torstai 13. marraskuuta 2014

Ryppyjä

Samalla tavoin kuin alut ovat hauraita lukijoille, ovat keskikohdat erityisen hauraita kirjoittajalle. Tämä on se hetki, kun moni hyytyy. Kun ideat karkaavat ja juoni riistäytyy käsistä.

TH:ssa on 18 000 sanaa tällä hetkellä, n. 60 liuskaa. Se tuntuu kovin vähältä, vaikka olen jo hyvin lähellä tavoitesanamäärääni. Olenkin panikoinut tällä viikolla sitä, että tarinan aineksia ei ole enää kauheasti jäljellä, jolloin vaihtoehdoiksi jäävät kirjoittaminen rehellisesti loppua kohti tai tarinan pitkittäminen jollain konstilla.

Pitkittäminen on taito, jonka suuri osa kirjoittajista oppii Nanowrimossa ennen pitkää. Monet kirjoittavat tarinoihin turhia seksikohtauksia, ninjoja tai ihan mitä tahansa, kunhan saavat pidettyä juonen liikkeellä. Nämä sitten editoidaan pois lopullisesta.

Lähdin kirjoittamaan TH:ta niin, että suunnitelmassa oli vain pääpointit, koska siten en tulisi vahingossakaan keksineeksi sivujuonia tai muuta täytettä torjuakseni tyhjää paperia. Minulla on paha tapa tehdä täyteenahdettuja synopsiksia, joiden perusteella syntyy täyteenahdettuja kässäreitä. Tällä kertaa en kuitenkaan jahtaa sanamäärää, joten pitkittäminen ei olekaan tarpeellista. Tarinan suvaintokohtiin on tullut täytettä kuin itsestään, mutta väkisin en ole kirjoittanut kohtauksia.

Jäinen ranta häämöttää...

Tuntuu oudolta oivaltaa, että nanoni on kohta jo valmis.

TH on yhtenäinen. Siinä on hassu souda-huopaa liikehdintä, joka syntyy 1000 sanan kirjoitusrytmistä. Hahmot tutustuvat toisiinsa paremmin ja kokevat sitten kitkaa: Leijumista, putoamista, luottamista, epäilystä. Saan siitä varmaan paremmin otteen editoidessani. Nythän luen aika vähän jo kirjoittamaani, joten kohtauksien siirtymät täytyy liittää sulavammin yhteen.

Yksi ryppy erityisesti jäi mieleeni. Minusta tuntui, että kohtaukseen jäi voimakas souda-huopaa tunnelma, ja mietin miten hahmot voivat liikkua kahden tunnetilan välillä niin nopeasti. Minulle päivä oli vaihtunut ja riidat unohdettu, heille se tapahtui samassa hetkessä.

Tarina muistuttaa minua LP:sta. LP:n mytologia oli vierasperäinen, mutta kahdessa kässärissä on silti paljon samaa. Ei sinänsä ihme, sillä kirjoitin niitä alunperin yhtäaikaa, sisarkässäreinä. Kun LP:n ongelmat tulivat selviksi, siirtyi osa siitä selvästi TH:n nahkoihin. Ei mitään radikaalia kuten joku tietty hahmo tai juonenkuvio, vaan pikemmikin elementtejä, samalaisia ratkaisuja ja teemoja. Niissä on hengenheimolaisuutta... tai sitten vain sama ääni, joka on päässyt TH:n kanssa paremmin urilleen, koska kerrontatekniikat ovat minulle sopivammat (minä-kertoja vs hän-kertoja).

Tärkein muualta tullut elementti siirtyi KK:sta, sillä se muutti kässärin luonteen aikalailla, teki sen täydeksi. Jos TH oli aiemmin kuori, antoi tämä idea sille sydämen, niin tärkeä se oli.

TH:lla on monta esikuvaa, tarinoita joiden innoittamana se on syntynyt. Ei siis sellaisella fan fiction meiningillä, vaan pikemminkin kaipuusta kirjoittaa "jotain joka herättää minussa samoja tunteita". Symbolismi on voimakkaasti läsnä tarinassa. Purkamalla hyvän tarinan alkutekijöihinsä voikin tutkailla rakenteita, jotka ovat vapaasti hyödynnettävissä. Ihaninta on se, kun mytologiasta löytyy jatkuvasti uusia palapelinpaloja, jotka sopivat tarinaan täydellisesti ja kertovat samalla sitä syvempää salaista tarinaa.

Aamuaurinkoa talveen valmistautuvalla rannalla.

