sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Tyylini kuin

Eilen minulla oli ihana kiireetön lukuhetki takapihalla aurinkotuolissa. Luin loppuun Joel Haahtelan Katoamispiste pienoisromaanin ja onnistuin polttamaan itseni, niin että kropassa on taas punaiset aurinkorajat. Jokin kuitenkin loksahti mielessä lukiessani.

Joel Haahtela, Katoamispiste

Aloin pohtia omaa kirjoittamistyyliäni ja sen kehittymistä. Kun vaihdoin kirjoituskieltä nyt jo kolmisen vuotta sitten, oli teksti alkuun kauhean tönkköä. Oli hirveä taistelu ihan vain saada tekstiä paperille ilman, että lauseet alkoivat koko ajan "hän teki".

Sen jälkeen alkoi angstaus oikeinkirjoittamisesta ja eräänlainen oman tekstin kuulostelu. Siinä ei ollut rytmiä, ei minkäänlaista sointua. Halusin kyllä kirjoittaa tarinoita, mutta en nauttinut kielestä. Lukiessanikin oikeastaan vain hotkin tarinoita, enkä kuunnellut lainkaan sanoja. Teksti oli edelleen jäykkää, kokeilin erilaisia kertojia, aikamuotoja ja lauserakenteita, ja huomasin mitkä niistä sopivat minulle (kolmas kertoja, imperfekti, lyhyet lauseet).

Angstaus oikeinkirjoituksesta sai minut rajoittamaan kirjoittamistani. Yritin käyttää vain sellaisia lauseita, joiden oikeakielisyydestä olin varma. Onneksi luin samaan aikaan loistavia kirjailijoita, joilla oli sanoinkuvaamattoman kaunista kieltä, näin esimerkkinä vaikkapa Siiri Enoranta ja Pasi Ilmari Jääskeläinen. 

Oikeastaan koko runoinnostukseni oli lähtöisin siitä, että ihastuin runokieleen. Moni loistava kirjoittaja kirjoittaa selkeää ja tiivistä kieltä - sille kaikki kunnia - mutta huomasin pitäväni itse enemmän runollisesta ilmaisusta. Runojen vapaa kielioppi, huikeat kielikuvat, se miten tunnelma välittyy niin vähällä ja tietenkin runojen visuaalisuus vetivät minua puoleensa.

Marko Hautala, Kuokkamummo

Tuntuu että oikeastaan vasta nyt keväällä olen havahtunut siihen, että kirja voi olla ansiokas pelkästään kauniin kielensä vuoksi. Kuten vaikkapa tuo Haahtelan Katoamispiste, jonka juoni on aika olematon, mutta kieli sitäkin upeampaa.

Hyvin erityyppisten kirjojen ja tekstityyppien lukeminen on ollut myös hyödyksi, sillä olen vapautunut puhtaan proosamaisesta kerronnasta ja innostunut erikoisemmista rakenneratkaisuista. Johanna Sinisalon tyyli käyttää fiktiivistä faktaa ja eri tekstilajeja etenkin Auringon Ydin kirjassa on inspiroiva. Olen lämmennyt nykyrunoudelle, mm. Johanna Venhon Tässä on Valo oli hieno. Luin vastikään John Keatsin kirjaksi koottuja kirjeitä (Yön kirkas tähti), ja A.S. Byattin hienon pienoisromaanin Ragnarök, joka ei varsinaisesti ole ihan perinteistä juoniproosaa.

Olen tietenkin edelleen vahvasti juonikirjoittaja (tai näin ainakin uskon). Pilkunkäyttöni on muuttunut vapautuneemmaksi viime vuosina. Tapaan linkittää lauseita löyhästi pilkulla yhteen, kuten blogistakin on varmasti näkynyt. Tekstiin ovat hiipineet myös ajatusviivalla erotetut huomautukset, sekä satunnaiset sulkeet (en oikeasti edes pidä sulkeista proosassa).

Ei minusta varmaan mitään runoilijaa ole tulossa, mutta runojen kirjoittaminen on auttanut viljelemään runokuvia, jotka elävöittävät proosaakin. Tämä on hyvää kehitystä, sillä en ole pahemmin välittänyt kuvailusta aiemmin. Nyt otan sen haasteena: miten maalata kuva jokseenkin tuoreena lukijalle?

Siiri Enoranta, Gisellen Kuolema

Tuntuu että silmäilemällä runoja, olen saanut myös silmän sille, mikä on proosassani ylimääräistä tai visuaalisesti väärin. Editointini motoksi onkin tullut: "jokainen luku kuin runo".

Runo on täydellisyyteen hiottu kokonaisuus ja vaadin samaa omalta tekstiltäni. Luvut saavat olla lyhyitä, se on tekstini rytmi. Jollekin toiselle on rupattelevuus ja käärmeinä soljuvat lauseet.

