torstai 10. heinäkuuta 2014

Pituuden synti

Viime aikoina minua on mietittänyt erityisesti valmiin tekstin pituus. Kirjoitan laveasti ja yritän opiskella tiivistämisen jaloa taitoa, joten tämä on minulle aikamoinen pähkinä. Olen myös huomannut viimeisen parin vuoden koelukemisesta, että tekstin liiallinen pituus on yleinen ongelma kirjoittajille. Pahimmat pituusongelmani olen onnistunut karistamaan - erityisesti kässäreiden I ja M editointi opetti paljon - mutta työtä on yhä.

Onko tekstin ihannepituuteen olemassa jonkinlaisia sääntöjä? Valmista sanamäärää genren mukaan? Ketä tulisi uskoa: omaa mutua vai koelukijaa?

Sanoisin, että pääasiassa ekat versiot ovat aina ylipitkiä. Siitä ei tarvitse huolestua, sillä ekalla kirjoituskerralla vasta rakennetaan ja tukipuut ovat tarpeellisia matkalla valmiiseen. Pituus muodostuu ongelmaksi, kun teksti tulee "valmiiksi" ja pituutta on silti keskivertoa enemmän.

Mistä leikataan? Voiko jälkikäteen enää liimata? Apuuaaaa!

Jokaista tekstiä kannattaakin verrata oman genren edustajiin. Nuorten kirjat ja chick lit ovat eeppistä fantasiaa kevyempiä. Koska lukutottumukset ovat muuttuneet viime vuosikymmeninä, on omaa teosta turha verrata klassikoihin. Nykylukijat kaipaavat jäntevämpää tekstiä. Koelukija onkin usein varmin tapa saada tuomio liiallisesta pituudesta (kuten käy 100%:lle teksteistäni palautteenannossa).

Jos kyse on kilpailutekstistä kannattaa tutkailla miten lähellä ollaan sivumäärän maksimirajaa. Stephen King on joskus sanonut, että lopullinen pituus on 90% alkuperäisestä. Hän tosin on hionut taitonsa huippuunsa, joten kokemattomalle kirjoittajalle luku voi olla lähempänä 60-80%.

Tiivistäminen on vaikea taito ja se vaatii oman tekstin tarkastelua mahdollisimman objektiivisesti. Oman kokemuksen perusteella kiinnittäisin huomiota editoidessa oheisiin:
  • Ovatko siirtymät, eli kohtausten alut ja loput, mahdollisimman napakoita? Kerrontaa ei kannata aloittaa aina esim. hahmon heräämisestä jos varsinainen toiminta alkaa vasta monta tuntia myöhemmin.

  • Alkaako tarina in medias res eli tapahtumien keskeltä vai kerrotaanko ensin hahmojen tai maailman taustoja? Voitko poistaa esim. pari ensimmäistä lukua päästäksesi mielenkiintoisempaan aloituskohtaan?

  • Pysähteleekö kerronta pitkiksi ajoiksi yli kappaleen mittaisiin kuvauksiin? Kerrotaanko ympäristöstä yksityiskohtaisesti, vaikka tämä ei ole juonen kannalta olennaista? Kuvaus kannattaa keskittää muutamaan erityisen muistettavaan yksityiskohtaan, arjen poikkeamiin.

  • Onko tarinassa useampi kuin kaksi näkökulmaa? Liian moni näkökulmahahmo paisuttaa tarinan usein mahdottomaksi. Lukija on kiinnostuneempi sivuhahmoista, kun he pysyvät sivuhahmoina.

  • Onko tarinassa paljon kohtia, joissa kerrotaan/kuvataan samaa asiaa lause toisensa perään eri sanoin? Näissä kannattaa valita sopivimmat lauseet ja unohtaa muut. 

  • Onko tarinassa paljon kohtauksia, joissa juoni ei etene, eikä näkökulmahenkilö paljasta itsestään kauheasti mitään uutta? Tyhjäkäynti kannattaa heivata armottomasti jos tarinalla on muutenkin pituutta.

