tiistai 23. joulukuuta 2014

Silja Susi - Routamieli

Silja Susi, 2014, Torni kustannus, oma ostos

Blogissa on jälleen esillä kirja, johon olen saanut tutustua jo käsikirjoituksena. Jokainen saa päättää itse vaikuttaako tämä jotenkin mielipiteeseeni. 

Routamieli syntyy Pohjolaan, jossa jokaisella lapsella on oma suojelusjumala. Hänen perheensä suruksi poika saakin suojelujumalakseen Saalan, Tuonelan valtiattaren. Saalalla on Routamielen varalle suunnitelmia, jotka hän saattaa pojan tietoon kotiklaanin tietäjän suulla. Nuorukainen kamppailee jumalattarensa tahtoa vastaan, sillä se pakottaisi hänet nousemaan Pohjolaa hallitsevaa soturiklaania vastaan. Tulilinjalla on myös Routamielen rakkaus Ranaan, soturiklaanin johtajan veljentyttäreen. 

Määrittääkö kohtalo Pohjolan asukkaiden elämää vai voiko jokainen kulkea omaa polkuaan? Routamielen polku kulkee kohti pohjoista, jossa hän voi todella kuulla jumalkaiun äänen ja ymmärtää sen tahdon. 

Kyyneleet ryöpsähtivät silmiini. Kivun aallot löivät polttavina olkapäästäni. Haparoin Taithinin jousta, kun näköni alkoi hiljalleen palata. Olin onnistunut marssimaan suoraan karhun suuhun.

Makasin edelleen hangella kasvot jäistä lumenkuorta vasten, kun asetta etsivä käteni osui vyölläni roikkuvaan puukkoon. Toivoin parasta huitaistessani veitsellä karhun suuntaan.

Vihainen mylvähdys takaani vavisutti kehoa. Sain lisäaikaa nousta polvilleni ja etsiä kadottamaani kaarta. Se oli lennähtänyt pitkälle, mutta näytti ehjältä.

Tarina sijoittuu kuvitteelliseen maailmaan, tosin taikuutta tai mystisiä olentoja ei juurikaan ole. Jumalat näyttäytyvät muutamaan otteeseen tutkaillen ihmisiä oman etäisyytensä päästä. Minä-kertoja tuo tapahtumat lähemmäs lukijaa tässä hieman realistisemmassa fantasiatarinassa.

Pääpaino on draamalla ja teemojen pohdiskelulla. Seikkailufantasiaksi kirjaa ei oikein voi luonnehtia muutamaa taistelukohtausta huolimatta. Kirjan melankolinen tunnelma ja Pohjolan Kalevalasta ja muinaissuomesta ammentava miljöö erottuvat edukseen anglosaksisesta keskiaikafantasiasta. Tätä mielikuvaa vahvistavat hienot luontokuvaukset, jotka näyttävät millaista on todella elää luonnon armoilla. Susi onkin parhaimmillaan miljöön kuvauksessa, jossa hahmot pystyttävät uhrikiviä hiisille ja ajattarille.

Kirja alkaa ruskajuhlista, joissa Routamieli tietää jo lähtevänsä pohjoiseen Saalan toiveiden mukaisesti. Siitä palataan aina Routamielen syntymään ja sitä seuranneisiin merkittäviin tapahtumiin pojan nuoruudessa, lähinnä Routamielen suhteeseen Ranan kanssa ja havahtumiseen soturiklaanin korruption suhteen. Matkallaan Routamieli saa uusia tovereita, kuten tietäjä-Taithinin ja koiraystävänsä Savun. Routamielen perheestä puhutaan kirjassa tuskin lainkaan, mitä pidin aika erikoisena.

Tarinaa kerrotaan liki 30 vuotta, jolloin kirjassa on toisinaan nykivä tahti. Lukisin mielummin yhden pitkän luvun kuin saman kohtauksen kolmessa lyhyessä luvussa. Nyt luvunvaihdot keskellä kohtausta nykäisivät minut pois tarinasta turhan usein. Tämä on kuitenkin makukysymys, sillä osalle lyhyet luvut maistuvat.

Tarina olisi kaivannut ehkä toisentyyppistä jaksoittamista silloin, kun Routamielen elämässä hypättiin eteenpäin keskellä lukua. Esimerkiksi Routamielen lähtiessä matkalleen pohjoiseen luin tarinaa muutaman sivun ihmeissäni, sillä lähtö oli kuitattu muutamalla lauseella, vaikka edellisellä sivulla oli puhuttu ihan eri matkasta. Tarkkaavaisempi lukija ehkä pysyy paremmin kärryillä, mutta on inhottavaa keskeyttää lukeminen tarkistaakseen missä mennään. Tässä tapauksessa olisin ehkä suosinut kronologisuutta ja esittänyt ruskajuhlan kirjan alun sijasta omalla paikallaan.

"Olen menossa jumalten luokse", sanoin. Elättelin toiveita, että kulkisin Liekki-klaanin mukana pidempään. Totuuden kertominen heti alkuun oli paljon helpompaa kuin laskeskella ensin pieniä valheita ja alkaa sitten punoa niistä suurempien valheiden verkkoa. Valhe oli vaikea pitää kaikilta kohdin yhdenmukaisena.

"Jumalten luo?" Taithin otti osaa keskusteluun. "Onhan sitä helpompiakin tapoja. Jättäydy lumihankeen niin johan pääset tapaamaan Tuonelan emäntää."

