keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Katse menneeseen

Pari viime päivää ovat kuluneet vauhdilla. Ikävä kyllä vapaa-aika on mennyt suoraan likakaivoon, sillä en ole tehnyt mitään hyödyllistä.

Minun piti kirjoittaa kässäriä, mutta lankesin vanhanaikaiseen: Eräs hyvä ystäväni nimittäin laittoi viestiä, että oli lueskellut uudelleen viimeistä ficciäni, eikä ollut muistanut lainkaan kuinka helvetin hyvä se on... huoh...

Rakas inhotus, jos tunnistit itsesi äskeisestä kuvauksesta, olepa hyvä ja heitä itseäsi sipulilla naamaan!

OK, eihän se hänen vikansa ole, että ajatukseni hyppäsivät automaattisesti kyseiseen tarinaan, jonka tietenkin luin heti (n. 50 000 sanaa), ja sitten yhden toisen ficin (30 000 sanaa), ja toisen (70 000 sanaa), ja sitten suurinpiirtein kaikki 2007 vuoden jälkeen kirjoitetut (helvetisti sanoja).

Ja sitten olinkin jo suurinpiirtein kirjoittamassa tuon ensiksi mainitun tarinan loppuun, sillä se jäi aikoinaan kesken, kun lopetin ficcaamisen. Ai miksikö? Koska ilmeisesti sitä luetaan yhä, ainakin arvosteluja on tiputellut sinne joitain kymmeniä lopettamisen jälkeenkin (fandomini eivät ole koskaan olleet suuria).

Muita tarinoita lukiessani aloin pohtia josko käyttäisin pari tuntia niiden editoimiseen (tai lähinnä delete-napin hakkaamiseen), koska olen kehittynyt auttamatta eromme aikana. Tyhmäkin tosin osaa arvata millainen aikasyöppö olisi editoida vaatimattomat 450 000 sanaa varhaista tuotantoani.

Onneksi tulin järkiini. O.O

Vaarnan arkistojen kätköistä: julkaisematon Thor-ficci kesältä 2012.

Episodi kuitenkin muistutti minua ficcaamisen ja romaanin kirjoittamisen eroista. Siinä missä kirjoittaminen on minulle nykyään hyvin yksityistä, eikä teksti kohtaa lukijaansa kuukausienkaan puurtamisen jälkeen, oli ficcaaminen asumista fandomin olohuoneessa. Kirjoitin silloin tyystin erilailla, suhtauduin tekstiin erilailla.

Arvostelut ficcimaailmassa ovat suurinpiirtein huumetta kirjoittajan aivoille. Niissä on 1% kritiikkiä (huomasin kirjoitusvirheen / asiavirheen) ja loput 99% on auttamatonta hehkutusta. Lukijat eivät tule tarinoiden lue purkaakseen niitä osiin, vaan kokeakseen suosikkielokuvansa, -sarjansa, -pelinsä, -hahmonsa jne. aivan uudella tavalla.

Jokainen kirjoittaja kaipaa palautetta. Julkaisuun tähtäävässä kirjoittamisessa ihkutuksen osuus on häviävän pieni, koska tekstiä ei usein lue sen kohderyhmä, eikä tilanne varmasti anna lukijalle samanlaista mahdollisuutta rakastua siihen. Ei siis ihme, että tarinasta innostuneiden lukijoiden rakastuneet kommentit tuntuvat roskaruuan ahmimiselta. Ainoa tapa lopettaa kirjoittaminen oli kieltää tiedotteet ja pitää arvostelut kaukana omasta sähköpostista, koska kaksi vuotta lopettamisen jälkeenkin, joku keksii ficin jostain, ja rakastuu, ja laittaa viestiä josko sittenkin vielä jatkaisin.

Tarinoiden lukeminen uudelleen altistaa pakostakin myös arvosteluille. Siinähän sitten istuin ja luin huultani purren, kuin olisin kiskonut yhden ihoon takertuneen laastarin irti kerrallaan. Onhan kehuja aina mukava lukea, vaikka itse tunnistaisikin tarinoiden puutteet.

Samalla sitä tietenkin miettii, kuinka ei tule enää ikinä kuulemaan mitään vastaavaa mistään kirjoittamastaan. Vaikka kirjoittaisin sormeni verille ja saisin kirjoja julki, vastaanotto ei tule koskaan olemaan samanlainen. Ei siis ihme, että moni pysyy menossa mukana paljon kauemmin kuin vaatimattomat 10 vuottani. Ihailusta on aika rankkaa pudota tänne kuolevaisten tasolle ja aloittaa taas alusta.

