tiistai 25. marraskuuta 2014

Luonteen totuus

Marraskuun synkkyys on nielaissut minut täysin. Puhti on poissa, innostus nolla ja huomaan ärtyväni jokaisesta pikkuasiasta. Näin käy aina marraskuussa.

Yleensä huijaan mielialojani nanowrimolla tai jollain uudella harrastuksella ja unohdan väsymyksen, mutta tällä kertaa minulla ei ole mitään ovelaa juonta hihassa. Joten olen ihan reilusti väsynyt. Teen töissä ranskalaisten viivojen listan, ruksin sieltä työtehtävät, ajan kotiin pimeydessä joka muistuttaa merenalaista syvyyttä ja melkein odotan jonkin katsovan minua takaisin etäisyyden päästä. Kotona jaksan siivota vain pakollisen, syön ja passivoidun sitten sohvalle.

Viita-viikonloput ovat raskaita, sillä olen koko viikonlopun poissa kotoa. Mökillä pimeys tuntuu olevan vieläkin lähempänä, aivan ikkunan takana. Neljän tunnin opiskelusessiot ovat intensiivisiä, ja luettavat tekstit sen verran korkeatasoisia, ettei niistä etsitäkään kuoppia, vaan hädin tuskin silmällä erottuvia hiusmurtumia. On tietenkin hyödyllinen tilanne opiskella kirjoittamista äärimmäisen lahjakkaassa seurassa, mutta välillä on vaikea löytää sanottavaa, kun teksti tuntuu omiin silmiin valmiilta.

Pahinta marraskuussa on se kuinka lämpimässä autossa levy soi ja kuljettaa oikeaan paikkaan. Tie unohtuu, sitä ajaa kuin autopilotilla pujahtaessaan tarinan maailmaan. Samoin käy nukkumaanmennessä: keho halajaa unta, mutta mieli on täynnä ideoiden ilotulituksia, sellaisia hurmosmaisia näkyjä.

Onneksi työhuoneesa on tavallista enemmän valoa. :)

Erityisesti minulle puhuu eräs TH:n hahmo. Hän haluaa tunnustaa ja kertoa päähenkilön tarinasta sen, mitä päähenkilö ei kykene pukemaan sanoiksi. On helpotus, että edes joku haluaa tämän tarinan kertoa, koska päähenkilöni ei tosiaan pysty puhumaan ongelmistaan. Hän valehtelee kirkkain silmin kaikille, jopa itselleen.

Tämä hahmo joka haluaa puhua, ilmeisesti keventääkseen omatuntoaan, on ollut häilyvä aina alusta asti. Kun TH:n ensimmäinen idea syntyi, oli hän puhtaasti hyväksikäyttäjä. Sitten rakastava hahmo. Sitten taas ei. Hänen motiivinsa ovat muuttuneet tarinan aikana niin monta kertaa, että en enää tiedä itsekään mitä hän haluaa. Hän ei edes esiinny tarinassa kuin muutamassa kohtauksessa, joten en edes pitänyt häntä merkittävänä ennen tätä.

Minulla on tapana asettaa hahmot heti moraaliselle akselille. Ei täysin mustavalkoisesti, mutta sen verran kuitenkin, että haluan tietää ovatko hahmot väärinymmärrettyjä, julmia, tietämättömiä vai mitä. Minulle on tärkeää selvittää heidän motivaationsa ja asettaa vasta sitten tarinaan.

Tämän hahmon kohdalla se ei olekaan ollut niin yksinkertaista. Hän on elohopeaa ja korpin sulkia. Hänkin on omalla tavallaan epäluotettava kertoja, mutta alan epäillä, että en tule tietämään totuutta koskaan.

Kuuluko kirjoittajan tietää omien luomustensa perimmäinen luonne? Vai voiko hän vain kirjoittaa ja antaa lukijan tehdä omat ratkaisunsa?

Johtaako tällaisen totuuden metsästäminen yksiulotteisiin hahmoihin? Kirjoitanko pahat hahmot alun alkaenkin tuomitsevasti ja hyvät armollisemmin? Omat tulkintani valuvat tekstiin, olen nähnyt sen aiemmissa teksteissä. Ennen tätä uskoin, että minun kuuluikin kirjoittaa niin: välittää lukijalle oma tulkintani, jotta olisimme yksimielisiä.

Minua häiritsee ajatus siitä, että en näe lainkaan onko hahmon käytös teeskenneltyä vai aitoa. Tunnustaako hän todella vai pyrkiikö manipuloimaan lukijoita. Ehkä minun on vain vaikea luottaa häneen, koska hän oli alusta alkaen siinä rajalla. Aina välillä mietin onko hän jonkinsortin sosiopaatti. Pelottava ajatus.

Toistaiseksi on vain kuultava tämä tunnustus, jotta saan taas joskus unta.

7 kommenttia:

  1. Koska lukija on joku muu kuin sinä, hän tulkitsee joka tapauksessa oman peilinsä kautta.
    Itse haluan tuntea hahmoni hyvin, joskus turhankin hyvin ja jumitun miettimään jonkun sivuhenkilön lapsuutta...
    Sinun sivuhenkilösi varmasti paljastaa itsensä vielä, kuulostaa hyvin luovalta prosessilta :)
    ps. olen omituinen otus, koko syyspuoli marraskuineen on vahvin vuodenaikani <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Än...

      Poista
    2. Jep, tiedän lukijan tekevän tulkintansa minusta riippumatta. On vaan niin omituista kun ei ole sellaista omaa tulkintaa, joka ohjaisi. No, jos hän vielä avautuu.

      PS. Olen niin kade, että joku pitää marraskuuta vahvimpana aikanaan. :)

      Poista
  2. Uskoisin, että lukija tekee joka tapauksessa omat tulkintansa/ratkaisunsa, vaikka kirjoittaja tietäisikin hahmojensa perimmäisen luonteen. Kirjoittajat tietänevät aina enemmän henkilöistään kuin mikä lopulta paperille päätyy... Minulla on vähän sama kuin Ännällä, haluan tietää hahmoni läpikotaisin.

    Valopuusi on ihastuttava!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta tuokin. Onhan tässä vielä rutkasti aikaa miettiä näitä.

      Ja valopuu on joo paras. Se tekee ihanan tunnelman kirjoituspöydälle. :)

      Poista
  3. Samaa mieltä! Lukija tekee tulkintansa omasta maailmankatsomuksestaan, kokemuksistaan ja mieltymyksistään käsin. Editoidessa voi tosin yrittää vähentää kirjoittajan tuomitsevaa asennetta, jos haluaa. Minusta hahmot on hyvä tuntea, ehkä ei kaikkien sivuhahmojen lapsuuksia, mutta päähenkilöt ainakin hyvin.

    Ihmettelin hetken, miksi on paha, jos musiikki vie ajaessa, mutta sitten tajusinkin... :D

    Voimia ja valoa pimeyteen! Ja positiivista auraa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti positiivisesta aurasta! Sinne samaa. :)

      En ole aiemmin miettinyt oman tulkintani osuutta hahmon kuvauksessa, mutta tässä on ihan hyvä näkökulma sitten editointiin. Ensin pitäisi tietenkin kirjoittaa. XD

      Poista