lauantai 11. lokakuuta 2014

Jenna Kostet - Lautturi

Jenna Kostet, 2014, Robustos, oma ostos

Näin alkuun tunnustan, että olen lukenut Lautturin jo käsikirjoitusvaiheessa. Kukin saa jälleen päättää itsekseen, mitä tämä vaikuttaa mielipiteeseeni kirjasta. 

Lautturi kertoo Kaista, joka tulee Tuonelan virralta meidän maailmaamme. Kaita ajaa kaiho, jota hän ei täysin ymmärrä. Onneksi on Eero, joka auttaa Kaita sopeutumaan. Kuten paranormaalille genrelle on aika tavallista, Kai tulee uutena oppilaana kouluun ja tapaa siellä tytön, Iran. 

Tällä kertaa tarina ei kuitenkaan mene idealisoidun fantasialogiikan mukaan, vaan oudosta Kaista tulee kiusattu hylkiö. Hän ei näytä, puhu tai tunnu samalta kuin muut, joten hän on helppo kohde suosituille kiusaajille, Ira mukaan luettuna. Jokin tummakatseisessa Irassa kuitenkin vetää Kaita puoleensa, vaikka muut maailmaamme kohdistetut haaveet hiljaa hajoavatkin todellisuuteen. 

Sitten hätä pakottaa Kain näyttämään Iralle hänen todellisen minänsä, eikä mikään palaudu enää ennalleen.

"Sinun täytyy seurata minua", sanon Iralle, joka seisoo eksyneen näköisenä hämärän keskellä. Hän säikähtää minua ja katsoo minua hämmästyneenä.

"Missä mä olen?"

"Sinun pitää seurata, jos sinä haluat kotiin."

"Kotiin?" Ira kysyy ja katselee ympärilleen. Kuulen kuinka virran kohina voimistuu ja tiedän, ettei aikaa ole enää paljon.

"Luota minuun", sanon ja ojennan käteni.

Lautturia kerrotaan ensin Kain näkökulmasta. Hänen ajatusmaailmansa on vieras ja kiehtova ja hänen äänensä kirjakielisen runollinen, juuri sopiva. Kai tuntuu unelta, hän ei todellakaan istu maailmaan, jota haluaa niin kovasti ymmärtää. Tietyllä tapaa Kai jää minulle etäiseksi hahmoksi. Hän lipuu eteenpäin ajattomana preesensissä. Kirjan viehätys minulle ei siis ole Kaissa, vaan hänen vaikutuksessaan Iraan. Kai on katalyytti Iran kokemassa muodonmuutoksessa.

Ira puhuu puhekielisemmin ja tuntuu hyvin todelliselta tuskansa ja esittämänsä roolin kanssa. Välillä Iran elämästä lukeminen tekee pahaa, välillä se herättää suunnatonta onnea, kun Ira pyristelee hereille. Lautturin hahmot ovat moniulotteisia, jopa kiusaajat ja parhaat kaverit.

Iran ristiriitaisuus varmasti ärsyttää joitain lukijoita, mutta minulle hahmo oli hyvin samaistuttava ja rikas. Mikään Irassa ei ole kiiltokuvaa, ei edes se rooli, jota hän muiden edessä esittää. Hänen puheensa on täynnä tunnetta, vaikka se kerrotaankin etäisemmässä imperfektissä. Iralle aika kuluu ja nuoruus väistyy aikuisuuden tieltä.

Kostet käyttää kieltä taitavasti. Kain ja Iran äänien erilaisuus on hyvä esimerkki tästä. Kääntelin sivuja hiirenkorville, kun löysin kohtia, joissa kieli virtaa rytmikkäästi eteenpäin ja luo ihania kokonaisuuksia. Iran puhekielisyyskään ei kalskahda korvaan, kuten puhekielen kanssa välillä käy. Lautturi tuntuu kielellisesti hyvin eheältä ollakseen esikoisteos.

Mua painoi järkyttävän huono omatunto siksi millainen ihminen mä olin. Musta oli tullut kylmä, laskelmoiva ja turhamainen. Tai ehkä mä vaan olin ollut sellainen aina. Jokin osa mussa myhäili tyytyväisenä: mä hallitsin kaikkea. Ja näiden ajatusten ristiriitaisuus sai pääni särkemään.

Olisinpa mä voinut sanoa, että olin ainoastaan kulkenut muiden perässä ja käyttäytynyt niin siksi, että olisin halunnut kuulua joukkoon. Vaan ei se niin ollut. Mä olin se joukko, mä ja Aaro. Me kaksi, joita kaikki muut kadehtivat ja halusivat.

Romaani käsittelee muun muassa koulukiusaamista, valtasuhteita ja itsensä löytämistä. Teemoihin ei tarjota minusta helppoja ratkaisuja, eihän elämä toimi niin. Niitä kuitenkin pohditaan ajatuksia herättävästi. Kostetilla on hyviä huomioita ja hän kertoo niitä demonisoimatta, esimerkiksi juuri koulukiusaamisesta.

Fantasiaelementit tarinassa ovat aika vähäisia ja nojaavat Suomen kansanperinteeseen. Tämä realistinen lähestymistapa on osa kirjan viehätystä. Ongelmia ei ratkota taikavoimilla tai väkivallalla.

Intertekstuaaliset viitteet runoihin toimivat tekstissä hyvin, vaikka en ole kauhean perehtynyt lähdemateriaaliin. Kirjan lukeminen ei vaadi niiden ymmärtämistä, mutta antaa mukavasti lisäelementtejä niistä kiinnostuville. Esimerkiksi Edith Södegranin Orfeusta on käytetty ansioituneesti valaisemaan Iran hahmoa. Otin omasta runokirjastani siitä kopion kansikuvaa varten ja kopiokone onnistui nikottelemaan rivit rikkinäisiksi. Outo yhteensattuma jotenkin vain sopii kuvaan.

Moitteita on annettava Lautturin kannesta. Johanna Lummeen tumma grafiikka ei kuvasta minusta kirjan tunnelmaa. Synkistä teemoistaan huolimatta Lautturissa on aina valoa, aina toivoa. Siinä ei ole mitään pikimustaa, vain virtaavaa vettä, joka taittaa valoa.

Kirjan loppu on täydellinen. Tarina ei olisi voinut loppua mitenkään muuten.

5 kommenttia:

  1. Kaikkien toistaiseksi lukemieni blogikirjoitusten perusteella tämä kuulostaa kirjalta jonka haluan ehdottomasti lukea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen kyllä lämpimästi. :)

      Poista
    2. Minustakin realistinen lähestymistapa oli osa kirjan viehätystä. Kirja tuntuu todella uskottavalta.

      Poista
  2. Kuulostaapa hyvältä! Erään tutun kehujen perusteella varasin jo kirjastosta tämän ja nyt odotan vielä kovemmin. Ihanaa, että tällaisia kirjoja tehdään. (ja Södergran vielä mukana, aijai!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä huomaa jälleen pienten kustantamoiden tärkeyden. ;) Lukuiloa!

      Poista