tiistai 17. helmikuuta 2015

Mia Vänskä - Musta kuu

Luin viime keväänä Mia Vänskän esikoisen, Saattajan. Kirja ei aivan vakuuttanut, mutta halusin kuitenkin lukea häneltä lisää, joten lukulistalle päätyi myös Musta kuu.

Mia Vänskä, 2012, Atena, oma ostos

Joukko erilaisia matkailijoita päätyy Kapeenkärjen lomamökeille: perheestään lomaa pitävä äiti, julkisuutta pakeneva bändi ja sen kaulahahmon uusin hoito, isä ja hänen tyttärensä, sekä kuherruskuukauttaan viettävä vanha pariskunta. Ilma sähköistyy jo heti heidän saapuessaan, mutta todelliseksi käännekohdaksi muodostuu lomailijoiden käynti läheisellä uhrikivellä. Sillä on kauaskantoisia seuraamuksia heille kaikille. 

Kapeenkärjen metsissä kuu loistaa keskellä päivää, tummat perhoset liikkuvat sankoissa pilvissä, ja kielletyt halut ja lomailijoiden pimeä puoli nousevat pintaan, kunnes on liiankin selvää, että kammottava historia toistaa itseään. 

Vänskän toinen kirja on ensimmäistä huomattavasti varmaotteisempi. Vaikka asetelma toistaa kauhukirjallisuuden klisheitä, onnistuu Vänskä tekemään hahmoistaan astetta omaleimaisempia ja heidän kohtalostaan kiinnostuu. Annukka ei koe itseään äidiksi kaikkien vuosien jälkeenkään ja tarjoaa virkistävän vilkaisun äitiyden pimeälle puolelle. Lapsuudenkaverit Jake ja Erkka yrittävät avata yhteen kietoutuneita elämiään ja pelastaa bändinsä. Kaksikon läheisriippuvainen suhde on ehdoton koukku kirjan alkumetreillä. 

Muut hahmot jäävät pääkolmikon rinnalla auttamatta sivuun, mikä on harmi, sillä olisin lukenut mielelläni lisää etenkin Aurorasta, joka tempautuu Jaken mukana mökkilomalle sattumalta. Auroraa ympäröi salaperäisyyden aura, eikä kysymyksiin tarjota lopuksi lainkaan vastauksia. Muut hahmot jäävät aika pintaraapaisuiksi.

Annukka pysähtyi ja pidätti henkeään. Ääni kuului edelleen: sisään mennessä lyhyempi, ulos tullessa pidempi. Selvää huohotusta. Hän katsoi rannan suuntaan vaikka ymmärsi, ettei ääni voinut tulla sieltä. Se tuntui olevan kaikkialla.

Pian alkoi kuulua muutakin: huutoja ja kiljahduksia, sanoja joista ei saanut selvää. Katkeilevien oksien risahduksia ja vaatteiden kahinaa. Annukka haroi hiljaa vettä käsillään ja tuijotti eteensä, antoi silmiensä painua hitaasti kiinni.


Kuin jotakuta olisi ajettu metsässä takaa.



Tarinan mytologia on mielenkiintoinen sekoitus vanhoja kansanuskomuksia ja Raamatusta lainattua. Aivan tarinan kliimaksissa oli sellaista selittämätöntä, johon olisin kaivannut enemmän vinkkejä. Muuten lukijalle annettiin minusta sopivasti tietoa yliluonnollisen pahan luonteesta. Pidän edelleen siitä miten vaivattomasti Vänskä käyttää visuaalista kauhukuvastoa ja luo vähäeleisellä kielellä nopeasti etenevää toimintaa, joka tekee kirjasta varsin nopealukuisen. En löytänyt juonesta tyhjäkäyntiä, vaan tarina etenee tasaisesti ja jännite nousee kliimaksiin asti.

Kirjan loppu oli minulle ehkä liian nopea. Tuntui että hahmot unohtuivat toiminnan tieltä ja heidän henkilökohtaiset matkansa jäivät vajaiksi. Tietyllä tapaa alun antamat odotukset jäivät siis lunastamatta. Erityisen pettynyt olin tarinan epilogiin, jossa vihjailtiin kauhuleffatyylisesti jatko-osaa, eikä puitu henkiinjääneiden hahmojen kokemuksia. Toisenlainen vaihtoehto olisi ehkä auttanut kliimaksin epätasaisuutta.

Loppujen lopuksi Musta kuu on selvästi edeltäjäänsä parempi, mutta ei kuitenkaan tarjonnut mitään kauhean tuoretta näkökulmaa tai pureutunut riittävän syvälle lukijan epämukavuusalueelle. Pidän kauhussa nimenomaan siitä, että se kääntää tutun uhkaavaksi, koskettaa jotain salaista lukijassaan. Tässä oli herkullinen asetelma, ja tarina uskalsi mennä vaikeisiin aiheisiin. Ikävä kyllä käsittely jäi pintapuoliseksi.

Varsinaiset kauhukohtaukset jäivät myös epätyydyttäviksi. En yksinkertaisesti jännittänyt hahmojen selviämistä. Toisaalta tällaiselle kevyemmälle kauhulle, jossa kauheudet tapahtuvat suurimmilta osin sivujen ulkopuolella, on varmasti lukijoita. Minä kaipaan ehkä kierompia juonenkuvioita ja pysäyttävämpiä kauhukuvia.

Aion tutustua Vänskän tuotantoon edelleen, ja kohtuullisilla odotuksilla tästäkin kirjasta saa tunnelmallisen lukuhetken. 

2 kommenttia:

  1. Kansanusko tuntuu teemana olevan kovassa suosiossa.

    Harmi, ettei ole rahaa tukea näitä aloittelevia kirjailijoita niin paljoa kuin tahtoisi. Tämäkin tekisi mieli ostaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta on hienoa, että kansperinteen käyttö on yleistynyt. Ongelma tosin on, että luettavaa olisi hyllytolkulla.

      Suomalaisia kirjoja saa onneksi aika edullisesti pokkareina, kirppiksiltä ja kirjamessuilta. Minäkin olen ostanut Vänskäni alelaarista. Pitää vain tutustua laajasti ja tukea sitten niitä itselle todella tärkeitä kirjailijoita ostamalla täysihintainen ykköspainos. :)

      Poista