maanantai 10. maaliskuuta 2014

Piilotettu ääni

Jotkut kirjoittajat eivät näe itseään sellaisena kuin todella ovat, ainakaan uransa alkutaipaleella. Heillä voi olla jonkinlainen käsitys siitä millaisia kirjoittajia he haluavat olla tai millaisia tarinoita he haluavat kertoa. Hyvässä tapauksessa tuo käsitys muuttuu, kun omat taidot karttuvat ja omaa tekemistä oppii tutkimaan useammasta näkökulmasta. Huonommassa tapauksessa kirjoittaja jää jumittamaan mielikuvaan, eikä välttämättä ymmärrä kirjoittajan oman äänen merkitystä.

Olen siis eräänlaisen kirjoittamisen ikuisuuskysymyksen äärellä: Mikä on kirjoittajan äänen merkitys?

Ääni on uniikki tapa kertoa tarina. Siihen vaikuttavat monet tekniset valinnat, kuten genre, hahmot, sanat, lauserakenteet, tyyli, tunnelma jne. Joku maalailee maisemia, toinen on vienyt niukkuuden äärimmilleen, kolmas rytmittää tekstin kuin runon, neljäs tavoittaa eteerisen ja kauniin tunnelman, viides lavastaa tarinansa rumaksi ja roisiksi. Jos joku lukisi minulle Rooiboksen blogia, tietäisin heti kenen teksti on kyseessä, koska hänellä on niin omalaatuinen ääni (kaunis ja koskettava).

Suuri osa kirjoittajista aloittaa kopioimalla mieleisiään tyylejä ja kehittyy sitten niiden kautta kohti omaa ilmaisutapaansa. Lähtökohtaisesti ääni on kuitenkin olemassa jo ensimmäisestä tarinasta. Se vain tarvitsee riisua turhista elementeistä, kuten toistosta ja huonosta tekniikasta, ja kehittää huippuunsa.

***

Minun ääneni ei ole vielä täysin muotoutunut. Lopetin fanifiktion kirjoittamisen oikeastaan vasta vuosi sitten, mutta se vaikuttaa vielä kirjoittamiseeni. Osittain tietoisesti, osittain alitajuntaisesti. Kestää aikansa oppia vanhoista tavoista ulos ja uudistaa oma ajattelutapa. Kestää aikansa tunnistaa ja hyväksyä oma ääni.

Tavallaan fanifiktio oli pitkään turvasatama. Omaa ääntä ei tarvinnut olla, riitti kun matki lähdemateriaalia. Löysin paikkani yhteisössä, kirjoitin siedettävää tekstiä, sain uskollisia lukijoita. Olisi ollut helppoa jäädä paikalleen, mutta jossain vaiheessa tasainen lukijavirta ja tasaisen ennustettavat kommentit alkoivat tympiä. "Ihana tarina, kirjoita kohta lisää!", "Pidin elementistä x, hienosti kirjoitettu!" ...aina vain positiivista, ei koskaan kritiikkiä (miksi myrkyttää kaivo, josta sai tasaisesti vettä?).

Jätin lukijat ja tutut tarinat ja lähdin veistämään omaa ääntäni. Se on osoittautunut todella vaikeaksi. Ensimmäinen oma juttu vuosiin, projekti I, oli pitkälti harjoittelukappale, jonka tarkoitus oli opettaa kuria kirjoittamisessa. Siitä siirryin projektiin M, joka oli nuoremman vaarnan ideoima, jäänne aivan toiselta ajalta. Sekin opetti paljon, muttei sillä ollut jalkoja.

Jatkoin kirjoittamista säännöllisesti, etsin sitä omaa juttuani. Löysin jotain viime keväänä työstäessäni KK:ta. Seuraavana syksynä ilmoitin todenneeni sen liian juonettomaksi ja siirryin nopeasti LP:n työstämiseen.

Tosiasiassa KK pelotti minua. En tunnistanut itseäni siitä tekstistä, niistä hahmoista. Toki KK oli myös harjoittelua - ei se mikään valmis kirja ollut sellaisenaan, mutta täysin kehityskelpoinen. Siirsin sen syrjään, koska projekti ei vastannut mielessäni olevaa kuvaa minusta kirjoittajana. Siihen liittyi jonkin verran häpeää ("Enhän mä nyt tällaista voi kirjoittaa!") ja jonkinverran laskelmointia ("Kukaan ei ikinä julkaisisi tätä kirjaa").

