torstai 16. heinäkuuta 2015

Takapakkia?

Olen todennut, ettei kirjoittaminen taida muuttua enää koskaan "helpoksi". Blogia pitkään lukeneet ovat saaneet pyöritellä silmiään soutamiselle ja hupaamiselleni jo kohta kolme vuotta, eikä sekään taida muuttua mihinkään. :)

Pidän blogimaailman kirjoittajayhteisöstä aivan valtavasti, mutta välillä on liian helppoa hukkua liiaksi siihen mitä muut tekevät ja miten. Ohjeet, tsempit ja vinkit ovat tärkeitä, sitä en kiistä. Olen kuitenkin huomannut, että muiden menestys aiheuttaa itsessä eräänlaista kärsimättömyyttä. Sen kun yhdistää vielä perfektionistin luonteeseen, alkavat kirjalliset muurahaiset juosta pääkopassa todenteolla.

Olen hirveän ylpeä kirjoittajakavereistani ja heidän saavutuksistaan. Muiden rinnalla tulee kuitenkin pakostakin sellainen olo, että pitäisi edistyä nopeammin. Sillä välin kun muut kirjoittavat 2-3 kässäriä, julkaisevat, tekevät novelleja jne. paisuu omien epäonnistuneiden tekeleiden vuori.

Olen yrittänyt ottaa mallia muiden työmoraalista ja aikatauluttaa tekemistäni. Kummasti kalmanrajat vaan karkaavat, suunnitelmat muuttuvat ja kässäri pysyy jonkinlaisessa limbossa. Se on hiukan masentavaa.

Työpöydälläni on leppäkerttukirkko.

Luulen että em. mieliala sai minut kaipaamaan vaihtelua. Novellia ei kuitenkaan huitaista kasaan viikossa. Ehei, sekin vaatii perehtymistä, pureskelua, editointia, syventymistä. Ja yhtäkkiä mielen valtaa syyllisyys, koska aika pitäisi käyttää siihen kässäriin, jota yrittää vältellä.

Seuraava pakokohteeni oli luonnollisestikin fikkaus. Kevään leffauutuudet saivat minut lukemaan fikkejä innokkaasti, sitten aloin kierrellä taas sivustoilla, seuraavaksi vilkaisin vanhoja fikkejäni ja luin lukijoiden kommentteja... ja sitten tunsin taas syyllisyyttä siitä, että jätin aikanaan yhden tarinan kesken (se oli minulle järjettömän tärkeä ja ilmeisesti sen perään kysellään edelleen...). Lopulta päässäni oli jo suunnitelma, miten kirjoittaisin sen loppuun.

Mutta edes fikkaaminen ei ole nopeaa ja vaivatonta. Taidan muistella liian usein vain sitä raakatekstin oksentamisen ihanuutta, en 1 luku viikossa päivitystahtiani, en pinoiksi koottuja muistivihkoja, en sitä kuinka tapitin elokuvaa ja DVD-extroja tuntikaupalla, jotta pääsisin sisään tarinan maailmaan. Pitkää fikkiä kirjoitetaan aika lailla samoin kuin romaania, sitä vain editoidaan hieman vähemmän.

Ja kuten romaaniraakileessakin ovat fikkien ykkösluvut usein huonoimpia. Hahmoista tarvitsee kirjoittaa tarpeeksi, jotta heihin pääsee sisään. Ei siihen flow'n voi vain hypätä 2,5 vuoden tauon jälkeen. Jokaisella tarinalla on myös oma äänensä, sitä on melkein mahdotonta kopioida ilman samanlaista syventymistä kuin aikanaan.

Kyse ei ole siitä, että arvostaisin fikkaamista jotenkin vähemmän. Kyse on siitä, että tiedän mitä minun pitäisi tehdä, enkä pysty keskittymään mihinkään muuhun samalla intensitiivisyydellä ennen kuin se kässäri on valmis. Ja toisaalta se keskeneräinen fikki ei näytä lähtevän ajatuksistani, koska päädyn lukemaan sen pari kertaa vuodessa ja miettimään miksi jätin sen aikanaan kesken. 

