sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Mustavalkoinen maailma


Kun maailma oli mustavalkoinen... vai oliko?

Olen viime aikoina mietiskellyt mustavalkoisuutta fiktiossa. Yleensä termiä käytetään ilmaisemaan protaginistin ja antagonistin välejä ja sitä miten jyrkkä hyvä-paha jaottelu tarinassa on. Historiallisestihan ihmiset ovat luokitelleet kaiken vieraan ja erilaisen pahaksi ja oman kansan ja elintavat hyväksi. Myyteissä hyvän ja pahan jako on ollut selvä, kuten myös useissa moderneissa saduissa ja tarinoissa.

Nykylukijat vaativat tarinalta harmaan sävyisiä konflikteja. Vaativatko ehkä liikaakin?

Kirjoitusfoorumeilla näkee vuodesta toiseen samat argumentit siitä kuinka tietyt genret ovat kasvaneet yli mustavalkoisista hyvä-paha asetelmista (erityisesti fantasia). Kirjoitusoppaat toistavat samoja mantroja antagonistin motivaatiosta ja inhimillisyydestä.

Periaatteessa ajatus on hyvin helppo: antagonistikin pitää kirjoittaa kuin elävä ihminen. Hänen tekoihinsa on oltava jokin syy ja yleisöllä mahdollisuus sympatiaan häntä kohtaan. Samalla tunnutaan elävän entistä enemmän ajatusmaailmassa, jossa ei ole lainkaan mustaa, vaan pelkkiä harmaan sävyjä. Ymmärrystä tulisi aina olla, motiivi tulisi aina olla. Meneekö se ihan näinkään?

Miten värikäs tarinan maiseman tarvitsee olla?

Minusta hyvänkin kirjan voi pilata sillä, että asianosaiset halutaan kaikki esittää tasa-arvoisessa valossa. Antagonisti saattaa hyvinkin olla toinen sankari tai lukija samaistuukin anti-sankariksi muodostuvaan antagonistiin päähenkilön sijasta. Välillä antagonisti ikään kuin kaappaa tarinan protagonistilta.


Entä kun tarinaan valittu muoto ei kerta kaikkiaan tue antagonistin värittämistä? Esimerkiksi yhden minä-kertojan tarinassa on aika vaikea paneutua antagonistin tunne-elämään muuta kuin dialogin kautta ja harva antagonisti avautuisi protagonistille ongelmistaan. Vanhojen päiväkirjojen tonkiminen jne. antagonistin ymmärtämiseksi tuskin on protagonistin ykkösprioriteetti. Ehkä antagonistin ja protagonistin konflikti ei vain ole henkilökohtainen? Vai pitäisikö sen aina olla?

Vastapainonahan tälle ovat kirjat, joissa tapahtumia kerrotaan pahisten, hyvisten ja satunnaisten ohikulkijoiden kautta, kunnes lukijalla on pino sirpaleita kaikista. Ehkä mietin tällä eräänlaista asioiden puhki selittämistä, jotta lukija varmasti ymmärtää kaikkien asianosaisten motivaatiot, eikä ajattele kenestäkään pahaa tai tee ns. kirjoittajan mielestä "vääriä tulkintoja".

En vastusta taustatarinoita ja minusta antagonistille saa antaa ristiriitaisia piirteitä, mutta toisaalta tarinan antagonisti saa olla myös vain paha nykyhetkessä. Kuten vaikkapa Voldemort, jolla on syvyyttä hänen taustatarinansa vuoksi, mutta hän on kirjojen tapahtumien aikana puhtaasti paha tyranni. Tai Valtaistuinpelin Joffrey Baratheon, jonka itsekeskeisyys selittyy osaksi hänen kasvatuksellaan, muttei oikeastaan kerrytä sympatiapisteitä lainkaan. 

Sauronhan on klassinen esimerkki antagonistista, joka on puhtaasti paha. Häntä ei inhimillistetä millään lailla Sormusten Herrassa (Silmarillionia en ole lukenut) ja hänen suhteensa sankareihin on etäinen. Hänen motivaationsa lienee absoluuttisen vallan saaminen. Sauron oli aiemmin prototyyppi fantasia-antagonistille, mutta nykyisin tämän tyyppistä pahista paheksutaan.