En tajunnut sitä silloin, mutta vierastin käsikirjoituksen ääntä voimakkaasti. "Ei tämä voi olla minun ääneni."
 ***

Siirryin LP:n pariin, joka on myös nuoremman ja tyystin erilaisen vaarnan ideoima projekti. Vaihdoin minä-kertojaan, puskin eteenpäin vauhdilla ja yritin kovasti haudata ne elementit, jotka olivat pelottaneet minua KK:ssa. Halusin vaan tehdä genrekirjan. Mukavan, turvallisen genrekirjan, jonka joku ehkä haluaisi ostaakin.

LP:n kirjoittaminen oli hyvin ristiriitainen kokemus. Joinain päivinä kirjoittaminen sujui makeasti kuin sokerihumalassa, joinain tuntui kuin olisin ängennyt itseäni liian pieneen laatikkoon. Valmistumisen jälkeen  työnsin käsikirjoituksen sivuun. Yritin editoida, enkä oikein pystynyt, mutta laitoin kässärin luettavaksi sovittuna aikana.

Lukijapalaute oli hyödyllistä. Se auttoi kirkastamaan omaa suhtautumistani tekstiin ja valottamaan ongelmia, joista yksi oli (ei-niin-yllättäen) fanifiktiomaisuus. Myös kerronta ja juonen turhan laaja skaala murensivat kokonaisuutta.

Näin jälkikäteen olenkin pohtinut sitä, että lähdin kirjoittamaan kässäriä paetakseni KK:ssa kuulemaani ääntä. Käänsin kaiken päälaelleen: kohderyhmän, genren, kirjoittamistekniikan jne. Ei ääni kadonnut tekstistä tyystin, mutta ei se myöskään istunut uuteen projektiin. Tarinasta tuli ristiriitainen, koska istutin siihen paljon elementtejä, joiden ajattelin keventävän juttua. Lopputuloksena oli sillisalaatti.

Välillä ihminen tarvitsee vertailukohdan ennen kuin tunnistaa jonkin asian todellisen luonteen. Heikomman tekstin rinnalla vahvempi kukoistaa.

Tarinan opetus? Ääntä ei voi pakottaa. Kokeiluja voi ja kannattaa tehdä, mutta meistä kukaan ei voi vain ryhtyä joksikin toiseksi. Ääni kumpuaa kirjoittajan persoonasta ja tavasta katsoa maailmaa. Voi olla, että minun vahvuuteni eivät ole myyviä tai ehkä juttuni ovat liian outoja. Minusta ei kuitenkaan tule toisenlaista kirjoittajaa toivomalla.

Minulla on siis vielä tekemistä ääneni kanssa. Toivottavasti tämä oivallus kuitenkin auttaa äänen työstämisessä. En vielä tiedä mitä tämä tarkoittaa tulevaisuuden kannalta, mutta mantrani "ei kiire kirjailijaksi" pitää edelleen paikkansa. ;)

21 kommenttia:

  1. Voi että, kiitos kauniista sanoistasi <3! Kiva jos blogin ääni miellyttää - itse näen sen aika sillisalaattina, mutta olenkin varmaan liian lähellä, koska en kirjoittamalla kirjoita blogia, vaan roiskaisen tulemaan ja yleensä editoimatta. Sellaisen oman tekstin ääni on helpompi hahmottaa, jota työstää paljon. Muttei liian paljon...

    Mielenkiintoisia nuo sinun pohdintasi. Itseäni pisti silmään tuo, että pelkäsit KK:n elementtejä ja yritit haudata ne samat jutut LP:ssä. Kannatan itse ajatusta siitä, että jos jotain pelottaa kirjoittaa, se on nimenomaan se asia, joka/josta pitäisi kirjoittaa. Mutta tunnistan myös tuon, minkä sanoit, että voi olla, että sitä vain menee karkuun - koska aika ei ehkä ole oikea. Luulen, että joskus vaan pitää odottaa, että aika on kypsä ja itse on kypsä, että voi käydä sen pelottavan asian kimppuun. Ja se sitten, että mistä tietää, milloin aika on kypsä ja milloin pelottavan/vaikean asian välttely on vain välttelyä ja tekosyitä... ainakin minun on välillä hirveän vaikea tietää, kummasta on kyse.

