tiistai 10. maaliskuuta 2015

Lahjakkuudesta

Olen miettinyt viime aikoina lahjakuutta ja sen roolia kirjoittamisessa.

Aina toisinaan kirjoittajia määritellään lahjakkaiksi, nostetaan jonnekin tavallisen kuolevaisen yläpuolelle. He ovat hyviä, koska he ovat lahjakkaita. Heidän kuuluukin kirjoittaa, eikä samaan lopputulokseen voi päätyä lahjaton kirjoittaja.

Lahjakkuus on joko synnynnäistä tai opittua erityisosaamista. Jokainen meistä tuntee varmasti lahjakkaiksi kutsuttuja henkilöitä, ainakin kouluajoilta. He herättivät kyvyillään huomiota, ja onnistumiset tuntuivat tulevan heille kuin itsestään. Monet keskittyivät vaalimaan kykyjään, osa unohti ne. Lahjakkuus ei siis aina ole oikotie onneen.

Vaarnan arkistojen  kätköistä: (ei tunnetuista logoista kopioituja)
fantasiamaailman kilpiä ja fillistelykuvitusta.

Minuakin pidettiin lahjakkaana kouluikäisenä. Minulla oli vahva taipumus ja innostus tarinoiden kirjoittamiseen, ja opettajat ja vanhempani halusivat vaalia tätä. Sain hyviä arvosanoja, luin paljon ja suunnittelin uraa kirjailijana. Kirjoitin jopa näytelmiä ala-asteella. Muistan ikuisesti, kun yksi niistä noteerattiin paikallislehdessä. Alleviivasin lehtileikkeestä kohdan, jossa minut mainittiin nimeltä lahjakkaana nuorena kirjoittajana. XD

Sittemmin olen kuitenkin alkanut kyseenalaistaa lahjakkuutta. Millä perusteella minut määriteltiin lahjakkaaksi?

Luin luokastamme eniten, joten ei liene ihme, että sanavarastoni oli muita laajempi. Tarinointi kiinnosti minua, joten harrastin sitä muutenkin kuin pakollisten kouluaineiden osalta. Minulla oli siis muita enemmän kokemusta. Minulle luettiin lapsena, minua vietiin kirjastoon, lukemistani rohkaistiin, ja minulle ostettiin kirjoja. Tarinoitani luettiin kotona, minua vietiin kursseille ja kannustettiin. Tätä blogia tai harrastustani tuskin olisi, ellei perheeni suhtautuisi kirjallisuuteen intohimoisesti.

Kaverini lukivat koulussa tarinoitani, joidenkin kanssa myös kirjoitin yhdessä (ja siskoni kanssa kirjoitin todella paljon yhdessä). Opettajat kehittivät minulle ylimääräistä kirjoittamiseen liittyvää puuhaa, kuten näytelmiä ja lehtiartikkeleita, ja olivat yleisestikin hyvin kannustavia.

Minulla oli aikalailla parhaat mahdolliset olosuhteet ja lähtökohdat lähteä kehittämään kirjoittamiskykyäni. Olenkin kirjoittanut aika lailla koko ajan opittuani kirjoittamaan. Päiväkirjoja, tarinoita, roolipelaamista, jatkotarinoita, ficcejä, blogeja, foorumeille, kouluaineita...

Piirsin myös *upeita* karttoja kuvittellisiin fantasiamaailmoihin,
joissa puolijumala nousee pimeyttä vastaan ja pelastaa kaikki!

Olen huomannut, että kirjailijoiden läpimurtoa edeltää aika pitkä harjoitteluvaihe. Kukaan ei epäile, etteikö lahjakas konserttipianisti harjoittelisi säännöllisesti, mutta ei-kirjoittavilla tuntuu olevan kirjailijoista sellainen käsitys, että kirjat vain kirjoitetaan tietokoneelle ja that's it - lahjakkuus hoiti homman kotiin! ;)

Onko kirjoittamiseen olemassa synnynnäistä lahjakkuutta? Jotain sellaista ominaisuutta, joka on pakko olla ja jota ei voi oppia? Onko minulla tuo ominaisuus vai vain onnea ja halua oppia?