  • Paneudutaanko tarinassa syvällisesti ympäröivään maailmaan ja sen mekaniikkaan, vaikkei tiedolla ole juonen kannalta merkitystä? Pysähteleekö kerronta näiden info dumppien vuoksi?

  • Voiko juonen kiemuroita yksinkertaistaa? Käyttääkö esim. näkökulmahahmo pitkän ajan juonen kannalta merkityksettömän päätöksen tekemiseen.
  • Millainen on tiivistelmän ja kerronnan suhde? Tiivistelmää kannattaa käyttää, kun puhutaan epäolennaisia. Kerrontaa kannattaa käyttää, kun esitetään lukijalle juonelle olennaisia tapahtumia.
Toisaalta on oltava uskollinen omalle äänelle. Tekstistä ei saa riistää kaikkea sen makua, vaikka tiivistämisen varaa olisikin. Jatkuva toiminta kaipaa hengähdystaukoja ja ilmaisulliset helmet tekevät tekstistä nautinnollista luettavaa.

Tähän ei taida olla mitään yksinkertaista vastausta?
...vain harjoittelua ja sitten lisää harjoittelua...

17 kommenttia:

  1. Olen pohtinut itse tätä asiaa kovasti lukiessani taas kerran M:n käsikirjoitusta läpi. Sehän on Ihan Liian Pitkä, ja silti koelukijani eivät toistaiseksi ole osanneet antaa kovin paljon neuvoja siitä, mistä sitä pitäisi tiivistää. Monet sanovat "mutta historialliset romaanithan ovat pitkiä". Minusta tämän pituus vain ei liity genreen, koska en harrasta mitenkään kauheasti historia-infodumppeja (vaikka joitain onkin varaa poistaa/tiivistää) eikä kyse ole myöskään mistään monta vuosikymmentä käsittävästä eepoksesta. Onnistun vain kuvailemaan henkilöiden tunteita ja kokemuksia niin seikkaperäisesti. Osittain se vain on minun tyyliäni eikä tästä mitään Nälkävuotta ikinä tule koska tyylini ei todellakaan ole sellainen ja feikkaisin, jos yrittäisin kirjoittaa niin. Mutta olen toisaalta nyt lukiessani huomannut paljonkin sellaisia kohtia, joissa juuri kuvauksista voi tiivistää, dialogeista leikata turhat pois ja keskittyä olennaiseen, joitain kohtia muuttaa kohtauksista tiivistelmiksi (vaikka joitain myös päinvastoin). Toivottavasti se tulee vähän lyhentämään kokonaisuutta. Olen myös aloittamassa sellaista osuutta, jossa voin luultavasti yhdistää monia lukuja ja kohtauksia vähän pienemmäksi määräksi. Toivottavasti onnistuu.

    Kohtausten alkujen ja loppujen venyminen liian pitkiksi on kyllä helmasyntejäni. Ja ensimmäisessä versiossa se on ihan ymmärrettävää, kun ei tiedä tarkkaan mitä on tekemässä ja ottaa vähän vauhtia. Mutta jossain vaiheessa pitää oppia tunnistamaan milloin kohtaus oikeasti alkaa. Veljeni sanoi minulle vuosia sitten, että minun pitäisi aloittaa jokainen kohtaus vasta neljä kappaletta myöhemmin kuin olen aloittanut.

