tiistai 6. toukokuuta 2014

Pelko III: Uinuvat riivaajat

Jep, taas tämä postaus. Olen selvästi viehtynyt näihin listoihin. Niistä tulee sellainen olo, että saan jotain aikaan konkreettisesti. Tavoitteita on helpompi asettaa, kun keskittyy muutamaan asiaan intensiivisesti. 

Viimeksi harmittelin mm. intertekstuaalisuutta, kuitenkin-sanan viljelyä ja ryhmädialogia. Pohdiskelin ja tutkailin näitä pitkään ja sain rajoitettua ainakin jonkin verran. Aika siirtyä uusiin riivaajiin?

Kaunis kritiikkiprinttikansioni, jonne säilön pidemmät palautteet.

Riivaaja 1: fanifiktiomaisuus

Lähden liian usein liikkeelle siitä, että haluan kirjoittaa jotain genreä tai tunnelmaa, kun pitäisi miettiä oikeasti tarinaa. Ensimmäinen ajatukseni on usein kulunut klishee, jonka hyväksyn koska se on osa genren historiaa. Näen kuluneet käänteet jatkumona, josta ajattelen lukijan nauttivan sen sijaan, että uudistaisin asetelmia kunnolla. Näin kokonaisuudesta tulee kuluneiden ideoiden tilkkutäkki, fanifiktiomainen teos, jossa on hyvin vähän omaa.

Menen sieltä missä aita on matalin, vaikka tiedän osaavani kirjoittaa omaäänistä ja erikoista materiaalia. Mainitsin jo aiemmin, että minulla on ongelmia kohdata oma kirjoittajan ääneni, joten tämä lienee sen oire. Piilottelen keskinkertaisuuden tasaisessa virrassa, jossa ideat ovat kalpeita varjoja klassikoista.


Riivaaja 2: kielioppi

Olen varmasti jauhanut tästä jo kyllästymiseen asti, mutta sanotaanpa se vielä kerran. Minulla on aivan olematon kieliopin taju: Pilkut pomppivat silmissäni, en kertakaikkiaan tiedä niiden oikeaa paikkaa. Peittelen osaamattomuuttani lyhyillä lauseilla, jottei sääntöjä tarvitse miettiä. En tunnista outoja lainasanoja tai osaa käyttää ajatusviivaa tai kaksoispistettä.

Opiskelen sääntöjä taas pikku hiljaa. Googletan niitä, kun eteen tulee uusi kysymys ja tauon opin kallooni. Tilanne toivottavasti paranee parissa vuodessa. 


Riivaaja 3: viimeistely

Kirjoittaminen on pitkäjänteistä työskentelyä. Se vaatii editointia. Pääasiassa editointi on tarkoittanut minulla ison skaalan juttuja: juonta, rakennetta, hahmoja, tunnetta... Olen kuitenkin alkanut vasta kuluneen vuoden aikana keskittyä editoinnin viimeistelyyn, eli lauseiden editointiin. Tarkoitan tällä sanavalintoja, oikeinkirjoitusta, kappaleiden muotoa, toiston poistamista jne.

Tulen tässä koko ajan paremmaksi. Kilpailunovellin sain mielestäni viilattua jo oikein hyvään kuntoon. Minulle alkaa viimein hahmottua se, miten tärkeitä yksittäiset sanat voivat olla tai kuinka usein valutan paperille lauseita jotka eivät merkitse mitään. Metaforien yliviljely on myös ongelmallista.

Viimeistely onkin se vaihe, jossa tekstin sielu valetaan. Olen alkanut nauttia siitä.


Riivaaja 4: huijarisyndrooma


Täällä minä kirjoitan siitä miten haluaisin nähdä esim. enemmän naisten välisiä ystävyyssuhteita kirjoissa, mutta onko niitä omissa käsikirjoituksissani? Tai tuoreita juonenkäänteitä? Aukottomia juonia? Jotain oikeasti mullistavaa sisältöä? Kuka minä siis olen arvioimaan muita?

Korkeat standardit ja vaatimukset tarinalle, tekstille ja sen mullistavuudelle tukehduttavat luovuutta aina toisinaan. Epäonnistumisen pelko jäytää luita, kunnes alkaa salainen angstaus omasta riittämättömyyden tunteesta. Miten kirjoittaa asioista, joita ei ole itse kokenut? Miten elää paperilla arkiminälle vierasta elämää, jonka syvempiä tasoja ei välttämättä vain hahmota? Näin kirjailijasta tulee nero ja harrastelijasta pimeässä räpiköivä luuseri.

Onneksi epäonnistuminen on sallittua ja suurempi synti on silti se, ettei yritäkään kirjoittaa mitään muuta kuin tarinoita oman kapean kokemuksensa sisältä.