Jostain syystä siirryin jopa keittiöön roinieni kanssa kirjoittamaan.

Ehkä tämä on joku pimahtaminen? Tahdon mennä eteenpäin, vaan en mene. Tahdon kirjoittaa hyvän kirjan, mutta samalla haluan lukita sen pöytälaatikkoon ikuisesti. Kirjoittaminen syö aikaa ja alan olla todella kärsimätön siihen käytetyn ajan suhteen.

Yksi tekijä tässä on varmasti se, että opiskelu Viita-akatemiassa alkaa taas syyskuussa. Silloin alkaa myös kurssikavereiden tekstien koelukeminen ja aika on entistä enemmän kortilla. Olisin voinut ottaa enemmän irti kesästä, mutta olen buukannut ohjelmaa jokaiselle viikonlopulle sen sijaan, että oikeasti editoisin kässäriä. Lähden ilmeisesti taas matkalle kesälomalla (ainakin ajatus olisi lähteä Islantiin), eli en kirjoita.

Olipa taas avautuminen. En voi uskoa, että viimeisessä kolmessa vuodessa on ollut näin vähän eteenpäin liikettä. Pitäisi uskoa. Kirjoittaminen on hidasta. Siksi kärsivällisyys on välttämätön hyve kirjoittajalle. Sitä joko jaksaa jatkaa eteenpäin tai sekoaa.

Onneksi kaverit muistuttavat, että kirjoittivat esikoisteoksiaan vuosikausia. Sen rinnalla yksi vuosi on lyhyt aika. Minä en ole edes laittanut yhtään kässäriä vielä kustantamoon. Perfektionismi ja kunnianhimo ovat pirullinen yhdistelmä - asiasta puhuminen yleensä auttaa ja murheet katoavat.

Onneksi viikonloppuna on terapiareissu kaveiden luo. Booli tuhoaa aivoista angstisoluja. ;)

16 kommenttia:

  1. Tuttuja fiiliksiä, jotka eivät oikeastaan helpotu julkaisemisen jälkeenkään, ehkä vain muuttavat muotoaan jos sitäkään. Sen lisäksi, että tuijottaa muiden tekemisiä, voi näköjään myös vertailla itseään itseensä; arvioida onko tämä teksti nyt yhtä hyvää kuin aikaisempi, vai huonompaa ja osaankohan nyt yhtään mitään enää. Eikä oikeastaan lohduta edes se kun tietää, että mitta-asteikot eivät ole ulkopuolisen maailman, vaan oman itsensä asentamia ;)

    Minulla oli ihan hirveä määrä epäonnistuneita tekeleitä (ei vuori vaan suo!) ennen kuin julkaisin esikoisen. Mutta kai ne vain ovat se polku, joka on kuljettava ennen kuin voi sanoa tehneensä valmiin matkan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun näitä pohdin, eikä taida jäädä viimeiseksikään. Minulla auttaa usein asioiden purkaminen ja dumppaaminen blogiin, nyt on jo ihan eri olo! ;)

      Näin minäkin uskon. Jokaisella on se oma vuori, jonka harjalta kiivetään liikkuvan kustantamolinnan etuovelle. :D