Personifikaatio tuntuu olevan minulle tärkeää. Tiedottomasta tulee ihmismäistä ennen kuin edes tiedostan kirjoittavani kyynelehtivistä kuusista. Kirjoitukseni tihkuu aina symbolismia, välillä onnistunutta, välillä ei. Tekstissäni on myös sellainen synkkä perussävy ja toisaalta ylevä, vanhahtava sanasto, jota yritän yhdistää tuoreeseen. Pidän kirjakielestä, minkä vuoksi minä-kertojat eivät oikein sovi minulle.

Muistan saneeni joskus palautetta, että kerrontani on proosarunomaista. Se on näin jälkeenpäin ajatellen aika osuva kuvaus, vaikka en palautetta saadessani ehkä tunnistanutkaan sitä vielä.

Siinä muutamia ajatuksia tyylistäni. Ei tähän voi kuin todeta vanhan viisauden: lukeminen kehittää omaa kirjoittamista, eikä vaikutteita kannata pelätä. :)

4 kommenttia:

  1. Hyviä mietteitä.
    Mä olen kirjoittajana huomannut, että on ollut antoisaa kirjoittaa "vääränlaisia" tekstejä. Vaikka itselle onkin kolmannen persoonan imperfekti se ehdottomasti luontevin, novellin kirjoittaminen ensimmäisessä persoonassa ja preesensissä antoi paljon. Aivojumppaa, uusien ratkaisujen löytämistä, kerronnan kyseenalaistamista.
    Nyt kaivoin kässäriä varten taas esiin (myös) preesensin. Saa nähdä, kuinka lopulta onnistun, vai vaihdanko kaiken viime tingassa imperfektiin.

    Preesenskerronta kun on parhaimmillaan loistavasti hetkessä kiinni, tulee iholle. Saara Henriksson osaa taitavasti kauniin, vaivattoman preesenskerronnan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä kokeilut ovat hyödyllisiä, vaikka niistä ei aina valmista tekstiä syntyisikään. Monta kertaa kokeilusta on saanut jonkun uuden näkökulman tai oivalluksen.

      Luen kans mielelläni preesensiä mainitsemistasi syistä, vaikka en nautikaan sen kirjoittamisesta.

      Poista
  2. Oi, alkoi tehdä mieli lukea runoja... Minäkin tykkään paljon esim. Siiri Enorannan ja Pasi Ilmari Jääskeläisen teksteistä. Ylipäätään kieli on minullekin tärkeää, vaikka kuinka kirjoitankin juonivetoista juttua. Tosiaankin kuvailussa kaipaisin omaan tekstiini vielä enemmän tuoreita kuvia, uusia ja silti toimivia kielikuvia... Monesti kieleen lipsahtaa vain kaikenlaisia kliseitä, kun yrittää keskittyä juonen ja dialogin viemiseen eteenpäin. Tosi kiinnostava ajatus tuo, että jokainen luku olisi kuin runo. Täytyypä itsekin kokeilla ajatusleikkiä, jos se auttaisi tekstin rytmin ja rakenteen kanssa.

    Ja olen samaa mieltä vaikutteista. Jotkut fantasiaharrastajat taitavat lukea lähinnä käännöstekstejä ja englanninkielisiä kirjoja(?). Jos kirjoittaa itse, niin tosiaan hyvien suomalaisten tekstien lukeminen on kyllä tärkeää. Tietynlaiset vaikutteet ovat positiivisia, jopa tarpeellisia. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Runokärpänen puraisee todella hellästi, ei tarvitse huolehtia! ;)

      Tunnistan itsekin tuon, että juoni kuljettaa välillä todella hektiseen kirjoitusrytmiin, jolloin sanat purkautuvat klisheiden ja puisevien ilmaisujen kanssa. Onneksi editoidessa on enemmän aikaa miettiä miten sanoo.

      En tiedä onko mottoni vielä toteunut täysin kirjoittamisessa, mutta se on ollut kieltämättä hyvä tapa saada ajatukset eri uralle. Nyt luvut tuntuvat enemmän itsenäisiltä, eivät nojaa enää niin paljon siihen, että jossain toisessa luvussa on hyvää kieltä ja toimintaa.

      Olen huomannut saman fantasiaharrastajien lukutottumuksista. Viitisin vuotta taaksepäin ja olin itse ihan samassa tilanteessa. Imitoin paljon lukemiani rakenteita, jotka eivät istuneet suomenkieleen yhtä hyvin. Tekstin laatu on parantunut huimasti sen jälkeen, kun aloin lukea pääasiassa suomeksi. :)

      Poista