perjantai 16. toukokuuta 2014

Tuomas Saloranta & Juha Jyrkäs (toim.): Ja hän huutaa - splatterpunk antologia

Useita tekijöitä, 2014, Tajunta Media, oma ostos

URS, Kuoriaiskirjat ja Tajunta Media ovat yhdistäneet voimansa julkaistakseen suomalaisten kirjoittajien splatterpunk antologian. Näin alkuun on myönnettävä, että olen ollut koelukemassa erästä antologian novelleista (Ruho), joten kukin päättäköön itse miten tämä vaikuttaa lukukokemukseeni.

Lukijana kuulun kuitenkin vahvasti antologian kohdeyleisöön: splatterpunk pikemminkin rohkaisee tarttumaan kirjaan kuin työntämään sen takaisin hyllyyn. Luulen siis, että olisin tsekannut tämän julkaisun joka tapauksessa. ;)

Splatterpunkissa on kyse on eritteiden, veren, seksin ja väkivallan kyllästyttämästä kauhusta, johon kuuluu myös voimakkaana punk-henkinen kapinointi yhteiskuntaa ja sen normeja vastaan. Genre kukoisti etenkin 80-luvulla ja sen jäljet näkyvät kauhussa vielä tänäkin päivänä. 

Antologia sisältää oheiset novellit:  

Mixu Lauronen: Ja hän huutaa
Tuomas Saloranta: Pornokauppa
Juha Jyrkäs: Itellajoonin blues
Dess Terentjeva: Ruho
Jani Kangas: Valaistunut
Markus Harju: Koodinimi Carpaccio
Nina Korento: Montmarten kyyhkyt
Matthew Pallasoja: Amurin varjoissa
Jyrki Pitkä: Kirurgi
Suvi Kauppila: Hopeasormi
Stig-Peter Lund: Hyvä nekrofiilis
Juri Nummelin: Lätterin suvun vaiheista
Irinja Itajara: Kuoriainen viemäriaukossa
Jussi Katajala: Orava osansa ottaa
Shimo Suntila: Jake Cannon vastaan veriviholliset
herrah: Mies junassa
Jussi K. Niemelä: Lebensraum


Ensimmäiseksi minun on mainittava antologian kansitaiteesta, joka on kertakaikkiaan luotaantyöntävä. Olen aina digannut perinteisistä splatterpunk kansista, joissa väkivaltaa ei työnnetä lukijan kasvoille, vaan kansi välittää pikemminkin jotain houkuttelevaa kauhun tunnelmasta. Koska tykkään hypistellä kirjoja, on pakko myöntää, että tämä olisi saattanut jäädä hyllyyn kannen perusteella.

Kaiken kaikkiaan Ja hän huutaa oli hyvin ristiriitainen lukukokemus.  En miellä itseäni herkäksi väkivallan suhteen - lähinnä siksi, että tämän tyyppistä on tullut kahlattua paljon läpi - joten yllätyin itsekin siitä, että koin väkivaltakuvaukset niin raskaiksi. Ensi alkuun jaksoin innostua kuvauksista, mutta viimeistään antologian puolessa välissä raiskaukset, silppomiset ja verimättö alkoivat puuduttaa. Mediassa näkee paljon termiä 'kidutusporno', joka on eräänlainen splatterpunkin äpärälapsi. Se nousi kieltämättä välillä mieleeni.

Olin myös yllättynyt siitä kuinka monessa novellissa näkökulmahahmo oli sekoamisen kokeva tai sen jo kokenut sadisti, joka sai väkivallasta seksuaalisia kiksejä (naureskelinkin jossain vaiheessa sitä kuinka monessa novellissa esiintyi muunnelma sanoista "hänen kalunsa vapisi halusta" väkivallan teon yhteydessä). Tämäntyyppiset näkökulmat voivat olla hyvin herkullisia, mutta ne söivät tässä toisiltaan tehoja. On myös vaikea tuntea jännitystä tapahtumista, kun väkivalta pelkistyy arkiseksi osaksi näkökulmahahmon elämää ja sen uhrit ovat lukijoiden silmissä pelkkiä paperinukkeja.