Toisaalta meitä kiehtovat myös ne antagonistit,
joiden raja-aitoja ei liiaksi kaadeta ja salaisuuksia avata.

En jotenkin vain jaksa liiallista selittelyä siitä, miksi antagonisti tekee mitä tekee. Tämä tuntuu sortuvan etenkin fandomissa siihen, että hahmon pahat teot oikeutetaan tekosyillä. Hyvän antagonistin ei myöskään tarvitse olla pidettävä, vaikka hän olisikin ristiriitainen tai ymmärrettävä hahmo.

Ehkä minusta vain tuntuu, ettei mustavalkoisuus ole automaattisesti fiktiossa paha asia. Että jatkuva ymmärrys ja tarinan kertominen harmain sävyin ei aina saa minua arvostamaan tarinaa yhtään sen enempää. Pahuus on olemassaoleva asia, jota ei aina voi selittää tai ymmärtää.

Tarina ei mielestäni ole objektiivinen tutkielma todellisuudesta, vaan tiettyyn näkökulmaan sidottu ja sitä kautta värittynyt kuvaus.

Vai ajattelenko liian mustavalkoisesti?

22 kommenttia:

  1. Hyvä postaus! Olen miettinyt mustavalkoisuutta paljon, joskaan en ihan tästä näkökulmasta, vaan henkilöiden maailmankuvan kautta. Kunhan koko kirja ei ole "minä olen oikeassa ja maailma väärässä!" mustavalkoisuus voi olla luonteenpiirre siinä missä muutkin, yli mennessään toki ärsyttävää. Hyvän ja pahan vastakkainasettelu on toinen juttu. Olen vähän kyllästynyt siihen, että pahisten pahuutta pyritään usein vähättelemään. Ehkä harva tyyppi on kokonaan paha, mutta joskus kaipaisin fiktiolta selkeämpää kannanottoa asioihin, pelkän harmauden sijaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta hyvät protagonistit haastavat maailman ympärillään ja maailma haastaa heitä. Tämän vuoksi he muuttuvat kirjan aikana. Jos mustavalkoisuus on kytköksissä hyvin jäykkään hyvä-paha-akseliin, voivat raja-aidat pehmentyä. On tärkeää, että päähenkilö on erehtyväinen.

      Juuri tuo, että nykyfiktion luonteeseen kuuluu eräänlainen päätöksen väistely ja pahuuden kieltäminen. Nämä ovat tietenkin tapauskohtaisia, mutta onhan se hiukan erikoista, että pahiksille annetaan joissain tapauksissa etusija, runsas näkökulma ja paljon ymmärrystä, kun taas protagonisti tuomitaan hyvinkin jyrkästi pienestäkin virheestä.

      Poista
    2. Mä ehkä näen asian aika pitkälti kohderyhmäsidosteisena: aikuisten fiktiossa hyvin selkeä mustavalkoisuus on helposti tylsää ja epäuskottavaa. Sen sijaan nuorten- ja ehkä etenkin lastenkirjallisuudessa kuvioiden pitää olla vähän mustavalkoisempia. Lasten pitää saada tietää, että hyvä voi voittaa pahan, ilman yltiömonimutkaisia kuvioita.

      (Ken Follettilla on muuten erinomaisia antagonisteja. Ekana tulevat mieleen mm. kirjat Aavikkoleijona ja Mies Pietarista.)

      Poista
    3. Kohderyhmäsidonnaisuus on totta ja riippuuhan mustavalkoisuus toki genrestäkin. Tuntuu vain välillä, että kirjallisuus tarjoaa ihan samaa kyynisyyttä kuin oikea elämäkin, enkä ainakaan itse sitä ihan aina jaksaisi. Ehkä tämä on tietyllä tapaa maailmankatsomuksellinen asia. On lukijoita, jotka suosivat naturalistisempaa suuntausta ja niitä, joille maistuu hyvis-pahis asetelma.

      Follettia en ole tainnut koskaan lukea. Hän on ilmeisesti kirjoittanut useampaa genreä, vaikka olen jotenkin mieltänyt hänet vakoilujännärien mestariksi?

      Poista
    4. Mun mielestä Follett on parhaimmillaan historiallisissa romaaneissa. Vaikka onhan niissä toiseen maailmansotaan sijoittuvissakin hyviä. Joskin, aina se Saksa vain häviää.