Tiedättekö sen tunteen, kun kaikki kirjoittamasi tuntuu istuvan yhteen täydellisesti? Se iskee rintaan kuten runo, jota ei ehkä ymmärrä, vaan tuntee ja liikuttuu. Sellainen tunne minulla on TH:sta.

Se sai kypsyä pitkään ennen kuin palaset alkoivat loksahdella paikalleen. Se sai piirteitä KK:sta ja LP:sta ennen kuin tuli täydeksi. Tietyllä tapaa olen kirjoittanut tätä tarinaa viimeiset pari vuotta kahden muun kautta.

Editointirundeilla saatan päättää sivujuonesta tai lihoittaa tarinaa uudella idealla, mutta juuri nyt kirjoitan luurankoa ja rautalankaa. Kielikin on sen mukainen. Luvuissa toistuvat samankaltaiset lauseet, köyhät ilmaisut ja vertaukset. Miksei minulla ole sanoja, miksi kulutan samoja ilmaisuja puhki? Tiedän että kirjan kieli luodaan todella vasta editoidessa, kun on aika miettiä jokaista sanaa.

Mutta TH:ssä on liikaa hengittämistä, katseita, kasvoja, hahmoja ja samankaltaisia fyysisiä reaktioita ärsykkeisiin.

Toisaalta siinä on paljon enemmän kuvausta kuin olen tottunut. TH:n R:n peilikuva on täynnä ristiriitoja. En muista milloin olen viimeksi kirjoittanut hahmosta, joka on niin erilainen - ei kun muistanpas, näin kävi LP:n T:n kanssa. Tavallisesti inhoan hahmojen kuvausta, mutta nämä kaksi ovat poikkeus. Jaksoin katsoa heitä uudelleen ja uudelleen.

Saa nähdä tuleeko TH:n raakavedos valmiiksi jo tämän viikonlopun aikana. Nyt kun tarinan jännite viedään finaaliinsa, on jotenkin orpo olo. Välimatka tekee sille varmasti hyvää.

4 kommenttia:

  1. Sinulla kuulostaa menevän hyvin TH:n kanssa. :) Peukut!

    Ja jos tämä muistuttaa LP:tä, tahdon kyllä lukea joskus, koska pidin siitäkin kovasti. Muistan, että uppouduin lukemaan sitä kuin julkaistua kirjaa. Tiedän, että olet haudannut kässärin, mutta se jäi mieleen. :)

    Tuollaisia ryppyjä voi tulla, kun kirjoittaa eri päivinä, mutta on hyvä jos ne bongaa sieltä viimeistään editoidessa. Minua itseäni häiritsee, jos tekstissä pompitaan samassa luvussa tai kappaleessa tosi paljon tunteesta toiseen. Sitä kuitenkin näkee paljon kirjoissa. Ehkä se on joillekin mahdollista ja itselleni vain vieras tunne; en kykene siirtymään surusta riemuun tai toisin päin hetkessä. (Ellei toki tapahdu jotain vaikuttavaa.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Peukkuja tarvitsenkin. Pitää katsella sitä koelukua joskus, kun tämä ei ole ihan yhtä raaka tapaus. ;)

      Joo, kyllä nuo tunnehypyt pistävät minulla silmään. Näin jäntevässä tarinassa ne voi onneksi hoitaa kuntoon sidostekstillä ja venyttämällä aikajanaa. Onhan tunteiden vaihtelu ihan mahdollista saman päivän aikana, mutta saman keskustelun aikana suuttumuksesta on aika hankala päästä täysin päinvastaiseen suuntaan. ;)

      Poista
  2. Minä olen työn alla olevassa kässärissä hyvin tyytyväinen nimenomaan keskiosaan. Siinä tapahtuu tosi paljon kaikkea, ilman että se olisi melodramaattinen tai "ahdettu". Jos jotain tästä ei voi valittaa niin ainakaan sitä, että keskiosa olisi tylsä tai mitäänsanomaton.

    Minullakin on tietyt toistuvat ilmaukset maneerina, mutta onneksi huomaan ne aika hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Keskiosat ovat kaikista vaikeimpia! Ne paisuvat (ainakin minulla) liian herkästi. Peukkuja siis jos olet saanut keskiosan etenemään sujuvasti. ;)

      Nanottaessa toistuvia ilmauksia tulee pakostakin, ne on vain hyväksyttävä. Ja toisaalta hyvä, että ne tunnistaa ja voi korjata sitten editoidessa. Ovat ne minullakin vähentyneet koko ajan.

      Poista