Riivaaja 5: tunteettomuus

Tätä en olisi kyennyt itse huomaamaan, joten koelukijat tulivat tarpeeseen. Kirjoitan ilmeisesti hyvin etäältä. En päästä lukijoita hahmojen lähelle, en kuvaile tunteita. Minä-kertojani ovat tekoja ja sanoja listaavia tarkkailijoita. He eivät eksy selittämään filosofiaansa asiaan kuulumattomilla anekdooteilla tai muistele juuri mitään ylimääräistä. He ovat turvallisen etäisyyden päässä kaikesta kipeästä ja se on ongelmallista.

On turha kirjoittaa tarinoista ihmiskohtaloista, mikäli ei kykene liikuttamaan lukijaansa. Toisaalta tähän liittyy ei-pidettävien protagonistien käyttö, toisaalta ihan se miten kerron asioita. Minun olisi päästävä lähemmäs näitä ihmisiä. Ja hylättävä minä-kertojat, koska emme vain ole yhteensopivia.

Toisaalta tämä on myös varmasti persoonakysymys. Lämpenen hitaasti uusille ihmisille, enkä näytä tunteitani herkästi. Ehkä tämä heijastuu protagonisteihini, jotka eivät halua jakaa itsestään lukijalle liikaa?

11 kommenttia:

  1. Sinun voimavarasi on se, että osaat analysoida omaa tekstiäsi ja itseäsi kirjoittajana. Jos minä yrittäisin tehdä tällaisen listauksen... ei, en edes ajattele. Siitä ei varmasti tulisi mitään!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tässä on hyödynnetty myös koelukijoiden huomioita. Ihan kaikki ole puhtaasti omaa analyysiani. ;)

      Jokaisella kirjoittajalla on varmasti omat riivaajat, mutta jossain vaiheessa nekin kutistuvat aika mitättömiksi pikku jutuiksi julkaisuhaaveiden murskaajien sijaan. Sinulla on varmaan sitten paljon niitä pikkuinhokkeja, joita näkee vain silloin kun aktiivisesti etsii. :)

      Poista
  2. Tässä tuli esille monta kohtaa, jotka tunnistan myös omiksi ongelmikseni. Etenkin tämä kiinnitti huomioni: "Miten kirjoittaa asioista, joita ei ole itse kokenut?" Oikeasti, tuo on se iänikuinen piina. Kirjoitan tällä hetkellä dystopiatrilogiaa (Arkkia), joka on toisiaan aivan liian vaikea ja moniuloitteinen minulle. Tulee lapsekas luuseriolo. Tarinassa on mukana henkilöhahmoja, joiden elämänkokemus on niin paljon minua suurempi, että tuntuu välillä silkalta mahdottomuudelta kirjoittaa noista henkilöistä uskottavasti. Luulen kyllä tuntevani kaikki hahmoni, mutta enhän minä todella voi... En ainakaan minä-kerronnan muodossa! Tämä tuottaa tuskaa, koska osa Arkin tulevista juoniratkaisuista vaatii kerronnan näkökulman siirtymistä henkilöstä toiseen. En minä mikään näyttelijä ole, joka pystyisi hetkessä hyppäämään roolista toiseen. Liian vaikeaa...
    Olen alkanut miettiä, että mitä jos teen kaikista henkilöhahmoista toistensa kopioita? Kirjoittaessani fiktiivisen henkilöhahmoni näkökulmasta, omat elämänkokemukseni heijastuvat hänen tunteistaan väkisinkin - tai ainakin silloin, kun tunteenkuvaus on onnistunutta ja rehellistä. Asiaa ei auta yhtään se, että eräs läheinen ystäväni, joka lukee paraikaa Kuuraa, ilmoitti juuri naureskellen, että päähenkilöni kuulostaa aivan minulta. Kuulema hän kuulee ääneni päässään kokoajan lukiessaan stooria eteenpäin. Argh!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Write what you know" on todella hyvä neuvo, mutta välillä se tuntuu aiheuttavan kirjoittajissa hirveää angstia!

      En ole niinkään huolissani spefielementtien aiheuttamista hypoteettisista tilanteista kuin oikean elämän ilmiöistä, joita haluaisin käsitellä niille kuuluvalla kunnioituksella ja asiantuntemuksella. Millaista on olla maahanmuuttaja Suomessa? Entä keski-ikäinen kriiseilevä mies? Tai muunsukupuolinen? Kun pelko käy välillä lamaannuttavaksi, luulen kirjoittavani pelkkiä karikatyylejä. Hyvinä päivinä uskon päässeeni riittävän lähelle.

      Minusta ihmisillä on muutenkin tapana etsiä kirjoittajaa päähenkilöstä jos näiden kahden ikä, sukupuoli, ammatti jne. kohtaavat. Joillain lukijoilla päähenkilö on aina kirjoittajan avatara, vaikka heidän luonteensa olisivatkin erilaisia. Valmis tulkinta = merkistä kahden välillä peittää alleen erot ja nyanssit.

      En olisi myöskään huolissani kopioista. Pintapuolisesti kaikki hahmot voi typistää pelkiksi arkkityypeiksi. Moni kirjoittaja kierrättää tiettyjä arkkityyppejä tai hahmosapluunoja, mutta on silti saanut aikaan hyvän uran (Stephen King?).