    Toisaalta liikaa ei kannata tuijottaa myöskään tekstien keskipituuksia ja oman genren tyypillisiä mittoja. Eri tarinat ja tyylit voivat vaatia erilaisia sivumääriä, eikä omaa tekstiä kannata liikaa standardisoida.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä postaus lähti liikkeelle siitä, että olen lueskellut taas parin vuoden takaisia kässäreitä, joissa oli nuo kaikki pallurat (fanifiktio oli kummasti normalisoinut monta huonoa tapaa). Onneksi olen luopunut ajatuksesta, että niistä saisi mitään järkevää koskaan aikaiseksi. O.O'

      Minulla on onneksi ollut hyvin avuliaita koelukijoita myöhemmille teksteille. Eräs sanoi suoraan, että puolet pois ja se oli ihan totta. Olen tosin ihmetellyt noita suomalaisia ohuita historiallisia kirjoja! Niiden kielen täytyy tosiaan olla nälkävuosilta. O.o'

      Suunnitelmasi kuulostavat hyvältä. Odotan koelukua kyllä innoissani. Koeluettavien tekstien pituus ei ole lukemistani haitannut, vaikka olenkin hyytynyt kesken paksujen kirjojen.

      Neljä kappaletta myöhemmin aloittaminen kuulostaa myös tutulta. ;)

      Luotan standardeihin aika paljon. Eri asia tietenkin jos tuntuu, ettei ole enää mitään leikattavaa, mutta noin alkuun niistä saa oikean suunnan. Uskon kyllä, että kokenut ja itsevarma kirjoittaja tietää milloin tarina on valmis. :)

      Poista
  2. Olen huomannut, että nykyään kirjojen lyhyys on ansio, toisin kuin ehkä joskus aikaisemmin. Juuri eilen luin (jonkun muutaman päivän vanhan) jutun hesarista, jossa toimittaja kritisoi pitkiä kirjoja. Tai en oikeastaan ymmärtänyt mitä hän kritisoi, mutta ehkä se ei ole olennaista. Myös blogeissa törmää usein "ihan hyvä mutta parisataa sivua olis voinut jättää pois"-tyyppiseen argumentointiin.

    Minusta tämä on oman aikamme ilmiö. 2010-luvun ihminen on kiireinen ja lyhytjänteinen. Some ja tabletit ja älypuhelimet ovat aikaansaaneet lyhyen ja tiiviin informaation tulvan, emme jaksa enää keskittyä eikä ole aikaa. Halutaan lukea, mutta mahdollisimman äkkiä. Mahdollisimman monta kirjaa lyhyessä ajassa. Bloggaajat listaavat miten MONTA kirjaa on tullut luettua. Huomaan syyllistyväni samaan itsekin, kärsivällisyyteni on lyhyempi kuin ennen.

    Itse olen ollut aina pitkien kirjojen ystävä. Nykyään luen kuitenkin pääasiassa ohuita kirjoja, nopealukuisia ja helposti kannettavia. Omassa esikoisessani on taitettuna parisataa sivua, mutta minusta se on aina tuntunut pikkukirjalta, novellilta joka kasvoi yli.

    Ehkä pitkä ja lavea tulee joskus taas muotiin. Haluan uskoa siihen että tämä aika ei voi mennä enää hektisemmäksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on, että on elettävä oman ajan ehdoilla, vaikka klassikoita ja niiden tyyliä rakastaisi kuinka. Nuorempana ahmin paksuja kirjoja, eikä minua haitannut edes se, että niiden lukemiseen meni päiväkausia. Aikaa oli.

      Nykyään neljäsataa sivua alkaa olla minun kipurajani. Toki on kirjoja, jotka pitävät sen yli otteessaankin, mutta rajatun vapaa-ajan haluaisin käyttää toisin. Goodreadsin kirjahaaste taas julistaa minun olevan 10 kirjaa tavoitteestani jäljessä - jaiks! Ja kuulun "parisataa sivua pois" kerhoon.

      Näin minäkin uskon. Twitterit sun muut menettävät jossain vaiheessa suosionsa ja suuntaa kääntyy toiseksi. Kummalista kuinka vapaa-aikamme tuntuu katoavan, vaikka teknologian pitäisi helpottaa elämää?