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Tänks! Pääsin viimein kuvamaan, kun pakkanen heltisi. Ulkona on upeaa :D

      Poista
  3. Hyvä kirjoitus! Tämä on aihe, josta olen itse hyvin kiinnostunut - lähinnä antagonistin vuoksi. Jo pienestä asti minua kiinnostivat tarinoissa enemmän antagonistit kuin protagonistit. Kannustin mm. Disney-piirretyissä Gastonia, Jafaria, Scaria ja sitä ilkeää metsäkaurista, joka yrittää viedä Bambin naisen. Tämä lienee syynä sille, miksi olen itse antanut paljon sivutilaa antagonisteilleni (monikossa, kyllä). Käsikirjoitus, jota työstän tällä hetkellä, käsittelee nimenomaan mustavalkoisuutta: jopa henkilöhahmot itse tietävät kuuluvansa joko "hyviin" tai "pahoihin". Kyseessä ei kuitenkaan ole vastakkainasettelu "haltioiden ja örkkien välillä", vaan pyrin kuvaamaan tavallisia ihmisluonteita, jolloin mustavalkoisen rajan vetäminen onkin kuin veteen piirretty viiva.

    Haluan kuitenkin erikseen korostaa, että vaikka itse arvostankin antagonistia, jonka teot ja motiivit ovat perusteltuja, ja joka henkilöhahmona näin ollen muuttuukin traagiseksi - kenties jopa sympaattiseksi - hahmoksi, toisinaan antagonistin motiivit eivät ole tarinan kannalta oleellisia eikä niitä silloin tarvitse selitellä. Esimerkki tästä: Laura Lähteenmäki kuvaili Helsingin Kirjamessuilla nuortenkirjaansa "Iskelmiä". Romaani kertoo nuoresta tytöstä, joka alkaa seurustella väkivaltaisen pojan kanssa. Sitä, miksi poika lyö ja pahoinpitelee tyttöä niin fyysisesti kuin henkisestikin, ei romaanissa erikseen selvitetä. Lähteenmäen mukaan se ei ollut tarinan kannalta oleellista, eikä hän halunnut perustella/puolustella väkivaltaisen pojan tekoja millään muotoa. Se, että poika lyö, on väärin, eikä siihen auta selittää, että poikaa itseäänkin pahoinpideltiin tämän ollessa lapsi ym.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itseasiassa minussa on hiukan samaa vikaa. Minun on helppo keksiä antagonisteille samaistuttavia motivaatioita, vaikkei heille olisi sellaista annetukaan. Välillä olen myös kannustanut pahiksia todenteolla, kuten vaikkapa Louhea Kalevalassa (jolta tarinan protagonistit ryöstävät kaiken arvokkaan) tai Kolmen Muskettisoturin Miladya (jolle tarinan epäsymppis päähenkiö D'artagnan tekee tosi ruman tempun, mikä taas aiheuttaa Miladyn koston).

      Toisaalta antagonistihan ei aina ole pahis, vaan henkilö, jolla on vastakkaisia pyrkimyksiä suhteessa protagonistiin. Tällöin kannustaminen on ymmärrettävämpää.

      Ah, kirjoitat ilmeisesti eeppisen skaalan sarjaa. Niissä useammat näkökulmat ovat minusta järkevämpiä, koska pituus sallii enemmän tilaa hahmoille. Siinä missä toinen kaipaa enemmän mustavalkoisuutta, nauttii toinen nimenomaan siitä harmaudesta. ;)

      Minusta Lähteenmäen perustelu on aiheellinen. Taisin hakea juuri tuontyyppisiä kuvioita itsekin takaa. Vaikka olemme monimuotoisia ihmisiä, on kirjoittajankin valittava teemaan sopivin näkökulma, jotta tarinan eheys säilyy.

