maanantai 22. kesäkuuta 2015

Loppupoltot

Tuntuu kuin olisin puristuksissa. Osa siitä on työstressiä, osa kässäriin liittyvää angstia, osa ihan muuta. Pitäisi ehtiä kaikenlaista, pitäisi aikatauluttaa, suorittaa ja olla tehokas. Vihaan tuota sanaa, tehokas. Se ei päde kirjoittamiseen.

Aina välillä tuntuu, että kirjoittaakseen pitäisi omata munkin hermot ja keskittymiskyky. Pitäisi kadota pimeään kammioon aina muutamaksi päiväksi kerrallaan ja tulla ulos vasta, kun synnytys on ohi. Tekstin synnyttäminen on kamalaa, etenkin nämä loppupoltot.

Sain alkuun osan lopusta. Raakaluvut vaativat aikaa alasimella, moukarointia, jäähdyttelyä ja hiomista, mutta ovatpa siinä. Päässäni on solmu tämän kässärin kanssa. Pelottaa mitä tapahtuu, kun se on valmis. Pelottaa ottaa uusi askel.

Juhannusillan rauha järvellä.

Tähän asti yksikään kässärini ei ole ollut rundilla. Aiemmat olivat harjoituskappaleita, jotain jollain kehittää kirjoittamistaitoja. Tämä on erilainen, siinä on potentiaalia. Epäonnistuminen tämän kanssa murtaisi minut. 

Samalla en halua tietää miten tarina loppuu. Olen yrittänyt kirjoittaa kahden hahmon viimeistä kohtaamista kirjan sivuilla. Se ei luonnistu. Tiedän mitä heidän kuuluu tehdä, mutta sanat tuntuvat harakanvarpailta muun tekstin rinnalla. En halua toisenlaista loppuakaan, en usko sen olevan mahdollista tarinan kontekstissa. 

On typerää rakastaa omia hahmoja ja toivoa heille parasta, vaikka on tehnyt päinvastaisen päätöksen. Jokin haraa tässä nyt vastaan. Tekstin sävy, näkökulma, tapa jolla esitän ratkaisut... 

Tai sitten se, että kirjan loppu ei voi tapahtua realistisesti kauhean lyhyessä ajassa, vaikka kuinka haluaisin. Hahmojen haasteet ovat liian monimutkaisia helpoille ratkaisuille, jolloin liian nopeat, selkeät ja viisaat päätökset kuulostavat epäuskottavilta. 

Kässäri tuntuu vinoutuvan silmieni edessä. En tiedä millä rautalangalla tämän rakenteesta saisi järkevän. Mihin laittaa loppu, millä tavoin kertoa se, millä tavoin syöttää lukijalle tarvittava tieto ymmärrettävässä muodossa? Loppu on tavallaan toisen tarinan alku ja on hankala tunnistaa kohta, jossa ensimmäinen tarinan, kirjan juoni, on tullut päätökseensä. 

Juhannuskokko palaa vielä hetken pimenevään iltaan.

Vietin juhannuksen kirjoittamatta. Avomies osti minulle synttärilahjaksi PS4:n ja siihen Bloodbornen (ihmissusia! hirviöitä! maailmanloppu! lovecraftia ♥). Olen saanut pelaamisen vähennettyä minimiin ja tänä vuonna pelitunnit olivat nopeasti ohi FF4 ja FF5 parissa, vanhat SNES pelit kun eivät montaa tuntia kestä. 

En ollut edes aikonut ostaa mitään pelejä tänä vuonna, sillä tunnen oman tahdonvoimani heikkouden niiden edessä. Sellainen 60 - 100h sitoutuminen syö aikaa tuhottomasti kirjoittamiselta. Nyt olen pelannut silmät kiiluen viimeiset neljä päivää. Ehkä tämä tarvitsee saada ulos systeemistä. Ei kirjoittaminen edennyt muutenkaan kuin ajatustyön tasolla. Liikaa blokkeja...

Munkin hermot omaava kirjoittaja jättäisi pelien suoman nopean mielihyvän sikseen ja keskittyisi puurtamaan kässärin kanssa. Hän malttaisi olla katsomatta sähköpostia, TV:tä ja ponnahtaisi lenkin jälkeen heti kässärin äärelle liikunnasta virkistyneenä. Hän ottaisi työpäivästä rytmin ja omistaisi illat kirjoittamiselle uskollisesti. 

Edellämainittuun kuvioon taitaa olla minulla vielä matkaa... 

11 kommenttia:

  1. Osaat jotenkin sanallistaa tosi hyvin tekstisi solmukohdat. Se varmaan auttaa niiden ratkaisussa. Kuulostaa siltä, että liian helppo loppu ei tekisi tarinalle oikeutta. Uskon että selätät sen ja pääset kässärin kanssa rundille!

    Minä en ole koskaan pelannut, mutta minulla ei tosiaankaan ole munkin hermoja vaan uppoan sitten muihin aikaa rohmuaviin juttuihin. :D

    Ihana järvimaisrma ja kokko. :) Meillä ei ollut kokkoa, mutta järvi kuitenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hinkkaan kässäriä todella paljon ajatustasolla, koska työmatkan takia istun yksikseni ilman häiriötekijöitä pari tuntia päivässä. Se antaa mahdollisuuden syvälliseen itsetuntemukseen. XD

      Onhan minulla sarjojen maratoonikatselu paheiden listalla pelien lisäksi. Järki tuntuu jotenkin kaikkoavan ikkunasta ulos, kun jää johonkin passiiviseen touhuun koukkuun. Onneksi nämä ovat usein lyhyen ajanjakson riippuvuuksia, joista on helppo palata takaisin kirjoittamisen pariin.

