tiistai 28. lokakuuta 2014

Helsingin Kirjamessut 2014: Lauantai

Lauantaina jätin jo suosiolla kiinnostavia ohjelmia väliin, kun kaipasin tilaa hengittää. Ei-niin-yllättäen lauantaina messut olivat täydessä hulinassa, viikonloppu kun houkuttelee messuille huomattavasti enemmän porukkaa kuin arkena.

Tällä kertaa messuseuralaisekseni tuli Unelmat ja tummat tarinat blogin Lila, jonka kanssa saimme ihmetellä messuhulinaa ja metsästää kirjoja. Saimme myös neronväläyksen käydä syömässä jo ennen puolta päivää, jolloin jaksoimme pinnistää kolmen peräkkäisen paneelin läpi. :)

12:00 Mitä on suomikumma?
13:00 Miten tullaan kirjailijaksi?
14:00 Ensimmäisen kirjan huuma ja katumus


 Anne Leinonen ja J.Pekka Mäkelä

12:00 Mitä on suomikumma?

J. Pekka Mäkelä tunnustaa, ettei käytä itse suomikumma-termiä. Kirjastaan Muurahaispuu hän puhui maagisena realismina, mutta kustantajan mielestä maaginen realismi on Etelä-Amerikan oma genre. Lopulta kirjaa kuvailtiin "reaalifantastisena tarinana Kontulasta". Reaalifantasia termi juontaa juurensa 2006 vuodelta, kun joukko kirjailijoita huomasi, etteivät he oikein sovi mihinkään kategoriaan.

Leinonen kertoo, että fantasiaa ja seikkailutarinoita on ollut jo 1800-luvulta lähtien. Suomessa on fantastisen fabuloinnin perinne, vaikka kirjoilta on vaadittu pitkään ankaraa realismia. Spefiä on tullut Suomeen käännöskirjamuodossa jo 80-luvulla, mm. klassikoita kuten Asimov. Silloin spefi nähtiin vahvasti viihteellisenä, vaikka siinä olikin yhteiskunnallista sanomaa. Johanna Sinisalon Finlandia-voitto avasi portit vakavalle ja korkeakirjalliselle spefille 2000-luvun alussa.

Mäkelän mukaan Suomessa on hieno spefilehtien perinne, joka on kasvattanut spefikirjoittajamme. Harjoittelu novellien parissa on kypsyttänyt kirjoittajista kirjailijoita. Leinonen uskoo, että nyt spefiä on virallisesti lupa kirjoittaa. Yleisesti mielikuva spefistä on ikävä kyllä avaruusscifiä ja high fantasiaa, joka tekee spefin markkinoinnista haastavaa. Mäkelä uskoo, että kirjailija on huono kategorisoimaan teoksiaan itse.

Reaalifantasian perustanut kirjailijaryhmä koostuu J.Pekka Mäkelästä, Anne Leinosesta, Juha-Pekka Koskisesta ja Pasi Ilmari Jääskeläisestä. Mäkelän mukaan termillä haluttiin saada tilaa omalle ilmaisulle, ei niinkään erottautua fantasiasta. Reaalifantasiaa pidetty alkuun kirjoittajaryhmäkohtaisena, mutta se on sittemmin paisunut omaksi genrekseen. Leinonen kuvailee reaalifantasiaa ajattelutavaksi, jossa ei välitetä olemassa olevista laatikoista. Esimerkiksi hänen teoksessaan Viivamaalari oli fantasiaa, realismia ja sci-fiä. Myös Mäkelän kirja Nedut sisältää hiukan kaikkea (kuten shamanismia), vaikka sitä onkin mainostettu sci-finä.

Leinonen kertoo, että suomikumma, eli finnish weird, syntyi oikeastaan, kun kotimaisia kirjoja vietiin ulkomaille. Johanna Sinisalo keksi termin katsoessaan Rare Exports elokuvaa, jossa oli "outoa suomalaisuutta". Suomikumma on kätevä yleistermi, jolla markkinoidaan tarinoitamme maailmalle.

Voi lautapelien ihanuus!

Mäkelän mukaan taas uuskumma on syntynyt maailmalla, aivan urbaanin fantasian kyljessä. China Miéville on suuntauksen suurin nimi. Mäkelä suomensi hänen kirjojaan jokunen vuosi sitten. Tällöin työn alla oli Miévillen romaani Toiset, jossa samassa kaupungissa asuu kahden eri todellisuuden ihmisiä. He välttelevät toisiaan, hieman kuten hyväosaiset välttelevät meillä kerjäläisiä ja muita huono-osaisia.