Olen keskustellut lahjakkuudesta ennenkin kirjoittajakavereiden kanssa ja huomannut, että arvostan lahjakkuutta selvästi vähemmän kuin moni muu. En pidä lahjakkuutta kauhean olennaisena osana kirjoittamista, vaan uskon, että suurin osa, ellei jopa kaikki, kirjoittamiseen tarvittavista kyvyistä on mahdollista oppia.

Tämä siis olettaen, että kirjoittaja haluaa oppia. Jos kirjoittaminen ei kiinnosta, ei siihen halua panostaa aikaa, vaivaa ja rahaa. Ihmiset kumminkin tekevät mielellään asioita, joista pitävät. Kirjoittamisen kipinä tulee yksinkertaisesti siitä, että kirjoittajat nauttivat kirjoittamisesta.

Ja se lahjakkuus? Kuka sen määrittelee? Jos kirjoitan arvostelijalle epämieluisaa genreä, epämukavasta aihepiiristä tai liian kokeellisella tyylillä, luokitellaanko minut yhä lahjakkaaksi? Entä jos vertailuryhmäni on kovatasoinen, jos kaikki siinä ovat kirjoittajia?

Vau, olen oikeasti käyttänyt aikaa nimistöön ja maantieteellisesti
loogisiin ympäristöihin... tai siis en ole. XD

Miten ihmeessä kirjoittamisen lahjakkuutta voi mitata? Laajasti lukenut tuntee genren klisheet ja osaa välttää niitä tarpeen mukaan, joten hän on toista omaperäisempi. Pitempään kirjoittaneella on enemmän kokemusta, selkeämpi ääni, tai ehkä parempi tekniikka kuin aloittelijalla. Toisaalta jokaisen kirjoittajan tapa katsoa maailmaa on täysin uniikki, joten samanikäiset ja yhtä hartaasti kirjoittaneet kirjoittajat ovat silti erilaisia. Ja edelläkävijät saatetaan nauraa ulos yhdessä rinnakkaistodellisuudessa ja palkita toisessa.

Mitä kirjoittajan sitten on tehtävä onnistuakseen jos lahjakkuus on pelkkä myytti? Työtä. Pitää sietää epäonnistumisia, kirjoittaa mahdollisimman paljon, olla avoin palautteelle ja vaikutteille, ja pitää olla yksinkertaisesti onnea.

Kuulostaa hieman masentavalta, tiedän. Mystinen lahjakkuus, joka takaa onnistumisen jossain vaiheessa, on paljon miellyttävämpi ajatus. En kyllä tiedä osaanko kuopata lahjakkuutta täysin.

Ehkä olenkin todellisuudessa lahjaton ja hoen siksi päättäväisesti, ettei lahjakkuutta ole? Onneksi aina voi kaivaa sen lehtileikkeen esille ja uskoa painettua sanaa. XD

Entä lukijat, uskotteko te lahjakkuuteen?

17 kommenttia:

  1. En usko lahjakkuuteen sinällään. On tietysti joitain synnynnäisiä ominaisuuksia, jotka ohjaavat toisten harrastusten pariin mieluummin kuin toisten. Loppujen lopuksi on kyse intohimosta. Huippu-urheilussakin "lahjakkaimmat" ovat tehneet tuhansia ja tuhansia toistoja muita enemmän, sillä he nauttivat pelaamisesta. Ehkä sama pätee kirjailijoihin. Heillä toistot vain ovat jotain mielikuvitusta ja kirjallista ilmaisua kehittävää.

    Mutta toisaalta kun luen Eino Leinoa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja ainiin! Minusta nuo piirrokset ainakin näyttävät hienoilta :) Minä en osaa piirtää tikku-ukkoakaan. Onneksi tyttöystäväni suostui tekemään tarvittavat kartat.