Ensimmäinen fan fiction tarinani vuodelta 2002.
Tämän katsominen palauttaa minut usein järkiini. XD

Ei sen olisi pakko olla joko tai. Totesin vain jo varhain, että en pysty molempiin yhtä aikaa. Päivitin tarinoita kerran viikossa, usein pyöritin jopa kahta kerrallaan. Tuollaisen aikataulun kanssa tarinoille tulee vakilukijansa, kirjoittamiseen muodostuu rutiini, arvostelut ruokkivat luovuutta ja pyörä pyörii kuin itsestään. Nyt ei ole samanlaista aikataulua, sanat eivät tule yhtä helposti, enkä myöskään rakastu omaan tekstiini yhtä helposti. On kuin olisin muuttanut metropolista erakonmökkiin keskelle korpea.

Tunsin helpotusta, kun lopetin. Pidin kyllä kirjoittamisesta, mutta siinä oli oma vastuunsa. Se tarkoitti myös leikkimistä hyvin rajatun laatikon sisällä. Julkaisu ei ollut vaihtoehto, eivätkä hahmot olleet omia, vaikka kirjoitit niihin sielusi ja vähän enemmän. Kunnianhimo ajoi minut uusiin haasteisiin.

Ehkä aika on kullanut muistot? Muistan ainakin kirjoittaneeni vapaammin: silloin ei ollut samanlaisia odotuksia, joten estotkin olivat poissa. On mennyt monta vuotta, että olen kyennyt saavuttamaan saman omien ideoideni kautta. Ja totta kai TH:ssa kimaltaa samoja teemoja, ajatuksia ja asetelmia kuin ficeissänikin. On vain vaatinut oman aikansa, että sain riisuttua kirjoittamisen siihen mikä on vain minun.

Saisin tästä aiheesta varmasti romaanin kasaan, mutta tuossa oli varmaan olennainen. Ficcaamisessa palkinnot ovat välittömät ja siihen jää nopeasti koukkuun. Kässärin työstäminen on siihen verrattuna suossa tarpomista. En edes halua tietää juuri nyt helpottuuko mikään jos kässärin saa julki (tuskinpa).

Mutta joo. Olen näköjään säästänyt koneellekin osan arvosteluista –  siis siltä varalta, että sivustot vain katoavat joku päivä (U.U). Voin sitten lueskella niitä suurimmalla epätoivon hetkelläni ja tietää, että kykyjeni multihuipentuma oli huono porno ihmissuhdedraama. ;)

Ja loppukevennys. XD

PS: Jottei kenellekään tule paha mieli, haluan korostaa, että en pidä fan ficcejä laaduttomana paskana tai sen kirjoittajia jotenkin huonompina tai laiskempina. Se on vain erilaista kirjoittamista erilaisilla tavoitteilla. Minulla oli hirveän hauskaa kaikki ne vuodet, kun sitä harrastin. Siksi kai sitä aina välillä kaipaankin. ;)

10 kommenttia:

  1. Tunnistan kyllä tuon ficcaamisen houkutuksen välittömästi. Se on koukuttavaa puuhaa. Siitäkin huolimatta, ettei minun ficeistäni suurinta osaa taida juuri kukaan enää lukea, kun fandom ei totisesti ole ainakaan suomeksi siitä suositummasta päästä. Silti haluaisin kirjoittaa pitkät jutut loppuun, mutta aika ja rahkeet eivät riitä kaikkeen.

    Minäkin ajattelin, että voisin tehdä romaanikäsistä ja ficcaamista yhtä aikaa. Nyt on vaan kummasti käynyt niin, ettei se onnistukaan. Haluaisin kyllä edelleen, varsinkin yhden tietyn tarinan osalta. Kommentit ovat totisesti huumetta, mutta kaipaan ficcaamista myös muista syistä. Kai se tuntuu jotenkin tutummalta ja turvallisemmalta maaperältä ja sitten on tietysti se rakkaus hahmoihin, joiden tarinaa haluaa laajentaa.

    Sinällään varmaan pystyisin ficcaamaan tässä samalla, jos jakaisin kirjoituspäiviä tasaisesti kummallekin projektille... mutta sitten pitäisi jo melkein pudottaa jokin muu harrastus pois. Jouduin jo cosplayn laittamaan jäihin useaksi kuukaudeksi ihan kirjoituskiireiden takia, seuraavaksi varmaan menisi opiskelu, pelaaminen ja bloggaaminen, jos yrittäisin kahta isoa tarinaa pyörittää samaan aikaan.