      Poista
  2. "Tiedän mitä heidän kuuluu tehdä, mutta sanat tuntuvat harakanvarpailta muun tekstin rinnalla"

    Tuo on aika raivostuttava tila kun tietää mitä tapahtuu muttei saa sanoja ulos mitenkään järkevästi.

    Minä yritän ajatella pelaamista niin että se ei ole pahasta. Joskus tarvitsee sen täysi nollauksen ja siinä pelaaminen, ainakin minun kohdalla, toimii hienosti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, olen ratkaissut ongelman välttelemällä sitä. Ei kovin pysyvä ratkaisu? ;)

      Pelaaminen olisi kiva harrastus, ellen pelaisi niin totaalisia aikasyöppöjä. Tuollainen 60-100 tunnin peli syö muutaman kuukauden, ja jos niitä on vuodessa useampi, jää kirjoittamisteho aika matalaksi. Minulla on myös huono itsekontrolli, eli pelin ollessa kesken, en pysty kirjoittamaan. Nollaaminen kyllä onnistuu pelien kanssa hienosti, mutta ajoituksen tarvitsisi osua jonnekin muualle. :)

      Poista
  3. Tsemppiä. Kyllä se siitä. Minulla auttaa aika kun olo on tuollainen. Ja jos epäonnistut tuon kässärin kanssa, se ehkä murtaa sinut, mutta ei lopullisesti. Aina sieltä tuhkasta noustaan. Eikä sitä kannata surra etukäteen, koska ikinä ei voi tietää, mitä tapahtuu. Kirjoitusvaloa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kuukausi on mennyt kärvistellessä, mutta aika tosiaan auttaa. Ja puhuminen. Olen jauhanut tästä kässäristä lähipiirin kanssa kyllästymiseen asti, mutta asioiden sanominen ääneen jotenkin saa ne tuntumaan pienemmiltä.

      Eikä etukäteen sureminen auta, se on totta. Pitäisi elää mahdollisimman paljon nykyhetkessä (alan kuulostaa joltain mindfulness-oppaalta, apua!).

      Kirjoitusvaloa sinnekin!

      Poista
    2. "Ja jos epäonnistut tuon kässärin kanssa, se ehkä murtaa sinut, mutta ei lopullisesti. Aina sieltä tuhkasta noustaan. Eikä sitä kannata surra etukäteen, koska ikinä ei voi tietää, mitä tapahtuu." Juuri näin. Epäonnistumisen vaara on aina, mutta yhtä hyvin voi myös onnistua!

      Itsellänikin nykyisen kässärin kanssa homma menee välillä sellaiseksi vääntämiseksi, että en tiedä missä vika on. Yritänkö vain vältellä haastavien kohtausten kirjoittamista, vai onko suunnitelmissani jotain vikaa, eikö tarina sujukaan luontevasti niin, kuin olin ajatellut? Huoh. Noh, minulla lopetus on vielä kaukana, ja nyt yritän ajatella, että tekstiä on turha ryhtyä arvioimaan ennen kuin se on oikeasti kertaalleen kirjoitettu alusta loppuun.

      Ehkä ensimmäinen "tosissaan" tehty kässäri on vähän niin kuin ensirakkaus. Se on kaikki kaikessa ja siihen lataa niin paljon, että jos se ei onnistukaan, ajattelee murtuvansa täysin... Mutta silti edessä on vielä paljon paljon muutakin, mistä ei vain vielä tiedä...

      Poista
    3. Tuskinpa tämä päättyy epäonnistumiseen. Kunhan kässäri valmistuu, on sekin jo onnistuminen. :)

      Luulen että takkuilu johtuu ihan normaalista ajatustyön ja käytännön ristiriidasta. Kässärit ovat usein ajatuksentasolla epätarkkoja, eli helppoja, ja käytännöntasolla monimutkaisempia tullessaan tarkoiksi, eli vaikeiksi. On ihan luonnollista, että joutuu pysähtymään ja miettimään joitain kohtia syvällisemmin kuin luulikaan.

      Olen jo aika monta ensirakastumista kokenut, joten se pitää tietyllä tapaa odotukset kurissa. Pari vuotta sitten en olisi nähnyt tätä kässäriä tulevaisuudessani!

      Poista
  4. "Kunhan kässäri valmistuu, on sekin jo onnistuminen." Joo nimenomaan! Tämä on minullakin mielessä. Jos jotenkin saan nämä ongelmat selätettyä ja kasattua kaiken kokoon ja kirjoitettua tämän loppuun asti, niin huh. Itselleni se olisi iso saavutus. :)

    VastaaPoista
  5. Sinäpä sen sanoit! Minäkin olen alkanut vihata sanaa "tehokas". Kärvistelen itsekin viimeisten lukujen kanssa, joten samassa veneessä ollaan. Miksi kesällä on aina niin paljon vaikeampaa kirjoittaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielestäni luovalta työltä ei voi vaatia puhtaasti samanlaista tehokkuutta kuin mekaaniselta. Editointikin on jatkuvaa valintojen tekemistä, välillä joutuu ottamaan takapakkia, välillä tulee yllättäviä käännöksiä. Sitä ei voi tehdä kunnolla jos on liian kiire.

      Minua haittaa kesässä eniten se, että viikonloput on buukattu täyteen. Ei kukaan halua tavata marraskuussa! ;)

      Poista