Näkökulmaratkaisut ovatkin ehkä suurin syy siihen, että vaikka pidin antologiasta, en missään vaiheessa ihastunut siihen. Uhrinäkökulma ei ole kauhulle pakollinen, mutta se kieltämättä antaa väkivallalle ja sen pelolle usein sen ylimääräisen potkun, joka saa lukijankin jännittämään ja häiriintymään.
Ovi tupaan aukeni narahtaen ja paljasti näyn, joka sai heikkovatsaisimmat ryntäämään pihalle lannoittamaan kuusipuita koskenkorvaröyhtäyksillä. Nilviä roikkui pää alaspäin kattoparruun ripustetun lihakoukun varassa ja keinui hitaasti kaiken töminän ja touhun johdosta. Pallea oli aukaistu kylkiluihin asti, iho kuorittu siististi sivummalle ja suolet kierretty koristelemaan kattoparrua. Veltto penis värähteli viileässä ilmavirrassa kuin pullea mato nahistuneiden kaalinpäiden välissä, kainaloihin tehdyt siistit viillot saivat käsivarret roikkumaan suoremmassa ja sormenpäät lähes koskemaan lattiaa.
Markus Harju: Koodinimi Carpaccio

Antologiassa oli mielestäni paljon splatteria, mutta vähemmän sitä punkkia. Useassa novellissa oli kieltämättä herkullinen asetelma tai idea, joka kärsi siitä, ettei novellissa tuntunut olevan kantavaa ajatusta tai sanomaa loppujen lopuksi. Toisaalta tämä on linjassa URSin mission kanssa tuottaa konstailematonta viihdettä, joka ei kilpaile korkeakirjallisuuden kanssa. Minä vain ehkä pidän splatterpunkistani hieman kantaaottavampana. 

Novellien aihepiirit tarjosivat mukavasti vaihtelua. En mieltynyt historiallisiin novelleihin (Lätterin suvun vaiheista, Hopeasormi), koska niissä väkivalta ja hienosti rakennettu miljöö söivät sivutilan jännitteeltä ja hahmoilta, jotka ovat minulle se isompi juttu kauhussa. 

Muutamassa novellissa (Pornokauppa, Orava osansa ottaa, Kirurgi) juonen elementit olivat niin absurdeja ja väkivallan kuvaus meni paikoitellen niin överiksi, etten voinut kuin nauraa (ei mietitä mitä tämä kertoo minusta ihmisenä). Absurdi oli myös novelli Mies junassa, joka saattaa aiheuttaa lukijalle ainakin ohimeneviä junatraumoja.

Itellajoonin blues ja Kuoriainen viemäriaukossa olivat liian hitaita minun makuuni. Toisaalta uskoisin jonkun toisen lukijan viehtyvän niiden kuumeiseen ja painajaismaiseen tunnelmaan. Jokin novelleissa Amurin varjoissa, Lebensraum ja Hyvä nekrofiilis ei vaan iskenyt minuun. Jake Cannon vastaan veriviholliset oli viihdyttävää sci-fi pulpia, mutta minusta se ei ihan kuulunut tähän kokoelmaan. 
Kumpikaan ei ollut varma oliko tämä sellainen raja, jota hän ei halunnut ylittää. Mutta silti hän ei pannut pahakseen, kun sidoin hänen kätensä ja otin hänet kuin esineen. Hän ei pannut pahakseen, kun pakotin hänet keskelle lavastamaani kuvauslavaa. Tiputtelin hänen päälleen pisaroita; yhä lämmintä verta. Yhä lämmintä, sillä olin juuri repinyt siivet irti kahdelta viimeiseltä elossa olevalta kyyhkyseltäni. Hän tunsi niskassaan lämpimän hengitykseni. Kuiskin. "Tämä on ainoa tapa tehdä sinusta täydellinen. Korjaan sinut, paikkaan sielusi arvet."
Nina Korento: Montmarten kyyhkyt
Suosikeikseni nousivat nimikkonovelli Ja hän huutaa, Koodinimi Carpaccio, ja Valaistunut. Ja hän huutaa oli hienosti hiottu kokonaisuus, jossa kertojan ääni ja voimakas tunnelataus toimivat erinomaisesti. Koodinimi Carpaccio aiheutti jännityksen väreitä onnistuneeseen loppukäänteeseen asti, ja sen aihepiiri oli minusta erittäin otollinen splatterpunkille. Valaistunut oli hyytävä novelli, jonka haluaisin lukea uudelleen. 