    Tosin olen tässä miettinyt, että niissä väleissä, kun romaanikäsis on haudutusvaiheessa ja siihen ei kannata vielä uudestaan tarttua, voisi olla ihan hyvä sauma naputella ficcejä eteenpäin. Kovin lukijaystävällistä se ei tietysti ole, jos välillä tulee lukua joka viikko ja sitten voi olla kuukausien tauko, kun taas työstän romaanikäsistä... mutta ajatus kutkuttaa.

    Anteeksi, tästä kommentista tuli nyt henkilökohtainen avautuminen. Osuit niin hyvin vain aiheeseen, jota olen itsekin joutunut viime aikoina paljon pyörittelemään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En olekaan koskaan tutustunut suomenkieliseen fandomiin. Olin pääasiassa kiinnostunut niin erikoisista ja pienistä fandomeista, että lukijoita tai kirjoitusseuraa ei olisi oikein löytynyt kotimaasta. Samankokoisissa piireissä olen varmasti pyörinyt englanninkielisessä fandomissa (kaikki tuntevat toisensa nimeltä, ovat vähintään kavereiden kavereita LJ:ssä, foorumilla, Tumblrissa jne.).

      Ficcaaminen on siinä mielessä helpompaa, että joku on jo tehnyt puolet työstä: luonut puitteet, hahmot ja tuonut lukijat. En ihmettele, että se tuntuu turvallisemmalta, mutta en myöskään vähättele kirjoittajan panosta ficille. Siinä mennään välillä reilustikin uusille urille. Saman fandomin kirjoittajien välinen yhteenkuuluvuuden tunne on myös aivan erilaista kuin yksinäinen puurtaminen.

      Kannattaa varmaan hyväksyä, etteivät kaikki tarinat valmistu, etenkin jos ne ovat olleet jo vuosia keskeneräisinä. Suurin osa varhaisista ficeistäni on jäänyt kesken, aika on ajanut ohi ja jatkaminen on turhaa, sillä pitäisi melkein aloittaa uudelleen alusta. On ihan tervettä siirtyä uusiin juttuihin välillä. Ficcaamisen pointti ei kuitenkaan ole lukijoiden viihdyttäminen, vaan kirjoittamisesta nauttiminen.

      Vaikea sanoa onko ficcaaminen ja romaanin teko samaan aikaan mahdollista. Kovin vaikealta se tuntui itselle. Minulle romaanien välivaiheet ovat kuluneet ihan muissa puuhissa kuin kirjoittaessa. Ei kirjoittamisenergiaakaan ole ympäri vuoden. Toisaalta lyhyet ficit saattaisivat auttaa omaa jaksamista.

      Saa avautua! Minusta on hauska lukea muiden kokemuksista, kovin moni tutuista kirjoittajista kun ei ole harrastanut ficcaamista. ;)

      Poista
    2. Suomalaiset fandomit taitavat olla aika pieniä ellei puhuta Harry Potterista tai LotRista. En vaan ole koskaan halunnut kirjoittaa englanniksi pidempiä juttuja, joten olen sitten tyytynyt pieniin piireihin

      Tarkoitus tosiaan olekaan kaikkea keskeneräistä saada loppuun. Tällä hetkellä lähinnä yksi tarina on oikeasti sellainen, että sen haluaisin vielä saada valmiiksi asti ja aina välillä siihen tuleekin kirjoiteltua lisää.

      Vanhoissa ficeissä kyllä tosiaan kannata liikaa vatvoa. Niistä näkee hyvin, että kehitystä on tapahtunut ja tulee kiusaus editoida ne paremmiksi, mutta sulaa hulluuttahan se olisi :D

      Sekin on kyllä totta, että kirjoittamisessa tarvitsee välillä taukoja ihan kokonaan. Tosin välillä, kun on oikein puurtanut vakavamman projektin parissa, on tosi kiva heittäytyä ficin kimppuun ja olla miettimättä asiaa sen syvemmin.

      Poista
    3. Yksi ficci on vielä sellainen, että sen ehkä saa hoidettua pois alta aikataulutuksella. Rykäisin 2012 ja viimeistelin kolme tarinaa, jotka olin aloittanut vuosia aikaisemmin. Kieltämättä sen jälkeen oli kevyempi olo. :)

      Parasta ficeissä onkin ehdottomasti se, että niiden kirjoittaminen on alusta loppuun hauskaa, leikin saa aina jättää kesken ja parhaimmillaan siitä saa hyvän mielen vielä lukijoiden kommenteista.