      Poista
  4. Pakko vielä listata muutama (omasta mielestäni) erinomainen antagonisti:
    - Jack Torrence (kauhuromaanista Hohto)
    - Hans Landa (elokuvasta Kunniattomat Paskiaiset)
    - Hatsumomo (romaanista Geishan muistelmat)
    - Keisari Commodus (elokuvasta Gladiaattori)
    - Miss Hilly (romaanista Piiat)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elokuvan Torrence on käsittääkseni hiukan erilainen, mutta aivan hyytävä antagonisti. Landa on oiva esimerkki hahmosta, jonka "sympaattiset piirteet" saavat katsojat näkemään hänet parempana kuin hän onkaan. Commodus on ehkä paperilla latteampi, mutta hyvä näyttelijä herättää hänet henkiin loistavasti. Miss Hillya ja Hatsumomoa en ole tavannut.

      Pitääkin listata omia suosikkeja paremmalla ajalla. :)

      Poista
  5. Mielestäni se, että kaikkien hahmojen halutaan olevan harmaita johtuu nykyajan halusta saada kaikki selville, etenkin psykologisessa mielessä. Koska ihmiselle on luontaista hakea vastausta kysymykseen 'miksi', heijastuu se myös nykyajan kirjallisuuteen. Itse pidän jollain tasolla harmaista hahmoista, mutta en ole esim. Lumen ja jään laulua jaksanut lukea kahta kirjaa pidemmälle.

    On ihana spekuloida, miksi hahmo on paha/hyvä, juuri se ehkä tekee kirjasta hyvän. Olen samaa mieltä, ettei liikaa saa selittää motiiveista, mutta vinkkejä pitää olla. (Mutta niitäkin on aika vaikea antaa tarpeeksi.)

    Minäkertojahan on siinä mielessä kiero, koska se on (ainakin sen tarkoitus on) olla täysin subjektiivinen kuvaus tapahtumista. Jos antagonisti on paha, niin se on vain päähenkilön mielipide. Tosin lukija helposti ymmärtää sen objektiiviseksi mielipiteeksi. Kirjailijan pitää olla taitava antamaan myös vastakkaisia näkemyksiä (ettei se olekaan paha), vaikka minäkertoja ajattelisikin niin.

    Mielenkiintoinen postaus! En tiedä, sainko ajatuksiani ulos yhtään koherentisti tai järkevästi :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Psykologia on hyvä pointti! Minusta tuntuu muutenkin, että monella nykyihmisellä on tarve diagnosoida muita ihmisiä. Esim. narsisti-diagnoosia kuulee nyt aika paljon. Psykologia on varmaan osaltaan syrjäyttänyt 'pahuuden', koska antagonisteja tutkitaan kriittisemmin.

      En itse välitä pahemmin Lumen ja Jään laulusta. Siinä oli liikaa hahmoja ja näkökulmia minulle. Moni hahmo jäi minulle jotenkin yhdentekeväksi, koska kaikki pyrittiin tekemään harmaaksi.

      Olen kirjoittanut oikeastaan vasta vähän aikaa minä-kertojia, koska olen pitänyt näkökulmaa liian rajoittavana. Mitähän keinoja kirjoittajalla on ujuttaa vastakkaisia näkemyksiä ilman että se vaikuttaa liian ilmiselvältä?

      Sinulla oli minusta kyllä omaani selkeämpi argumentti. ;)

      Poista
    2. Minulla on ehkä vähän sekin, että harvemmin samaistun tai tykästyn pahiksiin, jos tällainen on päähenkilö, en välttämättä pidä kirjasta kovinkaan paljon. Nykyisin kuitenkin tuntuu, että on vallalla kirjallisuudessakin se, että kaikista henkilöistä tehdään harmaita - korostetaan, että jokainen on vähän paha mutta kukaan ei kokonaan paha jne. Esim. Tulen ja Jään laulussa ei taida olla yhtään hahmoa joka ei kykenisi murhaan tai olisi yrittänyt sitä tms. Koska kaikki sarjassa tekevät kamalia tekoja, heihin on jotenkin vaikea suhtautua. Juuri kun olen alkanut pitää jostain henkilöstä, tämä alkaakin tosi inhottavaksi. Pidän silti kyllä tv-versiosta, kirja ei ole vakuuttanut.

      Minäkertojat on minusta kivoja. Vastakkaisia näkemyksiä voi ujuttaa muiden hahmojen kautta (he voivat teoillaan ja sanoillaan ilmaista niitä päähenkilölle) tai sitten minäkertojia voi olla useita.