Routamieli on hahmona aika turhauttava seurata, mikä on myös merkki monisyisestä hahmosta. Viihdyin paremmin sivuhenkilöiden, kuten suloisen Savu-koiran, kärkkään Taithinin ja karhumaisen Berron parissa. Kyseenalaistin kirjan naisten miesmaun. Mikä ihme heitä Routamielessä kiehtoo, kun mies on niin raivostuttavan itsekäs? Miksi he antavat tuon pojanklopin puuhata mitä lystää? ;)

Pidin tosiaan Routamielen verkkaisesta tahdista ja keskittymisestä muuhun kuin taisteluun. Se antaa kirjalle omanlaisensa tunnelman. Erityisesti kirjan keskivaihe, jossa Routamieli opettelee kuuntelemaan jumalia, oli mieluisaa luettavaa. Taistelukuvaukset olivat vetäviä, eivätkä päästäneet lukijaa helpolla väkivallan seurausten suhteen.

Kirjan jännite ei ihan aina kestä. Jo kirjan alussa todetaan, ettei Saala luovu Routamielestä hevillä, mikä viestii lukijalle, ettei päähenkilö voi kuolla. Tämä on hienoinen tunnelmantappaja, vaikka kirjassa on hyvin kirjoitettuja toimintakohtauksia. Kirjan lopussa otetaan kantaa Routamielen kuolemattomuuteen, mutta silloin on liian myöhäistä luoda lukijalle odotuksia.

Vahvin imu on ehdottomasti, kun Routamielen kapina ottaa tuulta alleen. Hahmogalleria laajenee äkkiä ja monelle hahmolle ei riitä juurikaan sivutilaa, mutta tämä on mukava kontrasti kirjan alkupuolelle, jossa keskitytään lähinnä vain Routamieleen, Ranaan ja Taithiniin.

Routamieli on ottanut inspiraationsa suomalaisesta kansanperinteestä. Aineksilla ei loppujen lopuksi tehdä mitään kauhean mullistavaa, joten paljon fantasiaa lukeneelle ei ole yllätyksiä. Pidin siitä, että kapinajuoni on esitetty astetta realistisemmin, eivätkä ongelmat ratkea vain väkivallalla. Tutuistakin aineksista saa siis aikaan hyvän tarinan.

Kirjan hieno kansi on Kristjan Gabralin käsialaa. On muutenkin mukavaa lukea vaihteeksi kirja, josta ei lopu heti luettava kesken! Routamieli on n. 400 sivua, eikä näin pitkää ajanjaksoa kattavaa tarinaa olisi oikein voinut lyhyemmässäkään kertoa. Aika kului kirjan parissa kuin siivillä. :)

Routamieli on aikuisellekin mieluisaa luettavaa. Lapsille tämä saattaa olla liian hidastempoinen ja pohdiskeleva teos. Suosittelen fantasian ystävälle ja suomalaisesta kansanperinteestä kiinnostuneille!

4 kommenttia:

  1. Minustakin kirjaa olisi voinut rytmittää vähän selkeämmin, sillä välillä jouduin tarkistelemaan, milloin aikahyppy yhtäkkiä olikaan tapahtunut. Pidin eniten kirjan alusta, jossa tehtävään valmistauduttiin, ja lopussa, jossa lopulta päästään itse tehtävään. Nautin juonittelusta, jota lopusta löytyi. Keskivaihe tuntui minusta vähän laahaavalta.

    Kaiken kaikkiaan Routamieli on minusta kelpo luettava kirja, mutta en kokenut, että se olisi tuonut kovinkaan paljon uutta samankaltaisten kirjojen kenttään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen niin malttamaton lukija, että hotkin välillä sivuja, enkä sisäistä kaikkia yksittäisiä lauseita. Tässäkin kirjan imu oli sen verran hyvä, että nuo aikahypyt olivat siksi vaikeita hahmottaa. Tykkään pitkän ajanjakson kattavissa kirjoissa usein siitä, että luvun alussa lukee mitä kuukautta/vuotta jne eletään. ;)

      Suosikkikohdat menivät meillä siis ristiin. Sivut 100-300 olivat minulla se intensiivisin lukuhetki.

      Olen lukenut sellaisen parisen sataa fantasiakirjaa, jolloin kaipaan jo enemmän tuoreita aineksia tarinaan tai näkökulmaan, jotta innostun toden teolla. Minä-kertoja ja kotimaisuutta huokuva fiilis kirjassa olivat minulle ehdotonta plussaa. :D

      Poista
  2. Mää tykkäsin kovasti kovasti. Just mun tyyliseni rauhallinen fantasiakirja. Vaikka sinällään allekirjoitankin huomiosi, niin jotenkin ne eivät saaneet minun huomiotani pois siitä, mikä kirjaa piti pystyssä.
    (Oikeastaan kuiskaisin vain ihan hiljaa Tornille, että pikkuisen lisää oikolukua, tää on jo toinen heiltä lukemani, jossa oli useampia virheitä. Se on sääli.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavaa että kirja on löytänyt lukijansa! :D :D

      Miinukset veivät kenties postauksessa enemmän tilaa kuin plussat, mutta ne ovat aika pieniä asioita onnistuneiden rinnalla. Ne kielivät minulle enemmänkin sitä, että kirjasta puuttui loppusilaus, joka olisi tehnyt kirjan liitoskohdista näkymättömämpiä lukijalle.

      Muistan kans bonganneeni muutaman virheen tai hassun lauseen, vaikka en olekaan kauhean kielitajuinen. Onneksi tarinaan pystyy uppoutumaan niistä huolimatta. :)

      Poista