      Poista
    2. Jep, tuo on aika lähellä omaa ajatteluani. En ole vielä kyennyt hahmottamaan millaisia etulyöntiaseman antavia synnynnäisiä ominaisuuksia kirjoittajilla on, mutta ehkä se siitä vielä terävöityy.

      PS. Kartat ovat siis aarteitani 90-luvulta. Piirtelin niitä ahkerasti ala-asteikäisenä, mm. laajojen fantasiakarttojen ja Final Fantasy-pelien innoittamana. Nykyään tieto on lisännyt tuskaa ja maailmanluonti on yksi ahdistavimmista asioista fantasian kirjoittamisessa. XD

      Poista
  2. Sanojen ja tarinoiden kehittelyn voi minusta oppia. Vaikka monilla siihen turha rimakauhu onkin.
    Toinen kirjoittajan tärkeä ominaisuus on kyky 'katsoa pinnan alle'. Ymmärtää ihmisluonnetta (tai mistä hirviöistä sitten kirjoittaakaan), pohtia motiiveja ynnä muuta. Mutta tuokin kyky lienee opittavissa.
    Eli minustakin lahjakkuus=intohimo plus harjoittelu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on hyvä huomio, tuo kyky katsoa pinnan alle. Kirjoittajan on mietittävä hahmojen motivaatioita ja kyettävä rakentamaan itsestä poikkeavia historioita hahmoille. Sitä varten täytyy kyetä myötäelämään tai ymmärtämään tyystin erilaisia ihmisiä.

      Tämä voi olla yksi syy siihen, että kirjailijoiden keski-ikä on niin korkealla. Osa suhtautuu nuorena ihmisiin absoluuttisemmin, eikä pääse tarkkailussa tarpeeksi syvälle, mikä heijastuu myös teksteihin.

      Minusta tuo on opittavissa.

      Poista
  3. Sanoisin, että jonkinlaista lahjakkuutta, tai synnynnäisiä taipumuksia on olemassa. Näkeehän sen jo lapsista, joille ei ole vielä selkeästi opetettu niiden lahjakkuuksien hoivaamista. Kirjoittamista voi oppia huimasti kirjoittamalla ja lukemalla, mutta toisille se vain on helpompaa. Samalla tavalla, kai minäkin olisin voinut oppia soittamaan pianoa, jos oikein kovasti olisin tehnyt töitä, mutta _taitavaa_ pianistia minusta ei olisi tullut, sillä se jokin luontainen... sävelkorva (?) puuttuu täysin.
    Sanoisin, että lahjakkuus ja synnynnäiset taipumukset ohjaavat ihmistä tiettyyn suuntaan. Vaikka tietäisi, että harjoittelemalla voi oppia, niin jos se harjoittelu on hidasta ja hankalaa, harvemmalla riittää kiinnostusta. Lahjakkuus ei siis itsessään absoluuttisesti määrää mitään, mutta kyllä se antaa hyvän potkun takamukselle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajattelen kirjoittamista varmaan hirveän monimutkaisena kykynä. Muissa esimerkeissä, kuten soittamistaidossa tai urheilussa, minun on helpompi on helpompi nähdä noita kykyjä, joita ei voi opetella. Toisaalta jos pitäisi ajatella säveltämistä, pidän sitä suurinpiirtein taikuutena ja Suurille Lahjakkuuksille kuuluvana, koska en ymmärrä prosessia... mikä on varmaan monen ei-kirjoittavan näkökulma kirjoittamiseen. O.o'

      Siihen kyllä uskon, että taipumukset ohjaavat ihmisiä eri asioiden pariin. Potku takamuksiin on minusta hyvä tiivistys! XD

      Poista
  4. Muistelen kuin joku olisi sanonut että kyse on 10-prosenttisesti lahjakkuudesta ja 90-prosenttisesti työstä. :-) Tietysti on käytännössä vaikea antaa mitään numerolukuja, mutta sanoisin että pelkällä lahjakkuudella ei pitkälle pääse vaan kyse on eniten työstä, mutta toisaalta lahjakkuuttakin silti on. Mutta samoin kuin Calendula, näkisin sen lähinnä taipumuksena, jota pitää harjoittaa jotta siitä tulee jotain.