    Tsemppiä äänen kanssa - varmasti se, että pystyt analysoimaan asiaa tuolla tasolla, on jo puoli voittoa, ellei enemmänkin :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Blogit ovat minusta harvemmin niin omaäänisiä kuin fiktio, koska moni blogaaja pyrkii pelkistettyyn ilmaisuun. Siksi onkin niin mukava lukea sinun blogiasi. ;)

      Kaikkien kokeiluiden keskellä on vähän hankala erottaa se, milloin joku kokeilu onkin sitä omaa ydinjuttua ja milloin vain kokeilua. Toisaalta on ollut hyvä lähestyä erityyppisiäkin tekstejä ennakkoluulottomasti. Haastavuus ja pelko voivat rampauttaa, enkä halua sensuroida itseäni niiden vuoksi. Tai sitten aika tosiaan on vasta nyt kypsempi tuollekin tekstille.

      Kiitoksia! :)

      Poista
  2. Mielenkiintoista lukea taipaleestasi. Olen toki aikaisemmin ollut tietoinen fanificiton-taustastasi, mutta en tiennyt sinun harrastaneen sitä ihan "ammattilaistasolla" - siis että sinulla oli laaja lukijakunta ja kaikki. Eikö siitä yhteisöstä irtautuminen ollut vaikeaa?

    Mitä taas kirjoitusprojekteihin tulee, arvostan kärsivällisyyttäsi ja sitä, että pystyt tietoisesti käsittelemään aikaisempia kässäreitäsi harjoitustöinä. Näet asiat kokonaisuutena ja pystyt tekemään havaintoja kehityksestäsi. Minä taas olen päinvastoin kärsimätön sähkösaapas ja olen (etenkin nuorempana) kuvitellut naiivisti aina työstäväni mestariteosta. Toisaalta luulen, että juuri tämän nopean ja "röyhkeän" ahnehtivan tapani kirjoittaa vuoksi olen saanut melko pian kiinni siitä, mikä on minulle ominainen tapa kirjoittaa. En ole koskaan erityisemmin ajatellut kirjailijaääntäni, ennen kuin Orivedellä eräs opettajistani luki pari tekstiäni ja ilmoitti niiden perusteella, että minä olen meidän ryhmässä se, joka kirjoittaa nuorille aikuisille. En voinut kuin kallistaa päätäni. Minut oli merkitty. Sen jälkeen kaikki ryhmässäni lukivat tekstejäni "nuortenkirjalasit" päässä. Mikäli joskus poikkesin tyylistäni, siitä tuli heti sanomista. "Tää ei ole nyt yhtään sua..."
    Eli tästä voidaankin alkaa pohtia sitä, voivatko muut lukijat määrätä sen, mikä on sinun tyylisi ja sinun äänesi kirjoittajana. Voivatko he määrätä sen, miten juuri sinun tulee kirjoittaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En osaa mieltää ficcaajille "ammattilaistasoa", mutta olin säännöllinen päivittäjä ja lukijoitakin oli. Pienemmissä fandomeissa tämä riitti siihen, että oli lammen iso kala. ;)

      Ainahan yhteisöistä irtautuminen on hankalaa. Olin kumminkin fandomeiden säännöllinen kiertolainen, en yhden ison fandomin iso nimi (kuten joku Cassandra Claire tai E.L James), joten lukijakunta ja "kollegat" pysyivät sopivan vähälukuisina. Pienemmillä fandomeilla ei ole foorumeita tai niin tiiviitä yhteisöjä kuin vaikkapa Harry Potterilla.