      Poista
    2. Minua vähän jo ahdistaa tuo kirjablogi- ja muuna some-aikana yleistynyt kirjojen laskemisen tapa. Kyllä itsestänikin on hauska tietää minkä verran suunnilleen tulee luettua, mutta ei kirjojen lukumäärä nyt pelkästään itseisarvo ole. Jos sitä kovin paljon tuijottaa, niin lukee helposti vain köykäisiä kirjoja jotka saa luettua nopeasti, tai sellaisia joiden tyyli on muuten tosi valmiiksi pureskeltua ja tavallista. Tai sitten ei voi jäädä pahemmin miettimään lukemaansa.

      Olen itse usein pitkien kirjojen ystävä, vaikka on todettava, että nykyään töissä käydessä tuntuu olevan vähemmän aikaa ja energiaa lukemiseen, joten pitkät kirjat tuntuvat raskaammilta kuin ennen. Mutta tykkään silti viettää aikaa tarinan maailmassa ja henkilöiden parissa, ja minua usein ärsyttää jos kirja loppuu liian pian. Eli lukijoita on kaikenlaisia... Siitä huolimatta yritän jonkin verran tiivistää M:ää, sillä huomaan, että osa sen pituudesta on turhaa jaarittelua tyylissä, vaikka on siinä sisältöäkin. Sehän on oikeastaan olennaista sivumäärässä: onko sisältöä tarpeeksi kannattelemaan sitä. Ja millainen kirjoittajan tyyli on. Siteeraan kaveriani, joka sanoi eräästä n. 3 sivun kohtauksestan: "Kyllähän minä saisin sen tiivistettyä pariin lauseeseen, mutta sitten se ei enää olisi sinun." Kyseisellä kaverilla on itsellään hyvin niukka ja harkittu tyyli, kun taas minä rönsyän ihan tarkoituksellakin koska pidän siitä.

      Historiasta ja vanhoista kirjoista oppii suhteellisuudentajua. En tiedä oletteko huomanneet Ann Radcliffen Udolphon suomennosta - 1700-luvun goottiromantiikkaklassikko, joka on ehkä 700-800-sivuinen järkäle ja jaarittelee niin paljon että se oli liikaa minullekin ja vain juuri ja juuri selvisin siitä (luin sen joskus englanniksi). Minusta oli äärimmäisen huvittavaa lukea Jane Austenin Northanger Abbeystä, kuinka 1700-luvun lopun nuoret ihmiset pitävät kirjaa äärettömän jännittävänä, eivät voi laskea sitä käsistään ja ahmivat sen parissa päivässä. :-D Austen kyllä itse oli vähän tiiviimpi kirjoittaja kuin Radcliffe.

      Poista
  3. Ei pituus aina tietenkään synti ole. Joskus harmittaa, kun joku oikein hyvä kirja tempaisee mukaansa ja se on liian lyhyt. :)

    Itse olen kuitenkin sortunut kirjoittamaan liian pitkästi vain siksi, että olen kiintynyt johonkin enkä ole suostunut uskomaan, että joku minulle rakas kohtaus ei kiinnosta kuin itseäni. Ja sitten tiivistänyt lyhentämällä vähän kaikkialta vaikka ehkä järkevämpää olisi ollut vain poistaa se yksi kohtaus kokonaan ja antaa muiden olla. Mutta ei kai ihan kaikkia lemmikkejään voi poistaa... aina... koska ne voivat olla juuri se juttu.