    Tekisin tässä vertauksen lauluääneen. Harrastan laulua ja fanitan aktiivisesti mm. musikaaleja ja oopperaa, joissa pitää tosiaan osata aika paljon jotta niitä lauluja voi laulaa ja kuulostaa säälliseltä. Olen huomannut, että monet laulamiseen perehtymättömät ihmiset luulevat, että hyvillä laulajilla vain "on" sellainen ääni, ja he tuntuvat uskovan, että laulutekniikka, laulun opetteleminen, on sitten vain niiden musiikillisten seikkojen harjoittelua (sanotaan nyt vaikka miten suoriutuu jonkin vaikean juoksutuksen laulamisesta). Jos otetaan esimerkiksi joitain tunnettuja oopperalaulajia, kuten vaikka Placido Domingo tai Anna Netrebko... Monet tuntuvat uskovan, että heillä nyt vain on tullut sellaista ääntä suusta siitä asti, kun ovat tulleet aikuisiksi, ja laulamisen opettelu on vain sitä, että opettelee sitten laulamaan ne omat osuutensa siitä La Bohèmen libretosta. Todellisuudessa se, millainen jonkun tuollaisen oopperalaulajan ääni ylipäätään on, on suurelta osin laulutekniikan opettelun tulosta. Kuitenkin jos on huono sävelkorva ja rytmitaju, voi olla vaikea oppia laulamaan hyvin, ja fyysiset ominaisuudet määrittelevät osittain, mitä on mahdollista tehdä äänellä (alton on paha laulaa Yön kuningatarta, eikä minun kevyestä äänestäni olisi laulamaan Wagneria vaikka opettelisin vuosikausia oopperatekniikkaa). Kirjoittamislahjakkuuden kohdalla on ehkä vähän sama asia.

    Lisäksi kirjoittaminen on monen osan summa: siihen kuuluu kielellinen osaaminen, tarinankuljetus, hahmot ja heidän tunne-elämänsä ja psykologiansa, ajatussisältö... Hyvän kirjoittajan olisi suotavaa olla kehityskelpoinen näissä kaikissa, mutta usein jollekulle tietyt asiat tulevat luontevammin ja toiset vaativat enemmän työtä, joten kaikkien lahjakkuus on vähän erinäköistä. Lahjakkuus on myös eri lukijoille eri asia: itse en yleensä perusta kauheasti niistä, jotka ovat hyviä vain juonen kanssa mutta hahmojen ainoiksi piirteeksi jäävät nimi ja ulkonäkö. Joillekuille sellaiset taas voivat maistua ja he pitävät kirjoittajaa hyvin lahjakkaana vaikkapa sen juonen takia.

    Minua kehutaan nykyään elävistä hahmoista, mutta joskus myöhäisteininä hahmoni olivat vielä tosi latteita. Opin hahmojen luontia mm. harrastaessani nettiroolipelejä sellaisten ihmisten kanssa, jotka olivat todella hyviä hahmojen kanssa. Sitten oli vaihe, jossa minun oli todella vaikea kehittää mitään tarinaa, juonta, vaan ennen kaikkea keksin hahmoja mutta en sitä mitä heille tapahtuisi... Keskityin siihen kovasti ja opettelin sitä minkä osasin, ja lopulta minua alettiin kehua siitä, että "sinulla tämä juonenkuljetus kyllä sujuu". Kielellisesti, eli sen suhteen miten tämä kaikki ilmaistaan, olen tietääkseni kehittynyt todella paljon sen jälkeen kuin tavoitteellisen kirjoittamisen aloitin, ja hyvä niin. Edelleen minulla on paljon kehittämistä, mutta ainakin tiedän, että kaikki, mistä olen saanut kehuja tai johon itse muuten vain olen tyytyväinen, on tullut hyväksi siksi että olen tehnyt työtä sen parissa, ei siksi että olisin ollut sellainen aina. Minussa on ehkä ollut jokin potentiaali kehittää sitä, mutta en tosiaankaan ole osannut niitä asioita koko ikääni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äh, kirjoitin ylipitkästi, tässä loppu:


