lauantai 3. toukokuuta 2014

Tuomas Saloranta (toim.): Stepanin koodeksi

Stepanin koodeksi on alle 100-sivuinen novellikokoelma, jossa kotimaiset spefikirjoittajat ovat lähteneet rakentamaan yhteistä kauhumytologiaa. Tämä idea sai minut kiinnostumaan erityisesti, sillä se poikkeaa aika paljon tyypillisen kauhuantologian sisällöstä. E-kirjaversio puolestaan oli ladattavissa ilmaiseksi Aavetaajuuden kirjakaupasta huhtikuun ajan. Tempauksella pyrittiin varmasti saamaan osallistujia Stepanin koodeksi 2:n kirjoituskilpailuun, joka haastaa uusia kirjoittajia luomaan oman versionsa koodeksin mytologiasta.

Kokoelman tarinat pyörivät fiktionaalisen Stepanin koodeksin ympärillä. Koodeksi löydettiin 1400-luvulla Tšekkiläisestä hopeakaivoksesta ja se on piinannut lukijoitaan ja sivullisia siitä lähtien. Novellit kertovat koodeksin historiaa löytämisajoista aina nykypäivään asti. Kokoelma on yllättävän yhtenäinen tyylillisesti ja sen perusidea kauhujen kirjasta on kieltämättä kiehtova, joskin aika tutunoloinen kauhua enemmän lukeneille.

Useita tekijöitä, Stepanin koodeksi, 2013,
Kuoriaskirjat, ilmainen e-kirja (04/2014)

Stepanin koodeksi sisältää seuraavat novellit:

Samuli Antila: Stepanin koodeksi
Markus Harju: Veli Frantisekin viimeinen toive
Tuomas Saloranta: Kirjan mahti
Jussi Katajala: Ääni kellarissa
Shimo Suntila: Rakkaudesta kirjaan
Mixu Lauronen: Veli Adolphuksen tunnustus
Heikki Nevala: Suruntuoja
Anne Leinonen: Kirje Helenille
Boris Hurtta: Rosy Luxemburgové 3
Tarja Sipiläinen: Murretut

Novellit ovat pääasiassa alle 10-sivuisia vilkaisuja koodeksin vaiheisiin. Tyhjäkäyntiä ei ole, vaan jokaisessa mennään suoraan asiaan ja rakennetaan tunnelmallista kokonaisuutta. Alkupuolella tekijöiden tyyli ja äänet muistuttavat kovasti toisiaan ja novelleissa pyörivät pitkälti samat elementit. Novelleiden luoma maailma on uskottava ja historia tuntuu olevan kirjoittajilla hallussa. Novellit ovat siis teknisesti hyvin kirjoitettuja.

Jäin kuitenkin kaipaamaan osassa enemmän tilaa hahmoille. Suurin osa novelleista esittää meille hieman yhdentekevän päähenkilön, jonka elämän koodeksi mullistaa lopullisesti. Harvalla hahmolla tuntuu olevan pelissä juuri mitään henkilökohtaista. Neljä viimeistä novellia onnistuivat ehkä parhaiten hahmojen luonnissa, sillä niiden hahmot jäivät mieleen lukemisen jälkeenkin, kun taas kuusi ensimmäistä tuntuivat käsittelevän pikemmin arkkityyppejä.

Olen lueskellut viime aikoina paljon Edgar Allen Poen novelleja ja nämä muistuttavat niitä tyylillisesti. Tarkoitan tällä juuri päähenkilöä pikemminkin kertojana ja tallentajana kuin muuttuvana hahmona. Kerronta on usein myös etäällä tapahtumista ja tarinoita muistellaan, kirjoitetaan kirjeiksi jne. sen sijaan, että tapahtumat todistettaisiin tässä hetkessä. Tämä sopi minusta kokoelmaan hyvin ja vahvisti sitä illuusiota, että nämä tarinat olisi voitu kirjoittaa niiden tapahtumisaikaan.

Itse koodeksiin liittyvät ilmiöt ovat kieltämättä aika tyypillisiä kauhussa. Kirjasta tulee sen lukijalle pakkomielle, oudot näyt piinaavat, salaseura ja keräilijät taistelevat kirjasta ja toismaailmallisen esineen alkuperä on hämärän peitossa. Yhtäläisyydet klassikoihin kuten Lovecraftiin eivät olleet häiritseviä, vaikka olisinkin toivonut enemmän variaatiota novellien juonissa. Novellit Suruntuoja ja Murretut erottuivat edukseen muista, koska niissä uskallettiin tehdä selvästi luovempia ratkaisuja koodeksin aiheuttamien kauhujen saralla. Stepanin koodeksi, Veli Frantisekin viimeinen toive, Kirjan mahti, Rakkaudesta kirjaan ja Veli Adolphuksen tunnustus olisivat melkein voineet olla saman kirjoittajan jatkosarja, sillä ne olivat faktoiltaan ja jatkumoltaan aika yhtenäinen paketti. 

Moni novelleista tuntui liian lyhyeltä minun makuuni. Juuri kun novellin päähenkilö alkoi päästä jyvälle tapahtumista ja ymmärtää koodeksia, loppui kyseinen novelli. Poikkeuksena Boris Hurtan Rosy Luxemburgové 3, joka oli selvästi muita pitempi ja tarjosi näin ollen lukijalle täyteläisemmän lukukokemuksen.

Kaiken kaikkiaan Stepanin koodeksi oli minusta oikein mielenkiintoinen lukukokemus, joka tempaisi kyllä mukaansa. Novellit olivat tunnelmaltaan hyvin onnistuneita, eikä joukkoon mahtunut yhtään huonoa novellia. Toisaalta aidosti mieleenpainuvia oli myös säästellen. Omat suosikkini olivat Suruntuoja, Murretut ja Kirje Helenille. Tämän pohjalta haluan ehdottomasti lukea myös jatko-osan.

4 kommenttia:

  1. Minä olen pannut tämän merkille, mutta jotenkin olen ihan totaalisen uupunut antologioihin. Öh, sille löytyy selitys lähihistoriastakin, mutta tosiasia on se, että en ole koskaan pitänyt novelleista. Ehkä sekin aika koittaa vielä joskus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli sopivan lyhyt kokoelma, joten sen luki yhdessä illassa. Tosin lähihistorian nojalla uupuminen antologioihin sallittakoon. ;)

      Minun on taas hirveän vaikea keskittyä yli 400-sivuisiin kirjoihin nykyään. Siinä suhteessa novellit ovat ihanan nopeita ja kevyitä. :)

      Poista
  2. Minäkin luin tämän vähän aikaa sitten, ja oli minustakin mielenkiintoinen. Just tuo perinteinen kauhun tunnelma toimii. Ja olin positiivisesti yllättynyt siitä, miten paljon tällaisesta yhteisestä kirjoitusideasta on saatu irti.

    Hurtan novelli on ihan ansaitusti Atorox-ehdokaslistalla. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo yhteinen mytologia kokoelman moottorina oli todellakin hyvä veto tältä porukalta.

      Ja Hurtan novelli oli hyvin tunnelmallinen ja vetävä. Se ei ihan osunut omiin mieltymyksiin, mutta oli kyllä hyvin kirjoitettu. En kans ihmettele ehdokkuutta lainkaan. :)

      Poista