      Poista
  2. Ooh, en tiennytkään, että olet fan-ficcejä harrastanut. Ensin ajattelin, etten minä ole yhtään ficciä koskaan kirjoittanut - olen aina tykännyt keksiä itse omat hahmoni - kunnes muistin, että olen tainnut tavallaan yhden kirjoittaa niihin aikoihin kun Passions tv-sarja pyöri tv:ssä... Siitä on noin sata vuotta. Olin kova fani. =D Silloin värkkäsin oikein kynällä ja paperilla muutaman liuskan jotain saippuasoopaa. =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole varsinaisesti salaillut, mutta eipä siitä ole kauheasti puhuttavaa blogin puolella lopettamisen jälkeen. ;)

      Oi, Passions! Minä rakastin sitä sarjaa! Ensimmäiset fan ficcini olivat käsin vihkoon (kuvassa) raapustettuja melodramaattisia romansseja Buffyyn ja Dark Angeliin. Ne ovat vielä tallessa, mutta netin kätköistä olen kamaluudet onneksi poistanut jo vuosia sitten. XD

      Poista
  3. Minä jotenkin aina olen ajatellut, että ficit on kertaluontoisia tarinoita, mutta ilmeisesti on yleistä tuollainen kerran viikossa tms. muu tahti, jossa ilmestyy pidempiä tekstejä?

    (Hurjaa muuten, että luit 450 000 sanaa noin vain! Vaikka omaa tekstiään lukeekin aina nopeammin kuin muiden tekstiä.)

    Kaikkeen ei voi riittää aika, ainakaan jos tahtoo tehdä vakavissaan kahta tyystin eri juttua, se voisi olla rankkaa.

    Mutta toisaalta tästä postauksestasi minulle tuli mieleen, että ihminen tarvitsee myös kehuja. Ja että koelukeeko sitä liian kriittisesti, koko ajan se mielessä, että pitää antaa rakentavaa palautetta... että muistaako sitä kehua kunnolla silloin, kun se olisi paikallaan ja tulisi tarpeeseen.

    ps. Janen ja Darcyn seikkailut kuulostavat kerta kaikkiaan hyvin jänniltä. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suurin osa ficeistä on juuri jatkotarinoita, joita päivitetään säännöllisen epäsäännöllisesti. Säännölliset päivitykset ovat kyllä suosittujen tarinoiden avain. Ja monet ficit ovat romaanipituisia (tai useammankin romaanin).

      Hypin kyllä reilusti angstimonologien yli lukiessani ficcejä (ja niitä angstimonologeja oli aika paljon). XD

      Minä yritän kehua mahdollisimman paljon koelukiessani. Jos tarinassa kolahtaa yksikin aspekti, kehun varmasti. Jokainen kirjoittaja tarvitsee cheerleaderin, joka pitää yllä intoa kirjoittamiseen. Ilmankin pärjää, mutta ero on aika huikea. Minusta sinä annat kyllä kehujakin ja toimit juuri tässä roolissa erinomaisesti. ;)

      Siitä minä pidin myös ficcaajien kirjoittajapiireissä: innostimme toisiamme, eikä ketään lytätty. Eivät ne tarinat aina olleet tähdellisen hyviä, mutta heikohkokin kirjoittaja saattoi kehittyä propsien voimalla parissa vuodessa oikeasti hyväksi.

      Poista
  4. JEP, TUNNISTIN ITSENI. Mutta en heittänyt itseäni naamaan millään, sowwy.

    Mä olen edelleen sitä mieltä, että fan fic ja "oikeiden" tarinoiden kirjoittaminen eivät sulje toisiaan pois ja lisäksi mä olen tietenkin sitä mieltä, että se tarina VAATII ARVOISENSA LOPUN, ja että the Never Ending Fan Fic oli jotain ihan parasta, ja että kyllä Storm Crowskin olisi pitänyt kirjoittaa loppuun ja ---

    No, kyllähän sä tiedät mitä mieltä mä olen oikeastaan kaikesta ;D

    Kyseisestä ficistä sen verran, että siinä mä en oikeastaan kiinnittänyt edes huomiota englantiin/kirjotusvirheisiin ynnä muihin, mä olin vaan NIIN fiiliksissä. En mä voi sille mitään, että Nora Robertsin lisäksi fan ficit nyt vaan edelleen ovat (nähtävästi pysyvä) osa mun guilty pleasure -kategoriaani....... hups?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. + PASSIONS! Ai että. Siis NYT mä vasta fiiliksissä olenkin!

      Poista