      Tuo oletus kirjoittamislahjakkuudesta jonain yksiselitteisenä ominaisuutena on myös todella vahingollista potentiaalisille kirjoittajille. Sillä herkästi, jos omaa arvostelukykyä jo nuorena, katsoo tekstejään ja toteaa, etteivät nämä ole niin hyviä kuin omien lempikirjailijoiden tekstit, ja sitten ei kirjoita, koska uskoo ettei ole lahjakas. Näin minulle kävi noin 10 vuoden ajan kunnes tajusin, että lahjakkuus on suurelta osin myytti ja kyse on ennen kaikkea työstä, jos nyt ylipäätään jotain taipumuksia kirjoittamisen suuntaan omaa.

      Poista
    2. Älä huoli, ei tässä ollut mitään ylipitkää! ;)

      Tuo lauluvertaus on hyvä, koska heti sitä lukiessani minulle tuli olo, että "eihän nämä ole verrattavissa!". Mutta mikseivät olisi? Laulaminen on fyysisempää puuhaa ja esityksen tapahtuessa sen on oltava täydellinen, toisin kuin kirjoittaessa käytetään vuosia tekstin hiomiseen, mutta kyllä ne pohjimmiltaan rinnastuvat aika hyvin keskenään. Ei se spefikirjoittaja välttämättä taivu realistiksi tai realisti spefistiksi, kuten ei Wagnerkaan luonnistu kaikilta.

      Minulla on hyvin samanlaisia kokemuksia kehittymisessä kirjoittana. Nykyiset taidot nojaavat kyllä treenin määrään, jota on ihan mahdoton laskea tunteina.

      Lahjakkuuden korostaminen saattaa tehdä kirjoittajasta laiskan (jopa ylimielisen) ja kannustaa ajatteluun, että teksti syntyy valmiina, mikä on vahingollista. Muiden kirjoittajien kokemusta ja työtuntejahan ei voi välttämättä mitata, joten liiallinen vertailu on sekin huono homma.

      Poista
  5. Komppaan Calendulaa. Lahjakkuus, tai mikä onkaan, auttaa kyllä, mutta sillä ei tee mitään, jos ei ole sinnikäs. Ja onko lahjakkuus sitten oikea sana kuvaamaan koko asiaa? Itse ajattelen niin, että joillakuilla on tiettyjä ominaisuuksia, jotka auttavat kirjoittamisessa. Tekstin taju, esimerkiksi. Tai ylipäätään se, että joillekin ihmisille on luontevaa esittää asiat ja kommunikoida kirjoittamalla. Kielen taju myös. Jotkut taas ovat syntyjään hyviä hahmottamaan tekstin rakennetta ilman että sitä pitää tietoisesti miettiä. Mutta ei myötäsyntyinen kyky tosiaan riitä mihinkään. Halu, intohimo, sinnikkyys. Siinä sitä lahjakkuutta ;).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haa, minulle suurin ongelma on hahmottaa noita ominaisuuksia, jotka helpottavat kirjoittamista, joten kiva kuulla niistä mielipiteitä. Tekstin ja kielen taju, kirjoittamisen luontevuus, rakenteiden hahmottaminen... minusta mikään noista ei ole sellainen, etteikö sitä voisi kehittää muutenkin. Helpompaa on tietenkin jos kyky on myötäsyntyinen. ;)

      Poista
  6. Uskon jonkinlaiseen lahjakkuuteen, mutta ei siinä minusta mitään myyttistä ole. Se vain tarkoittaa mielestäni sitä, että ihmisillä on erilaisia taipumuksia.