      Poista
  6. Kun nyt vauhtiin pääsin, sulle lisää terkkuja blogissa.:)
    Än

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kylläpä nyt hemmotellaan. :)

      Poista
  7. Minä pidän teksteistä, joissa on mustavalkoinen asettelu sillä lailla, että tekstin maailmassa tiedostetaan asettelu. Toisin sanoen tekstin ideaa ja hahmojen päämäärää voi hahmottaa asettelun kautta, mutta sisällössä on vivahteita ja poikkeuksia. Esimerkiksi Buffy kavereineen ovat hyviksiä, jotka tappavat vampyyripahiksia. Mutta sitten on Angel ja Faith ja niin edelleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sarjojen onkin mahdollista tutkia hyvä-paha-akselia monimuotoisemmin kuin yksittäisen teoksen. Entäs jos hyvä/paha jaottelu ei olekaan se pääteema? Onko asetelman rikkominen ja kaikkien hahmojen harmaannuttaminen sitten sellaista tavaraa, joka vain paisuttaa tekstiä turhaan? Hyvä teksti on kuitenkin voimakkaasti sidottu pääideaansa.

      Sori, tätä voi lähestyä niin monesta eri näkökulmasta, joten alan heti miettimään omituisia. ;)

      Poista
    2. Ehkä pitäisi olla yksi akseli, jolle asetetaan hahmot sen mukaan miten tärkeässä osassa ne ovat. Taustahahmot voivat olla selkeästi pahoja/hyviä kun taas olennaiset hahmot sijoittuvat enemmän keskelle. Rajoja on kuitenkin pakko vetää, eikä harmaata synny ilman mustaa ja valkoista.

      Itse pidän selkeistä raameista. Päähenkilö ei kyllä saisi olla läpeensä hyvä, mutta minä olenkin usein antagonistin leirissä.

      Poista
    3. Tuo akseli on minusta hyvä keino ajatella tätä asiaa. Minähän olen siis kärsinyt kuuden päähenkiön kässäreistä jo pitkään ja yritän tällä hyvä-paha puheella oikeuttaa oman laiskuuteni, jotteivat kässärit paisuisi kosmisiin mittoihin. ;)

      Minusta valkoinenkin sankari voi olla kiehtova hahmo, tosin se ei vetoa minuun hirveästi. Protestoin tässä nyt ehkä osaltaan myös lukijakulttuuriamme, joka tuntuu uskovan, että yksikin sympaattinen piirre hahmossa riittää antagonistin pahojen tekojen oikeuttamiseen, kun esim. sankari (tai naishahmo) tuomitaan paljon pienemmästä. Mutta se onkin ihan turhaa nillitystä (... ainakin siihen asti kun valloitan mailman ja alan hallita mieliänne O.o').

      Poista
  8. Hieno teksti, harmi, etten normiselaimellani (Firefox) saa kommentteja menemään läpi, siksi kommentoin niin harvoin blogeissa, kun täytyy aina erikseen kirjautua ensin ensimmäiseltä selaimelta ulos ja muualta kirjautua sisään kommentteja laittamaan. :( Älä ota siis hiljaiseloani passiivisuutena, luen kyllä kaikki tekstisi mielenkiinnolla, tämä kommentoiminen on vain tällä hetkellä harmittavan hankalaa jatkuvine venkslaamisineen!

    Mutta asiaan!

    Olen samaa mieltä monen muun kanssa siitä, että riippuu ihan kontekstista, millaisesta antagonistista nautin. Tarinan teemasta ja tarkoituksesta. Sekä myös siitä päähenkilön ja mahdollisesti kertojankin näkökulmasta pahikseen ja maailmaan: jos päähenkilö on olevinaan mustavalkoisen ajattelutavan omaava tyyppi, olisi aika hämmentävää saada kirjassa vastaansa hänen silmiensä kautta nähty erittäinkin ymmärrettävä antagonisti. Jos nyt annetaan esimerkki genre/tarinasidonnaisuudesta, niin mielestäni ihmismieltä tutkivat kirjat voivat puolestani hyvinkin tarjota harmaita henkilöhahmoja ja nautin siitä kovasti, mutta jos tarinan pointtina on esittää asenteellisesti jokin tietty asia (oli se sitten selkeästi linjattu seikkailu fantasian tai jännityksen puolella, tai vaikkapa juuri tuollainen tyttö ja väkivaltainen poikaystävä -tarina, jossa pääasia on väkivallan esittäminen huonossa valossa ja tytön selviäminen tästä suhteesta voittajana), niin tällaisissa tapauksissa tarinaa palvelee mustavalkoisempi jaottelumalli enemmän.