      Minäkin uskon aina kirjoittavani suurta mestariteosta, kun kirjoitan. Vasta raakaversion jälkeen alan hahmottaa mitä olen kirjoitushuumassa edes tehnyt. O.o

      Minulla on vähän samanlaisia kokemuksia. Käyn pienessä kirjoituspiirissä, jossa luemme tekstejä ääneen. Kuulijoille on muotoutunut selvä käsitys siitä, että jutuissani on aina jotain yliluonnollista/vinksallaan/maagista, joten realistiset raapaleenikin tulkitaan aina omituisiksi.

      Toki on lukijoita, jotka tuijottavat liikaa genrelaatikkoja, mutta pääasiassa he kuulevat väkinäisyyden kirjoittajaa paremmin. Lukijoiden arvio äänestä perustuu siihen, mitä he ovat lukeneet, kun taas kirjoittajan voi perustua unelmointiin (riippuu ihan itsetietoisuudesta). ;)

      Poista
    2. Tosiaan, tuo, että lukijat tuuppaavat kirjoittajan johonkin laatikkoon, on välillä ärsyttävää, jos yrittää laatikoista ulos :). Nimimerkki "novellisti yrittää kirjoittaa pitkää proosaa" :)

      Poista
    3. Tuo lokeroiminen on kamalaa! Ja minusta on myös vaarallista sanoa, että joku kirjoittaa liiaksi mukavuusalueen ulkopuolelta. Omasta tutusta tyylistä poistuninen varmasti välittyy tekstistä, mutta minusta syrjähypyt ovat tässä tapauksessa vain hyvä asia! ;)

      Poista
    4. Ei kukaan ulkopuolinen voi minusta täysin ääntä määritellä. Omassa casessäni koin palautteen selkiyttäväksi, koska en osannut lyödä leimaa sille, miksi toinen kässäri tuntui vääränmuotoiselta palikalta. Kyllä palaute vaatii vastakaikua kirjoittajassa toimiakseen herättelijänä.

      Kaikki palautteenantajat eivät myöskään osaa katsoa tekstiin tarpeeksi syvälle. Ja kyllähän ajan myötä uuden tyylin tai suunnan voi omaksua.

      Hirmu hyvää keskustelua! :)

      Poista
  3. Mielenkiintoista pohdintaa. Minulle "kirjoittajan ääni" on aina ollut hirveän abstrakti asia, en ole ajatellut sitä noin konkreettisesti eri elementtien kautta. Tämä kyllä selvensi ajatuksiani.

    Rooiboksen blogin äänestä olen samaa mieltä. :) Muidenkin tuttujen kirjoittajien äänet alkaa kyllä erottaa (tästä olisi joskus kiva tehdä sokkotestikokeilu). Ja kai se omakin ääni on jossain muodostumassa. Kirjoittaminen on kai paras keino, ja koelukijoiden palaute auttaa kyllä paljon.

    Omaa ääntä tuskin voi koskaan muuttaa, mutta uskon, että sitä pystyy selkeyttämään ja hiomaan paremmaksi. Kaikki tarinat eivät valitettavasti ole myyviä, mutta luulen, ettei se jää äänestä kiinni, kyllä Suomeenkin mahtuu paljon erilaisia ääniä, tyylejä ja makuja. :) Täytyy vain löytää ne oman äänensä vahvuudet.

    En tiedä, oliko tässä jotain järkeä vai toistelinko vain postauksesi sisältöä toisin sanoin. :D Enivei, hyvä postaus ja pääosin olen samaa mieltä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla oli selvästi joku suuri oivallus tämän ääniasian kanssa, koska en ole miettinyt tätä aiemmin kauhean tietoisesti. Minulla on outoja mielikuvia kirjoittajakavereiden äänistä (Been on lämmin lahjaksi saatu villasukka, sinulla sellainen ruostumaton teräs, Deellä kalsarikännibileet Rage against the Machinen tahdissa jne.), joten ehkä tunnistaisin ne toisistaan?

      Hyvin kiteytit minusta! :)

      Poista
    2. :D mahtavat kuvaukset!

      Poista
    3. Ihana kuvaus!!!! Mikä minä olen?

      (Palaan postaukseesi kun en ole kännykällä...)

