keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Marko Hautala - Kuokkamummo

Jossain vaiheessa kuluneen vuoden aikana Marko Hautalasta on kehkeytynyt minulle SE kotimainen kirjailija. Olen lukenut häneltä aiemmin Unikoiran ja Itsevalaisevat, joista en kirjoittanut blogiin täydellisen rakastuneita arvioita, mutta jotka kuitenkin vetivät minut aika syvälle Hautalan kulttiin (onko tällaista olemassa? - pitäisi ainakin olla). Kirjailijan uusinta kirjaa Kuokkamummoa olenkin odottanut sen ilmoittamisesta lähtien. 

Ja eikö Mika Tuomisen tekemä kansi ole kaikessa kauheudessaan kertakaikkisen upea? Pelkkä kannen katsominen tekee oloni epämukavaksi.

Marko Hautala, 2014, Tammi, oma ostos

Kuokkamummo on tarina urbaanilegendasta, joka ei ehkä olekaan pelkkää legendaa. Sagal Yusuf kuulee Kuokkamummon tarinan pommisuojassa. "Kukaan ei puhu. Ikinä" Suvikylän nuoret vannovat. Samuel Autio palaa lapsuutensa lähiöön hautaamaan isänsä ja muistaa samalla kuinka rakasti kerran Juliaa ja kuinka menetti hänet. Maisa Riipinen tekee urbaanilegendasta väitöskirjaa ja yrittää ymmärtää mitä hänelle kerran tapahtui. Mutta ihmisiä katoaa ja on kadonnut Suvikylässä ja Kuokkamummon tarina ulottuu syvemmälle historiaan kuin Maisa tajuaakaan. 

Kukkamummoa lukiessa ilmassa alkaa tuoksua maakellarin kostea home ja nurkissa kuulua siellä vaanivien olentojen rapina. Sävy asetetaan jo ensimmäisillä sivuilla, kun nuorille saarnaava Ylipappi kertoo mitä Kuokkamummo tekee (tappaa lapsia, laittaa sydämet perunamaahan ja syö ne) ja miten puussa ennen näkemätön pahka on merkki hirviön läsnäolosta (se saattaa myös maata maassa hengittämättä kuin raato ennen kuin liikahtaa tuntikausia myöhemmin). 

Käy kehoitus puhua Kuokkamummosta pokkana tai ei ollenkaan. Noudattakaamme sitä. 

Se on vanha kuin meri ja taivas. Se hiipii rantametsissä ja niiden isojen kivien välissä ja kaatuineiden puiden takana. Paljain laihoin varpain se menee kuin minkki. Ja jokainen, joka käy sen talon pihalla ilman lupaa, joko kuolee tai tulee hulluksi. Se odottaa, että joku liikaa kiroillut jää joukosta jälkeen, kuselle tai tekstaamaan tai katsomaan perhosta tai pelastamaan linnunpoikaa. Se odottaa, että sille käännetään selkä. Se humauttaa kuokan lapaluiden väliin niin, että ilmat menee pihalle ja jaloista häviää tunto.

Se kääntää ympäri.

Sillä on musta kieli.

Kuokkamummo on intensiivinen kertomus, jonka jännite ei päästä otteestaan hetkeksikään. Luin kirjan yhdeltä istumalta ja olisin lukenut sitä monta sataa sivua enemmänkin. Hautala on onnistunut luomaan parhaan lukemani kotimaisen kauhukirjan. Kirjassa on sellaista potkua, että se pärjää jopa monelle ulkomaalaiselle suosikillenikin. Ei siis ihme, että Granny Hatchet suuntaa tulevaisuudessa myös ulkomaille.

Kun kirjaa vertaa Hautalan aikaisempaan tuotantoon, tulee väistämättä tunne, että tämän kirjan kohdalla Hautala on päässyt jonnekin ihan uuteen sfääriin. Muistan sanoneeni aiemmista kirjoista, että niissä kauhu ja kamaluus ei pääse iholle asti, vaikka inhottaakin. Tässä kirjassa ollaan ihan sen ytimessä.