Mäkelä suositteli myös muita suomikumman teoksia: Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa, jossa on suomikumman ilmapiiri dystopiasta huolimatta, ja Johanna Sinisalon Sankarit kirjaa, jossa on kuvattu moderni nyrjähtänyt Kalevala. Leinonen ihmettelee, että Sankarit on jäänyt jotenkin kokonaan huomiotta, vaikka on erinomainen kirja. Mäkelä paljastaa kirjan inspiroineen Nedut kirjan päähenkilön. Siinä missä Väinämöinen eli musiikillaan, asuu Nedutin rokkilegenda Korsussa ja on pahasti velkaantunut. 

Mäkelä näkee suomalaisen melankolian osana kirjallisuushistoriaamme. Tähän Leinonen lisää luonnon tärkeän roolin. Esimerkiksi Tiina Raevaaran kirjat henkivät luontoa, kun taas muualla maailmassa luonnon rooli on pienempi. Mäkelä suosittelee myös Jenny Kangasvuon Sudenverta ja Leinonen puolestaan Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta kirjaa. Mäkelän mielestä Lumikon ihanuus on siinä, ettei omituisuuksia selitetä puhki. 

Leinonen kertoo myös Maarit Verrosen Karsintavaihe kirjasta, jossa ihmiset on jaettu A, B, C ja D luokkiin. Esimerkiksi D-ihmiset saavat tehdä vain tietynlaisia töitä ja asua tietyillä alueilla. Heidän on tyydyttävä omaan lokeroonsa. Myös Helena Wariksen Vuori saa kiitosta Leinoselta. 

Mäkelä siirtyy seuraavaksi pohtimaan suomikumman ominaispiirteitä. Hänestä meillä on taipumus käsitellä asioita ilman ääripäitä, jolloin hyvän ja pahan mustavalkoisuus puuttuu. Ymmärrämme pahan valtakuntia. Leinonen epäilee tämän olevan perua Kalevalan antisankaruudesta. Tarinoissamme ahertavat usein tavalliset duunarit. Mäkelä kertoo joskus sanoneensa, että "on kiinnostunut ihmisistä, jotka siivoavat sankareiden jäljet". Tässä on myös hänen Karsta romaaninsa peruste. 

Kuvassa Aurinko Kustannuksen ihana myyntikoju.

Leinonen mainitsee suomikumman ominaisuudeksi myös toiseuden ja sivustakatsomisen. Mäkelä uskoo, että Suomessa kirjoitetun Sormusten Herran sankarit olisivat olleet armeijoiden jalkoihin jääviä siviilejä tai örkeistä ulospotkittu jengi. Leinonen kertoo, että Amerikassa pedot tulevat metsistä, kun taas Suomessa metsä on ollut turva ja pakopaikka. Mäkelä jatkaa, että vaikkapa Englannissa metsät on hakattu pois, eikä niille ole tilaa. Siispä metsä voidaan nähdä kostonhimoisena.

Leinonen pitää talven ja lumen kuvausta myös ominaisena suomikummalle. Mäkelä haluaisi nähdä spefitapahtuman Pohjois-Suomessa keskellä talvea. Siinä olisi tunnelmaa!

Mäkelän mielestä kirjallisuutta on vaikea ennustaa. Näemme vasta 50 vuoden päästä miltä nykyiset suomikumman vuodet oikeasti näyttivät. Esimerkiksi musiikissa on jäänyt elämään moni aikalaisten parjaama teos. Leinosen mielestä suomalaiset kirjat ovat vasta nyt breikkaamassa maailmalla. Meistä ollaan aidosti kiinnostuneita.

Mäkelä haluaisi madaltaa kynnystä spefin ja valtavirran välillä. Leinosesta on hienoa, kun hän saa narutettua lukijan spefin pariin. Spefin innostuneet lukijat ovat välillä niin perehtyneitä genreen, ettei heille ole samanlailla yllätyksiä. Mäkelästä on mahdollista kutitella asioita, joita lukijat eivät tiedä kaivanneensa. 

Leinonen näkee suomikummassa yhteiskunnallisia sävyjä. Tarinoissa on usein vahva sanoma. Mäkelän mielestä spefi heijastelee aina alastomasti oman aikansa pelkoja ja toivoja - ehkä jopa enemmän kuin realismi. Parhaat tarinat pitävät sisällään sellaistakin, jota kirjailija ei tarkoittanut. Tarina ei aina ole se, josta kirja kertoo. 