    Itse ehkä harvoin luen valtavia tiiliskiviä, mutta liian ohuet ja pelkistetyt kirjatkin herättävät epäilyksiä. En tiedä miksi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Otsikkohan oli provo. ;)

      Moni tiiliskivi on hyvä kirja. Mutta harrastelijoiden teksteissä pituus on usein miinusta, koska sivutilaa ei ole käytetty "taloudellisesti". Eli pituus johtuu jaarittelusta ja kaikesta ylimääräistä, vaikka siellä pohjalla olisikin hyvä tarina. Postauksen aiheena oli siis ylimääräisen riisuminen - ei kaiken mahdollisen riisuminen. ;)

      Minulla on suhteessa hyvin vähän kokemusta editoinnista, mutta olen kokenut suorastaan euforiaa, kun olen poistanut tekstistä huonon kohdan. Tämä etenkin jos se oli minulle tärkeä darling. Minä kyllä taidan olla masokisti... O.o'

      En pelkää ohuita kirjoja, mutta liian pelkistetystä kielestä en pidä. Johtunee siitä, että olen itse niin runollinen. Haluan maistella ja herkutella sanoilla.

      Poista
    2. No, eihän kukaan ehdottanut kaiken mahdollisen riisumista. ;) Minusta jaaritellakin saa, jos osaa jaaritella jotenkin kauniisti ja/tai se sopii tyyliin. Esim. Walter Moersin Huviretki hukkateille -kirjassa on kaikkea oikeastaan tarpeetonta, älytöntä höpinää välissä, mutta kirja on loistava! Esim. luetteloita, tietokatkelmia, karttoja, kirjan "kirjoittajan" (jonkinlainen krokotiili muistaakseni) kommentteja. (Suosittelen kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille...:D)

      Eniten minua ärsyttää asioiden toisto, että sanotaan sama asia monin eri sanoin. Harvoin sellainen toimii. Ja se jos aletaan jaaritella tunteista, vaikka ne toiminnasta kävisivät jo ilmi...

      Poista
    3. Näinhän se on, että jollekin jaarittelu voi olla tietoinen tyylivalintakin, joka tukee tekstiä. Surkeiden sattumusten sarjassa oli muistaakseni kaikenlaista häröä höpinää kertojan toimesta, joka vaikutti hölynpölyltä, mutta liittyi löyhästi päähenkilöiden vanhempien historiaan. Tuttavalliset kertojat ovat jollekulle täysi turn off, vaikka osa pitääkin.

      Liiallinen toisto on kyllä rasittavaa. Näitä on hauska bongata vanhoista teksteistä, joissa jauhetaan samaa asiaa ainakin kappaleen verran.

      Poista
  4. Mielenkiintoinen teksti! Ja hyviä näkökohtia. Minäkin olen (mikä yllätys!) sellainen "ylikirjoittaja", ainakin romaanin suhteen, mutta kyllä minulta onnistuvat novellitkin. Romaanikäsikirjoitus on minulle nimenomaan se, jossa "saan antaa palaa", ja rikon (mahdollisesti) kaikkia sääntöjä, ihan vain sen takia, että VOIN. Ja haluan. Minähän olen taitelija. =D Tämän hetkinen käsikirjoitukseni ei todellakaan ole mikään juonivetoisuuden riemuvoitto, mutta olen siitä silti hyvin ylpeä ja innoissani. Ehkei siitä kukaan muu koskaan pidä, mutta minä pidän. Vaikka siinä olisi miljoona sivua muiden mielestä liikaa. =D

    Olen Ahmun kanssa osittain samoilla linjoilla; mihin ihmisillä on muka niin kiire, että kirjakin pitää nykyään olla noin kolmentoista sivun mittainen, muuten se on liian pitkä?! (ei pahalla.) Kyllä kolmen, neljän lyhyen kirjan lukemiseen menee ihan yhtä kauan aikaa kuin yhden paksun kirjan lukemiseen. Minulla oli pitkään suorastaan kammo lukea lyhyitä kirjoja (siis minulle superlyhyt on alle 300, lyhyt alle 500, eikä sen ylikään ole minusta vielä pitkä), mutta sittemmin olen päässyt hiukan kammostani eroon, ja löytänyt muutamia helmiäkin superlyhyistä kirjoista. =D Silti, kannatan yhä kunnon tarinaa hyvin kerrottuna.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En kyllä jotenkin osaa kuvitella sinua juoksemassa ympäriinsä mittanauhan ja saksien kanssa muutenkaan. XD Tyylisi on rönsyilevä ja sen liiallinen saksiminen veisi tekstistä potkua.