Kuokkamummon onnistuminen johtuu pitkälti siitä, että Hautala kykenee maalaamaan hyvin realistisen maailman. Tämä tarina voisi olla totta - sen tuntee selkäytimessään heti ensimmäisistä sivuista. Maahanmuuttaja Sagal istuu kuvaan täydellisesti ja hänen tuntemansa raadollinen nuorisomaailma myös. Karkea puhekieli istuttaa meidät aitiopaikalle nuorten elämään. Minusta Hautala onkin parhaimmillaan kirjoittaessaan nuorista.

Erityisesti pidin siitä kuinka Hautala vie lukijan Samuelin nuoruusvuosiin "kultaisella" 80-luvulla. Vieras vuosikymmen on maalattu hyvin eläväksi (ainakin 80-luvun lopulla syntyneen lukijan näkökulmasta). Miljöö tuntuu yhtäaikaa vieraalta ja tutulta, siinä on menneen maailman lumoa. Toisaalta sen kuvauksessa on myös huumoria, joka tuudittaa lukijaa väärään turvallisuuden tunteeseen. Kirjan sydän on oikeastaan noissa kohtauksessa. Niissä esiin veistetyt haavoittuvat ja inhimilliset nuoret saavat lukijan jännittämään heidän kohtaloitaan. Tässä aspektissa Kuokkamummo muistuttaa hieman Kingin SE-kirjaa.

Kirjan aikuishahmot Maisa ja Samuel muistuttavat enemmän Hautalalle tyypillistä hahmotyyppiä: kyynisiä, parhaat vuotensa eläneitä ja rikkinäisiä. Hautala on sanonut, että Kuokkamummo on samantyyppinen kirja kuin hänen aikaisempi teoksensa Itsevalaisevat. Aikuishahmoihin peilaten olen samaa mieltä. Tuttuudentunne ei kuitenkaan ole kirjalle haitta, vain mielenkiintoinen lisämaku. Ja kyynisten aikuisten kontrasti idealogisiin nuoriin toimii erinomaisesti.

Hautala herättää kirjan alussa paljon kysymyksiä, joihin kahden aikatason välillä kulkeva romaani voisi kompastua. Eteen tulee hyytäviä tilanteita, jotka ymmärtää vasta myöhemmin. Kirjan sisäinen logiikka pelittää siis oikein mukavasti. Kuten Hautalalta voikin odottaa, osa juonenkäänteistä on ihanan kieroja ja ne tulevat vastaan kuin nyrkki vatsaan. Tässä näkyy Hautalan intuitiivisen kirjoittamisen vahvuus. Vaikka kauhukirjallisuudella on pitkä historia, eivät viittaukset ja samankaltaisuudet tunnu klisheiltä, vaan tarina on voimakkaan omaleimainen.

Samuel sanoi naisen nimen, vaikkei olisi halunnut sanoa. Paleltuvan miehen kuiskaus. Miehen, joka hytisi Jumalan kylmien silmien pinnalla.

Hahmo ei vastannut.

Tuijotti vain yhdellä ainoalla hohtavalla silmällä. Pään oikealla puolella oleva punainen piste. Kylmenneestä tulesta karannut kipinä.

"Piikivet johtivat hänet takaisin sinne", kipinä sanoi, "mistä hän kerran lähti."

Kuten esimerkistä näkyy, Hautala kirjoittaa kauniisti kamalista asioista. Pääasiassa kirjan kieli on yksinkertaista, mutta se vain korostaa niitä hetkiä kun todellisuus venyy ja oikeat sanat oikealla hetkellä luovat unohtumattomia kuvia. Kirjan kauhu on tunne siitä, että piteletkin sylissäsi hirviötä pimeässä. Että puuhun ilmestynyt pahka onkin olkapää. Ja toivo siitä, että jos ukkoselle antaa nimen, ihminen voi jotenkin hallita sitä.

Parasta kirjassa on kuitenkin sen kiero huumori. Kirjan aihe on itsessään naurettava, joten hahmojen suhtautuminen Kuokkamummoon on oikeilla raiteilla. Erityisesti kirjassa naurattaa Pasi, jonka tutkijasuojatti Maisa on. Pasi ei ole hyvä ihminen, mutta toisin kuin Samuel ja Maisa, hän on helvetin hauska, ja se tekee hänestä kaikessa inhottavuudessaankin herkullisen hahmon. Ja jälleen huumori tuudittaa, kunnes mummo tulee ja iskee kuokalla kauhun lukijan sisimpään.