Molemmat ovat huomanneet toistavansa samanlaisia teemoja ja elementtejä. Leinosella toistuu asetelma, jossa yksilö on ympäristöään vastaan. Mäkelä puolestaan on fiksoitunut parviälyihin. Hänen päähenkilönsä haluaisivat kuulua yhteisöihinsä, mutta eivät ehkä aina pysty siihen.

Paula Havaste, Antti Arnkill (Otava), Nelli Hietala, 
Touko Siltala (Siltala) ja Katja Leino (Gummerus).

13:00 Miten tullaan kirjailijaksi?

Touko Siltala kertoo Siltalan saavan käsikirjoituksia paperilla ja sähköpostilla. 3-4 ihmistä käsittelee näitä käsikirjoituksia. He julkaisevat vuodessa noin 30 kirjaa. Siltalalla on myös poisluettuja genrejä kuten lasten ja nuorten kirjallisuus ja fantasia, sillä kustantajalla ei ole niihin asiantuntemusta. Antti Arnkill sanoo Otavan saavan n. 1000 käsikirjoitusta vuodessa. He käyvät porukalla tarjonnan läpi kerran viikossa. Kaikkiin teksteihin tutustutaan, mutta silmäillen näkee jo tekstin laadun. Vain osa käsikirjoituksista valikoidaan lähempään tarkasteluun.

Katja Leino kertoo Gummeruksen saavan samoja määriä ja varmasti myös samoja käsikirjoituksia. Hän toivoo, että kirjoittajat ilmoittaisivat kustantamoihin jos saavat sopimuksen muualta. Arnkillin mielestä kustantamisen sirpaloituminen on hyvä asia, sillä se monipuolistaa tarjontaa. Nyt jokainen voi julkaista kirjan tai olla kriitikko, eikä kirjallisuus ole enää "10 äijän käsissä".

Siltalan mielestä hyvä teksti on harvinainen. Siinä on usein omaperäisiä havaintoja ja tuoreus on puettu taitavasti sanoihin. Suurin osa kirjoittaa odotusten mukaan. Hyvän ja huonon tekstin ero näkyy pienissä asioissa. Jokaisen kirjan on oltava lajissaan kiinnostava, sillä genret ovat keskenään hyvin erilaisia.

Arnkill kertoo, että lukeminen alkaa tunteella. Hän ei lue käsikirjoituksia kustantajan hattu päässä, vaan etsii tekstejä, jotka koskettavat häntä. Lukiessaan hän miettii usein "näenkö minä itseni esittelemässä tätä eteenpäin innostuneena?" tai "Kuka tätä lukee?". Prosessiin ei liity laskelmointia. Leino kertoo, että kirja on myytävä montaa jo ennen kuin se saavuttaa lukijan: kustannuspäällikkö, markkinointi, kirjakaupat, media.

Paula Havaste kertoo lähettäneensä ensimmäiset käsikirjoituksensa kustantamoon, kuten kuka tahansa. Hänestä kirjailijan kirjoittajan erottaa siitä, että kirjailija on valmis näkemään tekstin eteen vaivaa, vaikka se tuntuisi itsestä jo valmiilta. Kehityshaluinen kirjoittaja ja ammattilukijat (kustannustoimittaja) luovat yhdessä valmiin kirjan. Nelli Hietalan esikoinen julkaistiin 2009. Hän lähetti käsikirjoituksensa neljään kustantamoon ja lähestyi Nemon sattumalta juuri oikeaan aikaan, sillä he halusivat juuri silloin kotimaisia kirjailijoita.

Messuilla esiteltiin myös valeMuumihahmoja.

Leino muistuttaa, ettei kielteinen päätös tarkoita aina huonoa käsikirjoitusta, vaan hylkäämisen syy voi myös olla täydessä kustannusohjelmassa. Siltala kertoo saavansa paljon kiinnostavia ja riittävän hyviä käsikirjoituksia, mutta ne eivät vain sytytä lukijaansa. Innottomuus käsikirjoitukseen puolestaan kantaa läpi sen koko elämän. Kyllästymisen ilmapiiriä ei voida hyväksyä. Aina ei myöskään ole resursseja käsitellä kaikkia ehdokkaita ja muovata niistä mestariteosta. Tässä taloustilanteessa ei voi kasvattaa henkilökuntaa ja kustannusohjelmaa, kun kirjojen myynti koko ajan laskee.

Arnkillille on aina tähtihetki soittaa kirjoittajalle, jonka kirja valitaan kustannusohjelmaan. Välillä voi mennä vuosiakin, kun kirjalle sovitaan aikataulu, tutustutaan ja muokataan tekstiä yhdessä. Kirjoittajat ovat onneksi avoimia palautteelle. Hänestä kirjan kanssa ei saa hätiköidä, vaan hyvästä on tehtävä vielä parempi. Työn jaossa kustannustoimittaja kommentoi ja kirjailija työstää käsikirjoitusta. Seuraavan kirjan kohdalla voi olla vain idea tai synopsis, jonka pohjalta työstetään kirja mahdollisimman pitkälle.

