tiistai 24. kesäkuuta 2014

Tarinan luut

Ensin tulee idea. Se on lämmin, hehkuva, täydellinen. Sen sulkee kämmeneensä kuin salaisuuden. Sille kuiskitaan pimeässä ja odotetaan kunnes se kasvaa täyteen mittaansa. Jos olen onnekas, rakastun siihen.

Sitten tulee suunnitelma. Tarinan luut asettuvat paikoilleen, vaikka moni pienempi osa on yhä kateissa. Kohtaukset, hahmot, konflikti, kliimaksi, tunnelma. Kerään kuvia ja tunnelmia (esim. Pinterestiin), arkkisanoja ja repliikkejä (vihkoihin ja wordiin), ja musiikkia tarinan maailmasta (soittolista Spotifyhin). Päähäni juolahtaa pieniä hetkiä matkan varrelta, vaivaan ihmisiä kummallisilla kysymyksillä. Tanssahtelen tarinan luurangon kanssa, houkuttelen sitä esiin.

Kun suunnitelman apupuut ovat paikallaan, pystyn viimein kirjoittamaan. Kirjoitan enemmän kuin minun tarvitsee, ravistelen mieleni puhtaaksi tarinan sirpaleista. Kirjoitan kunnes luiden päällä on lihaa, karkeaa ja kirkasta. En anna epäilysten samentaa tarinaa, vaan kirjoitan kaiken mikä on mielessäni. Järkevyyden aika on myöhemmin, editoidessa. Juuri nyt yritän vain nauttia tarinasta.


Juhannusyön taianomainen maisema.

Lähden veistämään pois ylimääräistä. Ensin etsin oikeaa muotoa ja viillän epäolennaisia lauseita pois. Trimmaan kohtausten väliset siirtymät, alut ja loput. Varmistan että keskityn oikeisiin asioihin - hahmon tunteisiin, kuvailussa arjen poikkeamiin - ja luon ymmärrettävän maailman.  Puran lauseet, jotka puivat samaa asiaa eri sanoin. Poistan turhat sanat (adverbit, adjektiivit, sävyltään/sisällöltään väärät sanat). Jäntevöitän lauseita, tutkin kappaleiden pituutta (vaihtelua), luen ääneen ja rytmitän pilkuin ja pistein. Mietin sävyä, tunnetiloja, lukijaa.

Annan tarinani pois, ulkopuoliselle. Ajattelen jotain ihan muuta, kun odotan palautetta. Palaute kertoo minulle mikä on pielessä (esoteerisuus, tunnekylmyys, katkonainen tunnelma, kielellinen hataruus, epäuskottavuus). Vertaan palautteita, päätän mitä muutan ja miten.

Teen uuden suunnitelman tarvittavista korjauksista. Teen korjaukset kohtaus kohtaukselta, piilotan saumat vanhan ja uuden välistä. Hion lauseita entistä enemmän, poistan suosikkejani helpommin.  Varmistan että lukija näkee luut selvemmin tarinan alta. Kaikkea ei voi vihjata, välillä on sanottava suoraan. Korvaan näyttämistä kertomisella ja päinvastoin.

Otan taukoja. Katson tekstiä tuorein silmin. Korjaan, poistan, kirjoitan uutta. Pyydän uutta palautetta, kuuntelen sen ja teen tarvittavat muutokset. Jossain vaiheessa lopetan, sillä korjauksia voi muuten tehdä ikuisesti.

Juhannustaioilla on toisinaan erikoisia seuraamuksia...

Kirjailijat harvemmin lukevat tarinoitaan niiden julkaisun jälkeen. He ovat hioneet niitä niin kauan ja  kriittisesti, että intohimo kuolee usein tämän prosessin aikana. Huomaan saman itsessäni: on kuin tekstiin jäisi hiuksenhienoja säröjä, joita en voi lakata etsimästä.

Valmiit tarinat tuntuvat keskeneräisiltä, vaikka tiedän niiden olevan valmiita. Rakkaus omiin sanoihin voi sokaista, mutta niin voi myös pelko sokaistumisesta ja rakastamisesta. Kirjoittamistaito kehittyy armotta, jolloin vanha näyttää huomenna heikolta. Tunne on vain haudattava ja hyväksyttävä.