      On ihan oikea asenne kirjoittaa ensin itselle ja sivuuttaa muu maailma vaatimuksineen. Minusta on aina hienoa, kun kirjoittaminen tekee jonkun noin onnelliseksi. Julkaisua haluavien on kuitenkin avattava ovi jossain vaiheessa ja karsittava sanoja.

      Olen huomannut ainakin omissa kässäreissä sen, kuinka oma innostus muuttaa puisevat ja turhat sanat ihaniksi. Editointi on aina parantanut lopputulosta, enkä ole vielä leikannut liikaa.

      Toisaalta minusta on ahdistavaa arvottaa kirjoja sivumäärän perusteella. Suosikkikirjojeni joukkoon mahtuu yhtälailla pitkiä ja lyhyitä kirjoja. Hyvän kirjan parissa viihtyy, vaikka siellä jaariteltaisiinkin (Murakamin Norwegian Wood tuntui jaarittelulta aluksi, mutta hurmasi puolelleen vasta 100 sivun jälkeen).

      Sinun lyhyesi on kyllä jo minun pitkäni! ;)

      Poista
  5. Minulla osa koelukijoista antoi juuri päinvastaisia ohjeita: lisää pituutta alkuun ja täytettä keskelle. Aika ihme, koska Kuura ei muutenkaan ole mikään laiha tarina.
    Tottakai olin yllättänyt neuvoista, koska minäkin olen yrittänyt supistaa ilmaisuani. Kuulun jaaritteleviin kirjoittajiin, joten editointivaiheessa ensimmäinen hommani on vilkaista tekstiä ja miettiä mitkä kaksi lukua voisin yhdistää toisiinsa ilman välissä tapahtuvia höpinöitä. Arkin tapauksessa olen tainnut poistaa jo n. 40 liuskaa tekstiä.
    Se on kieltämättä inhottavaa, koska olen poistanut myös kohtauksia, jotka kyllä miellyttävät minua itseäni, mutta jotka olen samalla nimennyt ns. "turhiksi". Pidän poistettuja kohtauksia omassa erillisessä kansiossaan, josta voin palauttaa ne tekstiin tarpeen tullen.

    Kuuran koelukijoiden ohjeet olivat kuitenkin sen verran hyvin perusteltuja, että tällä hetkellä olen päätynyt lisäämään alkuun prologin ja yhden johdattelevan luvun. En tiedä vielä varmasti teenkö nyt oikein vai väärin. Sen näkee sitten lopuksi kun vertailee ja kyselee taas koelukijoiden mielipiteitä.

    En yleensä pidä liian ohuista kirjoista. Tai sanotaanko, että suosin mieluiten n. 350-450 sivun kirjoja. Niissä pääsee jo kunnolla tarinan sisään, mutta silti tarina harvemmin ehtii puuduttaa. Jotenkin tuntuu siltä, että mikäli romaani on esim. 120 sivua pitkä, silloin kyseessä on jossain määrin taiteellinen tai muulla tapaa kirjallisesti lahjakas teos. Tämä on siis se mielleyhtymä, joka ohuesta romaanista ensimmäisenä nousee mieleen.
    Todella paksun romaanin aloittaminen vaatii taas tietynlaista kanttia. Luulen, että juuri sivumäärä on syynä sille, miksen ole vieläkään saanut luettua Sinuhe Egyptiläistä. Kirjan paino pelottaa minua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yleisneuvojahan on paha antaa juuri siksi, että jokainen kässäri on ihan oma tapauksensa. Lukijoiden mielipiteet pituudesta vaihtelevat aika paljon, kuten kommenteista näkee. Poistaessa kannattaakin tehdä juuri noin, että poistetut kohtaukset jäävät kuitenkin jonnekin talteen kaiken varalta.

