tiistai 16. joulukuuta 2014

Kollaasikirja

Olen päättänyt luopua oman prosessini määrittelemisestä,
koska let's face it, ei minulla ole mitään prosessia.

On joku kirjoittamista muistuttava tajunnanvirtatila, jossa sanat ovat juuri sellaista "nuoren kirjoittajan hybris" laatikkoon osuvaa hehkutusta. Ainakin siihen asti, että palaan rikospaikalle selväpäisenä ja tajuan, että olen vain kuvitellut kirjoittavani kohtauksen, jossa on tietty tunnelma, kun taas tosiasiassa olen kirjannut ylös ulkoisia toimintoja ja havaintoja.

Eräs koelukija kutsui tätä kerran emotionaaliseksi tasapaksuudeksi. Loistava termi. Oikea herättelijä.

Siispä siirryn ajatuksen nopeudella kohtauksesta toiseen ja kirjoitan uudelleen. Haen sitä tunnetta, jonka tunnen kielelläni kun ajattelen kohtausta, poistamalla tavaraa ja lisäämällä sitä. Päivästä riippuen saatan olla keskellä kässäriä, sen alussa tai lopussa, tai sitten päätän lisätä sinne jotain ihan kokonaan muuta ja mietin minne sen sijoitan joskus myöhemmin.

Eräs nimitys tämäntyyppiselle työskentelylle on sählääminen, mutta uskottaisiinko sen sijaan vaikka kaaosteoriaan tai johonkin muuhun lohduttavaan?

Kirjallista askartelua ja Parnasson uusi elämä.

Olo on kieltämättä omituinen. Järkevää olisi kirjoittaa alusta loppuun, editoida x liuskaa päivässä, kirjoittaa suuresta pieneen. Se ei vaan kiinnosta minua yhtään.

Saan työpäivän aikana välähdyksiä, kirjoitan ne ylös. Keksin kotimatkalla hahmon motivaation, ryntään kässärin äärelle korjaamaan juuri sen. Oikeastaan minusta tämä kaoottisuus on virkistävää.

Siinä on jotain samaa kuin kollaasin kokoamisessa. Teen muuten sitäkin - siis kokoan kollaaseja leikekirjan muodossa. Viikonloppuna Viita-ohjaajamme tarjosi meille vanhoja Parnassoja mukaan vietäviksi ja kahmaisin niitä heti itselleni ison pinon. Kävin lehdet läpi, leikkasin haluamani otsikot ja sisällön ja laitoin talteen.

(Tämä ei muuten ole kommentti tai protesti kyseisen kulttuurilehden sisällöstä, säästin suuren osan artikkeleista luettavaksi myöhemmin). Keräämäni matsku päätyy milloin minnekin (vähintään kiertämään alitajuntaan), mutta on kiehtovaa, miten kontekstista irrotetulla sisällöllä voi olla kokonaan uusi elämä. Tai no, sitähän kirjoittaminenkin on: uuden loihtimista vanhasta, ainesten sekoittelua ja alkuräjähdyksiä.

Itseasiassa muistin juuri, että mehän teimme viikonlopun Viita-tunneilla harjoitustehtävän, jossa meille annettiin ihania ja hirveitä sanoja, joiden pohjalta tuli kirjoittaa jotain (tämä siis jotta ravistelisimme tuttua sanavarastoamme). Tämä kaaos on lähtöisin sieltä! Se on annettu minulle tehtävän muodossa ja nyt se syö aivojani! O.O'

En ainakaan tunnusta sommittelevani uhkauskirjettä. XD

Kollaasiromaani tuntuu alusta loppuun kerralla vyörrytettynä käsittämättömältä ja ahdistavalta. Sen vuoksi olen jakanut sen 4 kokonaisuuteen, jotka ovat omissa tiedostoissaan: alku, keskikohta, loppu ja toinen kertoja.

Yritin yhdistää neljää, mutta ne eivät ole vielä valmiita. Ne on ensin kirjoitettava loppuun kukin omassa rauhassaan. Sitten leikkelen ne ja rakennan niistä romaanin.

Olen aina pitänyt itseäni perinteisenä alusta loppuun kirjoittajana, joten tämä on hyvin hämmentävää. Hämmentävää on sekin, miten toinen kertoja valuu koko ajan vain kauemmas proosasta. Lohdutan itseäni sillä, että kaikkia kokeiluja ei tarvitse sisällyttää lopulliseen. Että kollaasi ei välttämättä ole tämän työmuodon lopputulema.

Mutta miksei olisi? Ei tajunnanvirta, tunne, symbolismi, tai mikälie ole aina tekotaiteellista kikkailua (eihän?).

Huoh, ja minä olin ennen niin järkevä!

6 kommenttia:

  1. Voi se toimia noinkin, siis kollaasina. Tilkkutäkkinä. Olen kokeillut. Silloin tiesin mitä sanoin ja tunsin juttuni hirvittävän hyvin. Kokeilu onnistui, ainakin siinä mielessä, että siitä tuli kokonainen kässäri. Ei se ehkä erityisen loistava kässäri ole (jos olisi, olisi kelvannut jollekulle), mutta kässäri kuitenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voimakas intuitio on varmasti avainsana. Ellei omani kiskoisi koko ajan kädestä, en edes yrittäisi mitään muuta kuin lineaarista rakennetta.

      Ja haa, lohdullista, ettei oma kokeilusi mennyt metsään. Voihan hylsyjäkin kerännyt kässäri olla hyvä, mutta ei vaan myyvä. :)

      Poista
  2. Mahtavia otsikoita olet onnistunut nappaamaan. Haluaisin kovasti tietää, mihin tuo valasjuttu liittyy... :)

    Minusta tuntuu, että kaikki kirjoitusprojektini ovat kaaosta ja on ihme, että saan jotain lopputulokseksikin joskus. Mutta uskon että kollaasitekniikkasi voi toimia mainiosti!

    -B

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valasjuttu oli Parnasson valasnovellista. Lehti ei ole juuri nyt käsillä, muuten tarkistaisin mikä oli novellin nimi ja kuka kirjoittaja. Se kuitenkin nappasi huomioni heti! Ehkä joku muukin elää motivaatiovalaan armosta! ;)

      Jep, sotkun keskellä on jotenkin kotoisaa olla. Tosin jossain vaiheessa sotkustakin on päästävä eroon. XD

      Poista
  3. Kaaos on hyvin tuttua minullekin. :D Editointi sujuu yleensä suht lineaarisesti (no joo, myös kirjoittaminen), paitsi jos saan jonkun suuren idean, se täytyy laittaa välittömästi käytäntöön, vähintään kirjoittaa muistitiedostoon, ettei vaan unohdu. Neljän tiedoston taktiikka kuulostaa eksoottiselta, mutta uskon, että saat sen kyllä toimimaan. :)

    Valas kaappasi minunkin silmäni. ;)

    Valas

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En oikein osaa selittää miksi rakenteet piti tunkea eri tiedostoihin. Tuntui vaan jotenkin, että ruudulla oli kerralla liikaa tekstiä, enkä kyennyt muokkaamaan sitä mitenkään. Pienemmät osat on helpompi trimmailla?

      Kadehdin tehokkuuttasi!

      Pitää kyllä oikeasti kaivaa esiin valasnovellin nimi. ;)

      Poista