Näiden lisäksi joukossa oli pari taiteellisempaakin kokeilua (Montmarten kyyhkyt, Ruho), joissa kaunis/rosoinen kuvaus ja siihen suhteutettu lyhyt mitta voittivat minut puolelleen. 

Yhteenvetona pidin kyllä antologiasta, mutta se ei ihan noussut niihin svääreihin kuin olisi ollut mahdollista. Suosittelisin tätä väkivaltaisen kauhun ystäville. Muille lukijoille väkivaltakuvausta lienee liikaa.

6 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lisäys: Jake Cannon vastaan veriviholliset -katkelma oli jo paljon miellyttävämpi! Siinä oli jo tietyllä tapaa kauneutta. Tuollaisen kohtauksen voisin hyvin lukea osana isompaa romaanitarinaa.

      P.S kirjoitin kauheasti typoja edelliseen viestiin, kiitos väsymyksen.

      Poista
    2. Sori, minun on ihan pakko korjailla alkuperäistä kommenttiani:

      Miellän itseni väkeväksi kauhugenrekuluttajaksi. En hätkähdä vähästä, päinvastoin. Jostain syystä mielenkiintoni herää aina, jos tiedän tarinan sisältävän väkivaltaa. Väkivallalla on kuitenkin kriteerinsä: pelkkä väkivallan kuvaaminen ällöttämisen ja shokeeraamisen vuoksi ei kiinnosta minua pätkääkään. Esimerkiksi lukiessani katkelman Koodinimi Capraccio:ta puistelin vain päätäni. Kyseinen novelli ei herättänyt mielenkiintoani yhtään - ei sitten pätkääkään. Uskon myös sanontaan "less is more". Kaikkea ihmiskehon anatomiasta ei tarvitse kuvata, vaan muutama osuva sana riittää luomaan lukijalle tarvittavat mielikuvat. En taida olla oikea henkilö slpatterpunkille. Haluan paremmat motiivit teoille, en pelkästään loputonta silpomista. Haluan esimerkiksi, että kärsivä henkilö on herättänyt lukijassa tunteita, ennen kuin hän kokee kaamean kohtalonsa.

      Nämä lukemasi antalogian esimerkit eivät tosiaan herättäneet mielenkiintoani sitten missään määrin. Olenko liian vaativa, olenko liian harva omassa lajityypissäni - sitä en tiedä. Olen aina kuvitellut, että väkivalta on se minun juttuni, mutta nämä esimerkit eivät kiinnostaneet. Ne eivät varsinaisesti ällöttäneetkään, mutta ne ärsyttivät. Haluan lukijan kokevan enemmän tunnetta. Hankala laji yhdistää, kerta kaikkiaan.

      Poista
    3. Näin lyhyiden pätkien perusteella ei ehkä kannata tehdä hirveästi johtopäätöksiä. Yksi kappale keskeltä novellia kun ei kerro koko tarinaa. Irrallisina tämäntyyppiset kohtaukset eivät varmasti jännitä, koska jännitys syntyy siitä miten tällaiseen kohtaukseen tekstissä tullaan. ;)

      Kuten myös arvostelussa sanoin: kaikki splatterpunk ei ole vain eritteillä ja verellä leikkimistä, vaan olen lukenut myös erinomaisia tarinoita, joissa väkivalta oikeuttaa paikkansa tarinassa. Minusta niitä mahtui tähänkin kokoelmaan.

      Samalla linjalla olen sen kanssa, että väkivallan tulisi herättää tunteita eikä edetä kuin kauppalista. Toisaalta kauhukirjallisuus oli jokseenkin erilaista 80-luvulla, joten se mikä koettiin silloin shokeraavaksi väkivallaksi, on nykyisin kenties kesyä. Tänä päivänä on minusta jo hyvin vaikea shokeerata lukijoita väkivallalla, koska alamme olla sen suhteen aika kyllästettyjä.

      Poista
  2. Tämän kirjan taidan jättää väliin :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tämä ei tosiaan ole kaikille. ;)

      Poista