Havasteen mielestä kommentointi parantaa tekstiä. Kirjailijalla kuitenkin säilyy valta valita mitkä kommentit hän ottaa vastaan ja mitkä hylkää. Kirjailijan on voitava luottaa ja arvostaa kustannustoimittajaansa. Havaste haluaa käsikirjoituksensa ensimmäiseksi lukijaksi ammattilukijan. Hietala näyttää myös käsikirjoitukset vasta kustannustoimittajalleen, eikä käytä muita esilukijoita.

Yleisiä messutunnelmia...

Arnkillin mielestä hyvä kustannustoimittaja osaa sekoittaa kritiikkiä ja kiitosta. Kiitos tulee ensin, koska kritiikki nostaisi kirjailijan defenssit. Havaste pitää tärkeänä, ettei kirjailija niele kaikkea saamaansa palautetta. Arnkill pitää myös kirjailijan varmuutta hyvänä juttuna, onhan kustannustoimittajan mielipide vain yksi muiden joukossa. Täytyy olla jämpti. 

Siltala sanoo, että luottamuksen on oltava molemminpuolista. Nykyään meillä on jo maineeseen nousseita kustannustoimittajia. Toisaalta kustannustoimittajankin ideat voivat olla huonoja. Aina kemiat eivät osu yhteen ja tulee kustannustoimittajan vaihtoja. Niihin ei kuitenkaan liity suurta dramatiikkaa, sillä konfliktit kuuluvat asiaan. 

Ennen kustannustoimittajien ja kirjailijoiden yhteistyö salattiin tiukasti, nykyään tarinoita kuulee kaupungilla. Tätä hän pitää huonona kehityksenä; Yhteistyö ei voi olla semijulkista. Havaste lisää, että kaupungilla kerrotaan myös hyvistä kustannustoimittajista. Kirjailijamyytti yksinpuurtajasta on muuttunut. 

Leino näkee kustantajan kirjan laadun takeena. Havaste ei haluaisi tehdä omakustannetta, sillä siihen liittyy auttamattomasti oman kirjan konkreettinen myyminen yhteistyökumppaneille, eikä se ole hänen ydinosaamistaan. Arnkill luettelee kustantajan työt: kirjan kansi, taitto, kirjapainon palveluiden ostaminen. Kustannustoimittaja on kirjailijan ja kustantamon välinen tulkki. Leinosta kirjan teko on tiimityötä. Arnkillin mielestä omaa kirjaa on vaikea hehkuttaa - tämä lienee suomalainen ilmiö. Hänestä on hyvä, että joku muu myy kirjan.  

Panelistit antoivat vielä lopuksi neuvoja kirjailijoiksi haluaville. Havaste kannustaa intohimoisuuteen ja vaivannäköön kirjan suhteen. Arnkillin mielestä tekstiä kannattaa kirjoittaa reilusti uudelleen, eikä aina vain muokata samaa versiota. Sanoista on uskallettava luopua, karsiminen vain vahvistaa kokonaisuutta. Kirjoittajan on oltava sinnikäs. Siltala kehottaa kirjoittajia soittamaan käsikirjoitusten perään. Kustantamoiden hiljaisuudesta ja penseydestä ei kannata lannistua!

 Markus Nummi ja Riikka Pulkkinen haastateltavana.


14:00 Ensimmäisen kirjan huuma ja katumus

Markus Nummi kertoi kirjoittaneensa esikoiskirjaansa 7 vuotta salassa. Hän ei juurikaan puhunut ihmiselle kirjoittamisesta. Nummen esikoisromaani Pariisi katoaa ilmestyi vuonna 1994. Pulkkinen kirjoitti esikoisromaaninsa Rajat vuonna 2006. Hän luonnehti itseään silloin "20-vuotiaaksi tytöksi hybriksessä". Oma kirja oli ilman muuta parasta ikinä. Tämä tunne kuuluu hänestä ei-julkaisseille, kun taas julkaissut kirjailija löytää realismin ja nöyryyden.

Nummi tunnustaa olevansa hidas kirjoittaja. Jokainen uusi kirja on kokonaan uusi maailma. Ensimmäisen kirjan kohdalla oli paljon näyttämisen halua ja myös pelkoa. Kirja sai näyttävät positiiviset arvostelut, joista tuli myös suuren huomion synnyttämä "missiovuoden humu". Nummi liiteli silloin aika korkealla, pitihän Juice Leskinenkin kirjasta esitelmän! Arkiset kohtaamiset kuitenkin palauttivat kirjailijan maan pinnalle.