      Poista
    4. XD Hienot mielikuvat! Villasukka... Oma ääni on jotenkin abstrakti käsite, aina siitä puhutaan, mutta mitä seikeastaan tarkoittaa... Luulen että se on juuri sitä tunnistettavuutta, genrestä riippumatta (että kirjoittajan ääni säilyy, vaikka genre vaihtuisi, jollain tavalla), ja sitä tyyliä, jonka kirjoittaminen tuntuu kirjoittajalle luontevimmalta. Monien kirjoittajakaverien tekstit kyllä varmaan tunnistaisin, luulen. En pohdi oma ääntäni aktiivisesti. Uskon löytäneeni sen, mutta sen käyttöä yritän hioa.

      Uskon, että äänesi tulee kuuluviin kunnolla. :) Kunhan ei yritä miellyttää muita.

      Poista
    5. Ahmun ääni ei ole mielikuvana ehkä yhtä herkullinen kuin muilla, mutta on minulla kyllä siitäkin ajatus. ;)

      Olen lukenut Ahmulta jo 3 käsistä + sälää, ja eniten minua hämmästyttää se, miten erilaisia tarinat ovat olleet. Ääni kulkee niissä sellaisena eteerisenä, kannattelevana voimana kuin vesi tai kuiskaus. Tiedät että se on siinä (kameleontin ääriviivat), muttei se kiinnitä itseensä tarpeetonta huomiota, vaan pikemminkin tarjoaa lukijalle tukea. Eli joku hellä kuiskaus tai soliseva kevätpuro?

      Beellä on hyvä tiivistelmä kans äänestä. Monista kirjailijoistahan usein sanotaan, että heidän tuotannossaan on esim. "haahtelamaisuutta".

      Poista
    6. XD Mainiota! Kiitos analyysistä!

      Oma ääni on hyvin mielenkiintoinen asia. Itse koen tulleeni enempi sinuiksi oman äänen tai ylipäätään sen käsitteen kanssa siinä vaiheessa kun kirjoitin Ällää. Sitä ennen oma ääni oli todella hakusessa mikä kyllä välittyy teksteistä. Monilla tutuilla kirjoittajatovereilla on hyvin tunnistettava ääni, jonka erottaisin missä tahansa! Ne ovat niitä pieniä vivahteita, jotka tekevät tekstistä persoonallisen tai ehkä tuovat sitä kirjoittajan ominta minää mukaan tekstiin. Ehkä oman äänen tulkitsemisen avulla voisi analysoida myös itseään (psykanopiskelijat? Potentiaalinen gradunaihe?)

      Minusta oman äänen löytäminen ja etsiminen ovat yksi tärkeimpiä asioita hyväksi kirjoittajaksi tulemisessa. Se on vähän sama asia kuin lauluääni, eli ilman sitä ei kannata yrittää laulaa. Onneksi kumpikin on kehitettävissä ja vahvistuu mitä enemmän ääntä vain viitsii käyttää :)

      Poista
    7. Tuo äänianalyysi on mielenkiintoinen ajatus. Jotain suuria viivoja sieltä voi minusta vetää, esim. omissa jutuissani on valtavaa kyynisyyttä, mikä on yksi osa siitä miksi olen vierastanut ääntäni (kyynisyys ei ole viehättävä piirre ihmisessä). Lukisin tästä kyllä gradun!

      On todella lohduttavaa kuulla, että äänesi on löytynyt vasta jokunen vuosi sitten. Luulin olleeni yksin tämän ongelman kanssa, kun muilla on niin selkeät tuulet. ;)

      Poista
    8. Kyllä! Ja minä taas olen kova myötäilemään ympäristöä, varsinkin toisten tunteita ja mielialoja = siitä kameleonttimaisuus, virtaava vesi yms mielikuvat. Tunnistan kyllä itseni luonnehdinnasta.

      Hitsi, tästä voisi keskustella vaikka miten paljon...

      Poista
  4. Kun aloin miettimään, en ole ihan varma omasta äänestäni... Tekstissä on tietty kantava ääni, mutta kuuluuko se enemmän kertojalleni? Itse olen viime aikoina löytänyt yllättävän paljon yhteistä kirjoittamisesta ja näyttelemisestä. Kummassakin tahdon tuoda tunteita esiin, tahdon vakuuttaa yleisöni tunteista... Mutta minun tarvitsee tuntea roolihahmoni / kertojan tunteet itse. Eläytyä.