      Minulle paras mitta on yleensä 200-300 sivua. Pidän siitä, että saan kirjan luettua yhdeltä istumalta. 120 sivuinen onkin jo pienoisromaani ja niitä ei ihan kauheasti julkaista. Ja painavat kirjat ovat pelottavia! :)

      Poista
  6. Minun on vaikea kirjoittaa edes kokonaista romaania, vaikka olenkin niitä kymmenen kirjoittanut. Jos ei olisi NaNoa, niin romaaneistani tulisi varmaan 30 000-40 000 -sanaisia. Ainakin ennen NaNoa niistä tuli. Joskus NaNon jälkeen teksti on pidentynyt muutaman tuhat sanaa, mutta usein se vain lyhenee entisestään.

    Haluaisin osata kirjoittaa vaikkapa 300-sivuisen romaanin, mutta sekin tuntuu jo pökerryttävän pitkältä. Joistain romaaneistani tai niiden osista on sanottu, että ne etenevät liian nopeasti, mutta en vain osaa kirjoittaa pidemmin. Silti joskus voin sortua jaarittelemaankin tai venyttämään jotain kohtaa liikaa.

    Näytelmissä ja leffakäsiksissä sen sijaan on ollut vähän ongelmia pitää pituus kohtuullisena, ne menisivät mieluummin sadan sivun paremmalle puolelle ja olisi hyvä pitää ne sillä toisella puolella. Ei mikään valtava ongelma kuitenkaan.

    Joskus minulle tuottaa ongelmia saada edes raapaletta (100 sanan novelli) täyteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tyyli vaikuttaa todella paljon pituuteen. Jos kirjoittaa napakkaa ilmaisua, tulee romaanista luonnollisestikin lyhyempi. Napakassa kielessä on oma rytminsä, joka voi olla niin intensiivinen, että lyhyt muoto palvelee sitä paremmin.

      Sinulla on varmasti jo vakiintunut työskentelytapa, joka poikkeaa aika lailla harrastajien kirjoittamisesta. Näytelmissä ja käsiksissä kuvittelisin dialogin syövän helposti sivutilaa, kun hahmot vain alkavat puhua ja puhua flown ansiosta. Raapale on myös yllättävän haastava muoto, koska siinä vaaditaan eksaktia sanamäärää. :)

      Poista
  7. Kiitos paljon noista vinkeistä! Itsellä oli aikaisemmin paljonkin ongelmia tiivistämisen kanssa, mutta nyttemmin oikeastaan vaivaa juurikin se toinen ääripää: ehkä jopa liian lyhyet kässärit. Toisaalta tuntuu, että syyllistyn juurikin samojen asioiden kuvailun toistamiseen liiaksikin, mutta toisaalta taas stoorit ovat pysyneet melko lyhyinä. Hassua, mutta välillä tuntuu, ettei kerta kaikkiaan vain ole enempää sanottavaa, kun romaanikäsis on saatu "päätökseen".

    Ennen jaarittelin pitkät pätkät vaikka sun mistä kaikkiin kouluaineisiin, mutta jostain syystä tarinani ovat nykyään saaneet huomattavasti tiiviimmät muodot. Jonkinlaista ilmaisun kehittymistä ehkä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen huomannut, että nuoret kirjoittajat ottavat usein mallia pitkistä kirjoista oman ilmaisunsa suhteen. Tämän kun yhdistää siihen, ettei tekstiä usein editoida tarpeeksi rajulla kädellä, tulee tekstistä pakostakin paksua.

      Minä olen myös heilahdellut ääripäästä toiseen, mutta lohduttaudun sillä, ettei raakavedoksen pitkäveteisyydellä tai nopeajänteisyydellä ole väliä. Teksti saa lopullisen muotonsa vasta editoidessa, joten yritän kirjoittaa mahdollisimman kritiikittömästi ensimmäisen rundin. :)

      Poista