämä hahmo todennäköisesti huomaisi, mihin hän kiinnittäisi huomiota
    - kerronnan tunnetila, esim. onko näkökulmahenkilö kiihtynyt tai peloissaan vai esimerkiksi onnellinen

    * en osaa sanoa hän-kertoja, miellän kertojan eri tahoksi kuin näkökulmahenkilö; kun minulla on kolme näkökulmahenkilöä, en koe että kertoja olisi kaikissa eri, vaan sama nimeämätön ja mielellään hyvin näkymätön kertoja katselee mitä nämä henkilöt nyt näkevät ja mitä heidän näkemyksistään poimitaan kerrontaan

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on hyvä kiteytys: hahmon oma kielenkäyttö vs kirjoittajan oma kerrontatyyli. :)

      Kertojan roolihan on myös kirjoittajasta riippuvainen. Kuvailemasi on aikalailla sellainen hahmoista irrallinen "kaikkitietävä" kertoja, kun taas itse miellän kertojat nimenomaan hahmoiksi itsekseen. Toki kerron kaiken omaan tyyliini, mutta pyrin niin lähellä hahmon ydintä kuin mahdollista ja haluan etäisyyden jäävän mahdollisimman pieneksi.

      Poista