Tämä on aina parasta mihin pystyn juuri nyt.

12 kommenttia:

  1. Olipas kauniisti kerrottu kertomus tarinan synnystä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pöytälaatikkorunoilija kiittää! ;)

      Poista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hieno teksti! Tuo on niin totta "tämä on aina parasta mihin pystyn juuri nyt."

      Minä olen luiden suhteen sellainen, että minulla ne ovat vain päässäni. En suunnittele mitään ylös. EN MITÄÄN. Pääni on työhuoneeni. Siellä ne ovat kaikki sikin sokin, mutta jotenkin se sopii minulle parhaiten, olen spontaani kirjoittaja. Välillä en edes tiedä, mitä seuraavassa luvussa tapahtuu. Aika usein en tiedä. Mutta tiedän, että se puuttuva luu tulee kohdallani, silloin kun sitä tarvitsen. Minulla on kokonaiskuva päässäni, varsinainen dinosauruksen luuranko, ja sen kanssa olen pärjännyt tähän asti.

      Inhoan editointia. Inhoan sitä, että alan löytää samoja sanoja, joita käytän miljoona kertaa. Inhoan niitä salakavalia pikkusanoja, jotka tunkevat joka paikkaan kuin rikkaruoho. Inhoan sitä, etten tajua, mikä on oleellista, mikä ei. Saan piakkoin raakaversion käsikirjoituksestani valmiiksi, ja lähes joka päivä koen pieniä kriisejä, että mitä jos olenkin vain kohtuullisen hyvä kirjoittaja, mutta en ole hyvä kirjan kirjoittaja?! Mitä jos olen kohta kirjoittanut kaksisataa sivua tekstiä, joka on vain epäkiinnostavaa, ylikirjoitetun raivostuttavaa sanahelinää, jota ei ymmärrä kukaan?! No, ainakin minä pidän siitä. Ehkä. =D

      Poista
    2. Suunnitelmia ei tarvitse kirjoittaa ja seikkailla saa aina. Eikös herra Kingkin ole tyyliltään seikkailija? ;)

      Kohtuullinen tekstikin on alku. Siitä oppii paremmaksi pikku hiljaa, kunhan ei vaan luovuta. Olen kirjoittanut paljon huonoa, mutta turhaa en ole kirjoittanut lainkaan. Ja on palkitsevaa huomata miten kehittyy kirjoittajana vuodesta toiseen. Kannattaa myös muistaa, että kirjoittaja itse on oman tekstinsä huonoin kriitikko.

      Siispä: me olemme kaikki kohtuullisia kirjoittajia, ennen kuin meistä tulee hyviä kirjoittajia.

      Poista
  3. Tämä on kyllä hieno, tiivis kuvaus tekstin synnystä. Kirjoittaminen on mielenkiintoinen matka alkukipinästä viimeiseen hiontaan.... Ja sitten sama alusta yhä uudestaan ja uudestaan, koska kirjoittajan elämässä tämä kuvio toistuu periaatteessa loputtomiin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. :) Kummasti kirjoittamisen sykli alkaa muistuttaa tämän valossa masokismia. Ja me hullut vain jatkamme. O.o'

      Poista
  4. Tämä oli ihana! Vau. :)

    VastaaPoista
  5. Vaarna, ihanasti kirjoitettu! Tässä kiteytyy kaikki. Tuo viimeinen lause on tosi ja syytä muistaa useammin. Vielä kun ymmärtäisi, mikä tätä oravanpyörää jaksaa pyörittää ;-)

    P.S. Loistoidea tuo minigripin käyttö juhannustaioissa! Kopsaan ideasi käyttöön ensi juhannuksena ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, se paras ei tietenkään ole aina riittävä. Minun on perfektionistina todella vaikea myöntää, että joku teksti olisi valmis.

      Kannattaa olla varovainen minigrip-taikojen kanssa! Testiryhmästämme yksi näki tosirakkauen sijasta kommuunin verran ihmisiä, toinen uneksi viininjuonnista ja minä näin painajaista kasvottomista ihmisistä. ;)

      Poista