    Pakko mainita erikseen muuten esimerkki hienosta antagonistin ja päähenkilön roolien sumentamisesta: Star Wars -elokuvat! En katso niitä niinkään varsinaisen actionin takia, eikä tarina ole mielestäni tarina Luke Skywalkerista ja hänen isästään, vaan minulle se on kertomus nimenomaan Anakin Skywalkerista ja hänestä yksin - hänen matkastaan viattomuudesta pahuuteen (tai ainakin varsinaisen pääpahiksen kätyriksi luullessaan erheellisesti tappaneensa rakkaansa ja olevansa siis oikeastikin paha) ja takaisin oivallusten kautta hyvien puolelle. Siksi tämä elokuvakuusikko kuuluu suosikkieni joukkoon, ei niinkään teknisten saavutustensa tai viihdyttävyytensä ansiosta. Minulle Anakinin tarina on se, joka tuo tipan linssiin, erityisesti tapa, jolla tarina kuvattiin: hienosti meitä katsojia manipuloitiin niin, että näemme Anakinin ensin nimenomaan Darth Vaderina, sitten vasta Anakinina ymmärtäen lopulta mitä siellä Vaderin kypärän sisässä oikein tapahtui. Ja tällaisen tarinan haluaisin joskus kirjoittaa itsekin!

    Hmm. Ehkäpä pidän siis psykologialla leikittelystä ja hahmojen moniuloitteisuudesta enemmän kuin mustavalkoisesta jaottelusta - mutta en pane mustavalkoisuutta pahakseni, jos se palvelee tarinan tarkoitusta. Ja siitähän hahmoissa on lopulta kyse, eikö vain? Jos tarina on hahmovetoinen, hahmoihin luultavasti kaipaa enemmän lihaa luiden ympärille, enemmän ristiriitoja, mutta jos tarina itsessään on tarinan pointti, niin silloinhan sen kertomisen ytimessä ovat tapahtumat ja se, miten hahmot niissä toimivat.

    Hieno aihe pohdittavaksi! Näitä lisää! :)

    Ps. Anteeksi mahdollinen jankkaamiseni - pää on aika huttua jo tähän aikaan illasta ja pelkään, että ilmaisen itseäni epäselvästi, joten kertaus on tunnetusti opintojen äiti. :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En odota kommentteja jokaiselta lukijalta tai kyttää muutenkaan niitä kauheasti. Ei kukaan ole velvoitettu kommentoimaan. Ikävää tietenkin jos sanottavaa on, muttei selain anna myöten ;)

      Tämä mustavalkoisuustopiikki on kyllä yllättänyt minut suosiollaan. Taustalla on aika pitkälti oma tapani kirjoittaa jokainen hahmo oman tarinansa päähenkilönä mikä on johtanut pitkälti siihen, että monet kässäriyritelmäni eivät kantaneet tusinan hahmon painoa. Meistä kaikista ei ole Robert Martineiksi.

      Eli yritän tavallaan pohtia juuri sitä milloin mustavalkoisuus olisi OK. Suurin osa vastaajista tuntuu kuitenkin olevan sitä mieltä, että harmaa keskitie on paras. Kai sitä on silloin uskottava.

      Keskustelu on antanut paljon pohdittavaa. Näkökulma on yllättävän olennainen työkalu protagonisti-antagonistisuhteessa.

      Hm, tuo Star Wars esimerkki on mielenkiintoinen, sillä minusta Anakinin "hyvyyttä" ei onnistuttu esittämään episodeissa I-III. Hänestä tehtiin aika harmaahko hahmo (en nyt huomioi lapsuutta), joka oli aika itsekäs ja ylpeä. Toki häntä manipuloitiin liittymään pahojen puolelle, mutta samalla siirto tarjosi sitä valtaa ja kunnioitusta, jota Anakin oli aina halunnut.

      Mutta joo, en lähde tämän enempää tulkitsemaan. Hahmo on hyvin rakennettu, mikäli hänestä saa useamman tulkinnan. :)

      Poista