      Poista
  2. Muihin vertaileminen on tosiaan vaarallinen suo. Varsinkin kun täällä on monia minua nuorempia jotka ovat julkaisseet, joten tulee sellainen olo että miksi minä en ole vielä saanut mitään sellaista aikaiseksi, en ole edes lähettänyt kässäriä kustantajakierrokselle... Kun muilla on monta kässäriä, joista he puhuvat, tunnen angstia siitä että minulla on vain tämä yksi jonka kanssa olen puurtanut vuosikausia. (Joku toinen varmaan voi kehittää angstin aiheen siitä, jos ei saa puurrettua yhden tekstin kanssa viittä vuotta kuten minä.) Kun ystäväni kirjoittaa romaania ja sulkeutuu sen kanssa kotiin koko päiväksi huomaamatta ajankulua tai ulkopuolisuutta, tunnen epämääräistä huonommuutta koska minulle jo muutama tunti on paljon ja tarvitsen taukoja - siitä huolimatta että oma tyylini toimii minulle, enkä ole yleensä saanut kovin hyvää tekstiä aikaan sulkeutumalla kotiin koko päiväksi.

    On hyvä tosiaan muistaa, että useimmilla on jo paljon työtä takanaan ennen kuin pääsevät esim. siihen julkaisuvaiheeseen. Ja eri ihmisillä tulee eri vaiheita eri aikoina. Juttelin esim. juuri Elinan kanssa, että siihen vaikuttaa paljon, millaista kannustusta on kirjoittamiseen saanut nuorempana, millaista palautetta jne. Muutenkin eri ihmiset tarvitsevat eri vaiheita kypsyäkseen kirjoittajana.

    Mutta joo, perfektionismi ja kunnianhimo ovat pirullinen yhdistelmä. Onneksi on Otavan kisan deadline joka pakottaa minut puristamaan M:n pakettiin tämän vuoden aikana, muuten keksisin varmasti jostain vielä pari vuotta editointia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, tässä taas näkee, että oli lähtökohta mikä tahansa, epävarmuus löytää aina sijansa. Me angstaamme eri lähtökohdista samasta asiasta. :)

      Uskon kyllä, että saat M:n liikkeelle kisaan mennessä. Yritän auttaa omalta osaltani ja saada koeluvun hoidettua kesän aikana. Lupaavalta vaikuttaa!

      Poista
    2. Uskon itsekin että saan sen sinne, aikaa kuitenkin on, ja hätätapauksessahan voin lähettää kässärin sinne vaikka jokunen muokkaus olisikin vielä tekemättä, onhan se kuitenkin kokonainen teksti ja aika moneen kertaan läpikäytykin. Mieluiten saisin sen kuitenkin kokonaan käsistäni siinä vaiheessa.

      Ja kiitos jo etukäteen, arvostan kovasti että olet lukemassa käsikirjoitustani! Lue siihen tahtiin mikä sinulle toimii, ei mitään kiirepainostusta. Lähetän kohta varmaan lisää luettavaa, minun pitäisi vain hoitaa muotoiluasiat kuntoon seuraavasta osasta, mutta jos sinulta loppuu luettava kesken ennen kuin saan lähetettyä, niin töki. Se ei kuitenkaan ole iso homma.

      Poista
  3. Muihin vertaileminen on loputon suo, sorrun siihen jatkuvasti. Pitäisi kuitenkin muistaa, että jokainen tekee asiat omalla tyylillään, tavallaan ja aikataulullaan. Toisinaan tekee myös hyvää paeta vaikka sinne ficcien maailmaan tai sitten johonkin ihan muuhun, aivot tarvitsevat irtiottoja.

    Tunnistan kuitenkin tuon itsensä ruoskimisen ja syyllistämisen varsin hyvin. Käyn jatkuvasti läpi päässäni, mitä oikeasti pitäisi tehdä ja mitä käytännössä teen. Nämä kun ovat usein ristiriidassa keskenään. Toki on hyvä olla määrätietoinen ja pitää suunnitelmista kiinni, mutta ei kai sitä ole tarkoitus aiheuttaa itselleen turhaa syyllisyyttä?

    Islannin matka ja viikonloppu kavereiden kanssa kuulostavat ihanilta. Nauti niistä ja yritä unohtaa kirjoittamispaineet :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, en kadu irtiottoja, ne pitävät minut hengissä! Ja kun pysähdyn oikeasti ynnäämään, tajuan että katson paljon vähemmän TV:tä, pelaan pelejä ja luen fikkejä kuin vaikka 3 vuotta sitten. Olen raivannut muilta jutuilta paljon aikaa kirjoittamiselle ja teen sitä aika kurinalaisesti.