    Päähenkilöni on kasvanut kyljessä viiden vuoden ajan, ensin samanlaisena runotyttönä, lopulta ahdistuneempana, koska on helpompi kaataa oma paha olo hahmoni käsiteltäväksi. Suurin osa pitää hahmostani, mutta muutamissa herättää melkeinpä vihaa. Itse rakastan päähenkilöäni ja kirjoitan niin kauan, että saan hahmon arvoista tekstiä ja onnellisen lopun. Sitten voin päästää irti.

    Kumman ääni kantaa tekstiä eteenpäin, minun vai hahmoni?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äänihän on elementti, joka kantaa tekstistä toiseen, joten se alkaa hahmottua paremmin, kun tekstejä on useita. Kertojanäänien erottaminen kirjoittajan äänestä vie varmasti oman aikansa, mutta kyllä se siitä kehittyy! Tämä on kieltämättä helpompaa jos kertoja ei ole minä-kertoja. ;)

      Olen itsekin kirjoittanut itseni kaltaisista kertojista paljon. Omien tunteiden käsittely kirjoittamisen kautta on myös tuttua. Tämä on ihan hyvä paikka aloittaa, eikä siitä kannata murehtia liiaksi. Pidettävyys puolestaan ei ole minusta hyvän hahmon vaatimus, kunhan hahmo on muuten mielenkiintoinen. ;)

      Eli alkuun oma ääni on varmasti lähellä hahmoa, mutta mitä enemmän kokeilee erilaisia tyylejä ja erilaisia hahmoja, sitä paremmin äänet lähtevät eriytymään toisistaan. Kertojan ääni suodattuu aina kirjoittajan oman äänen kautta.

      Poista
  5. Itse koen olevani sen verran onnekas, että olen löytänyt jo oman ääneni. Näin ainakin itse uskon, ja muutamat esilukijan sanovat tunnistavansa tekstini. (Se onko blogillani jokin ääni, en tiedä. En oikeastaan edes usko, se kun on tarkoitettu asiatekstiksi.)

    Aionkin kirjoittaa tässä kohti oman jutun, mutta itselleni äänen löytäminen oli monivaiheinen prosessi. Monet omat suosikit piti käydä läpi, ennen kuin se oma juttu löytyi. Olen kuitenkin yksi niistä, joiden mielestä omaa ääntä ei kannata ajatella hirveän tietoisesti ja "pakottaa" sitä. Se vain tulee sitä mukaan kun jatkaa kirjoittamista. Jokainen sana hioo sitä vähän eteenpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En osaa perustella, mutta olen ehkä hiukan eri mieltä siitä etteikö omaa ääntä kannattaisi tietoisesti etsiä. Pakottaminen ei tietenkään ole hyvä asia, eihän noin abstraktia asiaa voi mitenkään "pakottamalla" toteuttaa, mutta mielestäni omalla äänellä on todella paljon yhteistä kirjoittajan "kirjoittajaitsetunnon" kanssa, eli sen uskaltaako tekstiä tuottaa pidäkkeettömästi ja vilpittömästi. Erilaisten alitajuntaisten pidäkkeiden ja blokkien tiedostaminen on minusta tärkeä osa oman äänen etsintää ja siinä prosessissa myös itse kirjoittajan täytyy olla aktiivisena osapuolena.

      Poista
    2. Ville, hienoa jos oma ääni on jo löytynyt! :)

      Omassa tapauksessani joudun kyllä kallistumaan Ahmun puolelle. Äänen tietoinen pohtiminen on tarpeellista, jotta erottaa liialliset vaikutteet ja mahdolliset blokit (joita minulla on ollut aina).

      Kirjoittajaitsetunnon mainitseminen osana äänen löytämistä on myös hyvä pointti. Se voi osaltaan selittää kirjailijoiden keski-iän asettumista kolmenkympin tienoille. Olen nyt paljon varmempi omissa nahoissani kuin vaikka kuutisen vuotta sitten. Toki on myös heitä, joiden kirjoittajaitsetunto asettuu jo parikymppisenä.

      Poista