Pulkkisen mielestä julkaisusta alkaa ammattivarmuus. Hänen kohdallaan kävi kuitenkin niin, että hän putosi 2008 eräänlaiseen "häpeäkuoppaan". Julkisuudella oli oma osansa tämän kanssa. Itsetunto olikin koottava uudelleen, kuten myös romaanin maailma oli rakennettava taas tyhjästä ja vanha räjäytettävä pois.

Nummi kertoo, että haluaisi muuttaa esikoisestaan yhden sanan, jonka kirjan ruotsinnos teki paremmaksi. Mutta jos hän kirjoittaisi kirjan nyt, olisi se tyystin erilainen. Maailma on muuttunut ja internet-aikana teemaa voisi käsitellä eri tavalla. Pulkkisella on ristiriitainen suhtautuminen esikoiseen. Rajan menestystä seurasi häpeän kokemus, sillä hänellä oli kirjan taholta hyvin voimakkaita kohtaamisia. Välillä näihin liittyi tytöttelyä ja hänen mitätöintiään.

Tämä kenties siksi, että Pulkkinen oli nuori naiskirjailija, jonka tekstissä oli voimakasta seksuaalikuvausta. Toisinaan tämä luo uhkakuvia ihmisille. Kirja hämmensi joitain lukijoita. Pulkkisen mielestä kirjassa yhdistyivät filosofisuus ja seksuaalisuus uudella tavalla. Kun markkinoinnissa vielä korostettiin hänen nuoruuttaan ja tyttömäistä olemustaan, syntyi kirjaan outo kirjailijalähtöinen koukku.

Nummen esikoinen osui J.H Erkon romaanipalkinnon loppumiseen ja Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon alkuun, jolloin huomiota oli normaalia enemmän tarjolla. Samalla menossa oli muutos mediassa, jossa kirjoja alettiin myydä voimakkaammin kirjailijan kautta ja julkisyysmylly keskittyi heihin.

Pulkkinen ajatteli, että julkisuuteen kuuluu heittäytyä. Hän ei osannut ajatella etukäteen millaista siitä tulisi. Äkkiä hän olikin seurassa, jossa hänen ulkonäöllään oli väliä. Hänellä kesti 4 vuotta aikaa kirjoittaa seuraava kirja. Välimatka ja kokemus auttoivat selviämään eteenpäin. Hän on iloinen, ettei voittanut aikanaan Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoa, sillä se olisi saattanut lamaannuttaa hänet.

Tällä kertaa muutama uusi kirja ja pari kauan kaivattua.

Kakkospäivänä kävin noutamassa J.S. Meresmaan Mifongin Mahdin ja Kari Välimäen Todensanat (hurmaavan absurdia lyhytproosaa ja mikä kansi!!!). Nyt pääsen viimein lukemaan miten Mifongin Ajan cliffhanger ratkeaa. :)

Jorge Luis Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirja (jossa esiintyy mm. Garuda, Behemot, Khimaira, Lamiat...) ja Johanna Sinisalon Enkelten Verta olivat heräteostoksia, ja Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa kirjaa etsin erityisesti Ateenan pöydältä. Olen lukenut Sinisalolta vain Ennen Päivänlaskua ei voi, joten olin onnessani kun löysin hänen uudempia kirjojaan. Jääskeläisen kanssa olen todennut, että kemiamme kohtaavat pelottavan hyvin. 

Ja kuvitteellisia olentoja tunnen liian hyvin! Kirjassa oli vain kourallinen täysin uusia tuttavuuksia. XD

2 kommenttia:

  1. Kiitos kattavasta raportista!

    Tuossa kustantamokeskustelussa toistuu aika paljon samat jutut kuin aiemmissakin samanaiheisissa paneeleissa. Ehkä tuon enempää kustantamot eivät uskallakaan paljastaa. En toisaalta tiedä, mitä heidän pitäisi paljastaa. XD

    Minulla on Markus Nummen yksi kirja odottamassa lukemista. Pitäisi löytää joku rako sille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kustantamoilla on selvästi oma salainen sopimus siitä miten paljon taviksille kerrotaan heidän toiminnastaan. XD

      Nämä paneelit ovat käyneet omalta osaltani jo niin itseään toistaviksi, että en oikein jaksa niihin enää osallistua. Ensi vuonna varmaan pudotan ne ohjelmasta kokonaan.

      Poista