      Jotenkin aina unohdan, että kirjoitan/editoin/ideoin pääasiassa pari tuntia päivässä heti työpäivän jälkeen. Eli todella säännöllisesti. Olisin ihan hajalla ellen käyttäisi viikonloppuja rentoutumiseen. :)

      Poista
  4. Voi muru, sanoit kyllä asiat juuri niin kuin ne ovat. Tunnistan nuo tunteet, etenkin tuon vertailun! Paitsi että muutun kärsimättömäksi heti, jos näen muiden julkaisevan ja menestyvän, ahdistun helposti myös jos luen toisilta taidokkaampaa tekstiä kuin omani on (tapahtuu usein). Tuo Malnan mainitsema ikä on myös sellainen asia, joka monesti häiritsee: piston tuntee heti, jos julkaissut kirjailija on yhtään itseään nuorempi.
    Hyvä puoli on kuitenkin se, että minulla on tapana sisuuntua vertailusta. Jos kaveri saa sopparin, alan paiskia hommia kahta kauheammin että minäkin saisin mahdollisimman pian omani. En ole niitä kaikista kärsivällisimpiä ihmisiä.

    Neuvoisin sinua pitämään lomaa, jos vain maltat. Usein pieni tauko raikastaa työskentelyä. Plus näin heinäkuun aikana kaikki muutkin lomailevat: tajusin juuri itse, että kiirehdin oman kässärin valmistumisen kanssa ihan turhaan, koska saan sille lausunnon vasta elokuun alussa, kun kustis palaa lomaltaan...
    Toisaalta ymmärrän, että syksyllä alkava Viita-akatemia hidastaa työskentelyäsi entisestään sitten myöhemmin. Hankala tilanne... Mitä jos sen antaisi mennä omalla painollaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vertailusta sisuuntuminen on ehdottomasti masentumista järkevämpi reaktio. Olen pitänyt kavereiden soppareita pääasiassa motivoivana asiana ja suurin osa on kyllä kirjoittanut minua pidempään, joten tunnistan kuinka tyhmää on jumittaa tällaisessa. ;)

      Minulla koittaa kyllä loma elokuussa! Ja aion ottaa ihan iisisti, enkä tappaa itseäni kirjoitushommilla sen takia, että minun *pitäisi* saada soppari tai jotain tiettyyn päivämäärään mennessä (suuri suunnitelmanihan on siis julkaista ennen kuin täytän 33, eli aikaa on vielä!).

      Viita on onneksi kakkosvuonna hieman kevyempi kuin ykkösvuonna, joten senkin suhteen helpottaa jonkin verran. :)

      Poista
  5. Ihana, kun lähes täydellisesti kuvasit juuri päässäni pyörineitä tuntemuksia ja ajatuksia omasta kirjoittamisesta ja etenemisestä! Tunne itsessään on kamala, minulla on "feikki"/valehtelija olo, ketä minä muka huijaan? Enhän minä osaa kirjoittaa! En tiedä mitään hirveämpää. PItäisi vain pysähtyä ja hyväksyä se, että on tällainen kuin on. Piste. Tuntuu, että kirjoitan koko ajan liian vähän, että en suhtaudu siihen riittävän vakavasti. Mutta toisaalta taas siihen ei juuri saa suhtautua liian vakavasti, tai tulee hulluksi. Kärsimättömyys tappaa. Ja se tulee olemaan tuhoni.
    Tai ehkä ei. Pointti kuitenkin oli, että samaistun täydellisesti, mutta en ole vielä keksinyt keinoa päästä siitä eroon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo "feikkiolo" on ihan tyypillistä kirjoittajilla ja taiteilijoilla. Sitä kutsutaan huijarisyndroomaksi ja se on yleistä jopa julkaisseilla kirjailijoilla. Olen kans potenut sitä aina silloin tällöin, mutta jotenkin se vain aina helpottaa.