    Jos ihmisillä ei olisi mitään sisäsyntyisiä taipumuksia, esimerkiksi matematiikan opiskelun pitäisi olla kaikille helppoa ilman että osa joutuu ponnistelemaan oppiakseen kaavat ja joillekin se on kuin leikinlaskua.

    Olisi myöskin masentavaa, jos ympäristö määrittelisi täysin, että voiko jossain asiassa tulla hyväksi vai ei. Kotona ei harrasteta jotain - siinä ei koskaan voi kehittyä hyväksi? Ei kiitos. Mutta totta kai asioihin on erilaisia lähtökohtia.

    Mutta komppaan edellisiä. Lahjakkuus tai taipumus ei auta, jos ei ole halua tai sinnikkyyttä. Ne ovat kirjoittamisessa ehdottoman tärkeitä. Ja lukeminen. Eli uskon, että taipumuksia voi olla, mutta pitää olla myös intohimoa ja valmis tekemään työtä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ahaa, tarkoitus ei ollut väittää, ettei sisäsyntyisiä taipumuksia kirjoittamiseen olisi. Uskon kyllä, että niitä on. Mutta en usko, etteikö suurin osa niiden antamista eduista olisi saavutettavissa myös työllä. Joku savant-tyyppinen erityisosaaminen onkin sitten jo asia erikseen.

      Minustakin on masentava ajatus, että vain ympäristö vaikuttaisi. Se tuo kuitenkin jarrua tai kaasua taidon kehittelyyn. Pitää olla aika vahva sisäinen motivaatio harrastukseen, jota kukaan muu ympärillä ei ymmärrä tai siihen suhtaudutaan jopa vihamielisesti. :(

      Poista
  7. Mielenkiintoinen aihe!

    Jos lahjakkuus-käsitteen pilkkoisi osiin, se pitäisi minusta sisällään 1) taipumuksen 2) innostuksen 3) päämäärätietoisuuden. Jos on taipumus johonkin asiaan (esimerkiksi tarinankerrontaan), innokkuus kehittää taipumustaan ja päämäärä jota kohti suunnata, voi syntyä lopputulos, jonka toteuttajaa aletaan kutsua lahjakkaaksi.

    Toisaalta löyhin perustein lahjakkaaksi kutsuminen voi olla vaarallista: voi alkaa kuvitella, että ei tarvitse tehdä töitä sen eteen missä on jo valmiiksi "parempi kuin muut". Luulen, että harvassa ovat ne "lahjakkaat", jotka eivä ole joutuneet tekemään ollenkaan töitä kykynsä eteen, tosin heitäkin varmasti on, mutta ehkä on hyvä erottaa savant-tyyppisesti erityislahjakkaat käsitteen ääripäähän?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Päämäärätietoisuus on minusta hyvä pointti. Kunnianhimo ja tavoitteiden asettelu estävät kehityksen polkemisen paikallaan. Aina välillä päämäärätietoisuus ei kuitenkaan kumpua itsestä, kun innostus harrastukseen katoaa. Tämä on aina vähän surullista kun lahjakkaita työnnetään kohti uraa, jota he eivät oikeasti halua (mutta tekevät silti töitä sen saavuttamiseksi).

      Hyvä kun mainitsit savantit. Tässä ei ollut kyse heistä, vaan ihan tavallisista pulliaisista, joilla voi olla taipumus tai sitten ei. Tiedän olleeni nuorempana ylimielinen "lahjakkuuteni" suhteen, siksi pohdinkin mielelläni oliko lahjakkaaksi määrittelyllä jonkinlainen placebo-efekti. Nöyryys on minulla se asia, joka mahdollisti kirjoittamisen kehittymisen.

      Poista
  8. En aivan ole vielä päättänyt, mitä mieltä olen lahjakkuudesta. Mutta sanoisin, että eräs "lahjakkuus" saattaisi olla rikas mielikuvitus - sitä kun ei kaikilla ole ;)

    VastaaPoista