      Toivon, ettei kukaan pidä minua hahmojeni kaltaisena. Hahmoni ovat nimittäin aika kamalia ihmisiä (rikkinäisiä, itsekeskeisiä, sarjamurhaajia jne). O.O'

      Poista
  3. Hm, en kyllä sanoisi kieliopin tajuasi olemattomaksi. :) Olen lukenut tekstejä, joiden kirjoittajalla oikeasti on olematon kieliopin taju, ja sinun tuotoksesi ovat onneksi kaukana niistä. Jos on kirjoittanut pitkään englanniksi, varmasti sieltä on voinut tarttua Suomeen ei-niin sopivia ilmauksia ja lauserakenteita, mutta etköhän pääse niistä eroon. Pilkkusäännöt ovat niin hankalia, että minunkin pitäisi kyllä kerrata niitä. :/

    Mutta tuo on hyvä, että sanavalinnat ym. viimeistely kiinnostaa. Tuntuu että usein sitä väheksytään. Vaikka oikesti se on todella tärkeä osa! Minusta ainakin. Kappaleiden pituudet ja muodot, ynnä kaikki muu pieneltä vaikuttava tekee loppujen lopuksi ison kokonaisuuden.

    Mutta olen Ahmun kanssa samaa mieltä, olet huikean hyvä analysoimaan! Mielenkiintoinen postaus. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei ehkä olematon. Pieni liioittelu sallitakoon. ;) Osaan sentään korjata joitain kieliopillisia juttuja esim. koelukiessa. Ja kehitystä on tapahtunut. Välillä tuntuu varmaan, ettei tajua mistään mitään. O.o

      Olen paskojen ekojen versioiden kuningatar, joten viimeistelyn on pakko kiinnostaa, jos haluan menestyä ollenkaan. XD

      Poista
    2. Liioittelu sallittakoon. :)

      Luulen että ei kukaan voi oppia täysin bongaamaan kaikkia kielioppivirheitään, niitä vain ei huomaa kaikkia mitenkään. Siihen tarvii ulkopuolisiakin lukijoita. Viliseehän julkaistuissakin kirjoissa virheitä, varmaan koska kustantamoissa on vähennetty ulkopuolista oikolukua. Mutta täytyy silti yrittää parhaansa. Minulla on sellainen Itkosen uusi kieliopas. Ajattelen aina, että sen kanssa pitäisi käydä kaikki tekstit lopuksi läpi... mutta mikä työ!

      Sama täällä. xD Tai no ennen saatoin editoida edellisen luvun ennen kuin menin eteenpäin. Nykyään en tee sitä yhtä paljon ja ekat versioni ovatkin kamalia.

      Poista
    3. Joo ei varmastikaan. Epätietoisuus on vaan välillä tosi piinaavaa, kun tuntuu, että yhdellä editointikerralla poistaa kaikki pilkut/muuttaa sanat ja seuraavalla lisää ne takaisin! Ja tuo kustantamoiden ulkopuolisten oikolukijoiden vähentyminen on kyllä näkynyt. Röyhkein huomaamani virhe oli John Avjvide Lindqvistin kirjan kyljessä "Kuinka KuoLeita käsitellään". O.O'

      Tämän takia lyhyet novellit ovat tällä hetkellä nosteessa. Niiden editointi ei ole yhtä sielunsyövää puuhaa.

      Poista
  4. Mahtava kuulla, että täällä on muitakin jotka "taukovat" puuttellista kielioppia kalloonsa. Tai siis, että kaikille muillekaan se ei ole niin helppoa (itse pidän lähinnä taukoja kieliopinopiskelusta vaikka muuta väitän, taon sitä kallooni hyvin harvoin - kenties siis olen isoluinen koska se ei mene läpi?).

    Tämä on hyvä harjoitus tehdä, johon en kylläkään osaisi tällä hetkellä itse vastata. Missä minun pitäisi parantaa tapojani? Jaa-a! Ehkä tuumailen tätä jossain kohti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, kieliopin riivaamia kirjoittajia on varmasti paljon enemmänkin. Tässä suhteessa esim. äidinkielen opettajat ja suomen kielen opiskelijat ovat etulyöntiasemassa. ;)

      Itseanalyysi on aina helpoin aloittaa vanhemmista teksteistä kuin niistä, jotka ovat työn alla. Minähän siis yritän manata näitä ulos kirjaamalla ne ylös systemaattisesti. ;)

      Ulkopuolinen palaute auttaa, mutta minua on etenkin auttanut muiden tekstien koelukeminen ja analysointi. Muiden tekstien puutteiden tunnistaminen on auttanut miettimään teenkö itse samoja asioita. Suosittelen kyllä maneerien pohdiskelua. Eivät ne kai koskaan täysin lopu, mutta ainakin jostain voi päästä eroon. :)

      Poista
    2. PS, jos haluat joskus palautetta esim. novellista, voin kyllä tarjoutua koelukemaan. :)

      Poista