      Eräs kaveri suositteli minulle joskus "aarrearkun" tekemistä. Se on laatikko, johon kerätään omasta työstä saatua palautetta, kaverien kehuja tai omia huomioita omista vahvuuksista. Arkun voi sitten aina avata, kun alkaa ahdistaa. Usein huijarisyndroomasta kärsivät uskovat ulkopuolelta tulevaa palautetta enemmän kuin omia tuntemuksia, joten tämän pitäisi auttaa angstiin. :)

      Poista
    2. Kannatan tuota kaverisi aarrearkkuideaa. Ehkä sinne voisi laittaa myös suklaata?

      Feikkiolo on kyllä hyvin yleinen olotila.

      Poista
    3. Hyvä kuulla. Minulla ei ole irl kuin yksi oikeasti kirjoittava kaveri, jonka kanssa aikataulut menevät pahasti ristiin. Onneksi pääsin tuonne Kriittiseen, en tiedä mitä kirjoittamiselle olisi käynyt ilman sitä.

      Kiitos, kuulostaapa hauskalta! Voisin alkaa kokoamaan jotain sen tyylistä.
      Ehkä jopa suklaata! :D

      Poista
  6. Muiden menestys ei ole aiheuttanut minulle ainakaan vielä angstia, toistaiseksi olen ollut vain aidosti iloinen heidän puolestaan. Angstia aiheuttaa enemmänkin omassa kässärissä tarpominen. Toisaalta huomaan edistyksen, koska lasken sitä luvuissa. Lohduton olo tulee enimmäkseen siitä, jos erehdyn miettimään, kuinka paljon työtä edessä on ennen kuin ensimmäinen versio on edes jokseenkin kasassa.

    "Onneksi kaverit muistuttavat, että kirjoittivat esikoisteoksiaan vuosikausia. Sen rinnalla yksi vuosi on lyhyt aika."
    Tätä yritän muistuttaa itselleni myös, vuosi on lyhyt aika. Valtonen kirjoitti Finlandia kirjaansa kuusi vuotta, eli tässä on reilusti vielä viisi kokonaista vuotta jäljellä työstää omaa työtään, ennen kun voi alkaa miettimään epäonnistuneensa :)

    Jos tulee ahdistusta siitä että nuoremmat ehtii ja kerkiää, kannattaa aina muistaa että maailmassa on paljon ihmisiä jotka aloittivat myöhään mutta menestyivät silti. Esim P.D. James aloitti kirjoittamisen kolmikymppisenä ja oli 42 kun julkaisi ensimmäisen kirjansa, Morrison oli 39. Näitä yli kolmikymmpisinä julkasseita on onneksi enemmän kuin muutama, mikä lohduttaa edes vähän :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuokin on tuttu tunne. Kun kässäriä työstää pitkäjänteisesti, alkaa jossain vaiheessa tuntua, ettei etene lainkaan. Itselle muutokset ovat näkymättömämpiä kuin ne olisivat ulkoisille lukijoille. Jotkut asettavat etappeja, joita juhlistaa, esim. versioiden valmistumista, eka koeluku, kustantamorundi jne. Näin aivotkin tajuavat helpommin, että homma liikkuu eteenpäin.

      Esikoiskirjailijoiden keski-ikähän on jossain 33 tienoilla, joten sitä nuoremmat eivät ole enemmistössä. Anneli Kanto puolestaan julkaisi esikoisensa muistaakseni 57-vuotiaana! Eli aina ehtii.

      Poista
  7. Voi miten tuttuja tuntemuksia! Onneksi olet kuitenkin päässyt niistä jo hyvin viime postauksiesi perusteella. :) Tsemppiä!

    VastaaPoista