Kuokkamummoa on luettu paljon kirjablogeissa ja olen törmännyt usein ajatukseen siitä, että loppua olisi tarvinnut selittää enemmän auki. Minusta loppu on hyvä sellaisenaan. Kauhussa on nimittäin asioita, jotka kuulostavat ääneen sanottuina niin hulluilta, että ne tappavat pelon. Siksi niitä ei kannata sanoa ääneen.


Minusta kirja kertoo kaiken tarvittavan Kuokkamummon salaisuuden selvittämiseen. Mutta näin kirja tyydyttää myös sellaisia lukijoita, jotka pitävät hämärästä.

Minulle kirja oli ehdottomasti vuoden kohokohta. Se upposi täydellisesti.

10 kommenttia:

  1. Kuokkamummo on keikkunut lukulistan kärjessä minullakin, vaan en ole saanut sitä vielä käsiini. Arvostelusi perusteella yrittänen hankkia teoksen itselleni. Kansikuvakin on toden totta onnistunut, yksi parhaista näkemistäni. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tätä kannattaa samplata, etenkin jos pitää kauhukirjallisuudesta jo valmiiksi. Tietenkin oma näkökulmani on värittynyt fanittamisesta ja odotuksesta (Hautala luki viime keväänä Prosak klubilla kirjan prologin Kuokkamummon legendasta, eli olen siitä odottanut), mutta toisaalta niiden kautta odotukseni ovat myös olleet korkeammalla.

      Tämä on sellainen kylmä kieli, joka lipoo pimeässä (siksi giffi). Liian outo ja inhottava monelle, mutta juuri oikeaa shittiä häiriintynyttä arvostavalle. XD

      Poista
  2. Arvostelustasi tuli kyllä sellainen olo että pitää oikeasti lukea Kuokkis. Arkirealismin ja kauhuelementtien yhdistäminen kiinnostaa varsinkin. Muutenkin on ollut tarkoituksena tutustua enemmän kotimaiseen kauhuun ja spefiin nyt kun itsekkin työstää omaa projektia (joka myös sijoittuu jonnekkin 80-luvun loppupuolelle argh).

    T: uudehko seuraaja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta suomalaisissa kauhukirjoissa on mielenkiintoisia komboja, kun rakas inhorealismimme viedään ihan uudelle tasolle. Ja kyllähän omiin henkisiin maisemiin sijoitut kauhukuvat raapaisevat ihan erilailla kuin toisen kulttuurin.

      Onko projektisi sarjis vai kirjoitusprojekti? Kauhufanina kiinnostuin heti! ;)

      Poista
    2. Ihan kirjoitusprojekti, joka sisältää myös sitä ihanaa inhorealismia : D Jonkinsortin kauhusarjisprojektikin on olemassa mutta se on nyt telakalla kun päätin keskittyä saattamaan loppuun tämän lukiosta asti muhineen projekti X:n.

      Poista
  3. Kansi on kyllä... vaikuttava. Ja pelottava! Piti tulla katsomaan lähempää, kun se hyppäsi silmille blogrollissani. :) Muuta en osaa sanoa, kun kirjaa en ole lukenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mummokansikuvat eivät tahtoneet millään onnistua ja jossain vaiheessa näytti jo siltä, että kansi hyppää naamalle ja nuolaisee. Siksi giffi. Haluan jakaa traumani myös muille! XD

      Poista
    2. Onnistuit. xD

      Minä en ole tehnyt ikinä giffejä, tahtoisin kyllä kokeilla, mutta onnistuukoham se vain maksullisilla ohjelmilla? Täytyy tutkia.

      Poista
  4. Tuo silmille hyppäävä giffi on kyllä pelottava! Kirja upposi minuunkin kympillä ja jäi pyörimään ajatuksiin ja uniin päiväkausiksi. Uskomattoman magneettinen lukukokemus, melkein hypnoottinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hypnoottinen on hyvä sana! Tämän jälkeen oli vähän sellainen olo, että näinkö unta vai en? ;)

      Poista