perjantai 27. joulukuuta 2013

Kirjoittajan pimeä puoli

LP:n ensimmäinen versio (84 000 sanaa) valmistui sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Vastasyntynyt oli pitkän synnytysprosessin jälkeen liian väsynyt itkeäkseen ja se saatiin siirrettyä onnistuneesti pöytälaatikkoon odottamaan jatkotoimenpiteitä. Tämän... luomuksen äiti oli sangen onnellinen, että pääsi vastasyntyneestä eroon mahdollisimman pikaisesti ja saattoi vain levätä Joulun pyhät. 

Loppua kohti kirjoittaminen meni - kuten varmaan saattoi arvata - pelkäksi väsyneeksi vääntämiseksi. Viimeiset luvut ovat puhtaasti sitä itseään: asioiden pitkästyttävää kertomista vailla kiehtovaa tarinankerrontaa. Tärkeintä oli saada ensimmäinen vedos valmiiksi. Pelkkä lopettaminen tuntui niin mielettömän hyvältä! Taakka putosi harteiltani. En ole mielestäni ottanut kirjoittamisesta stressiä, mutta tämän kohdalla sekin on tullut mukaan kuvioihin, kenties siksi, että halusin pitää aikataulustani kiinni väkisin.

Nyt aion kuitenkin pyyhkiä projektin mielestäni hetkeksi. Ensi kuu tulee olemaan käsikirjoitusten lukua ja kirjojen lukua. Olen jo parin päivän levon jälkeen ihan eri ihminen, jotenkin energisempi. Siitä huolimatta haluan nyt keskittyä johonkin ihan muuhun kuin omiin kirjoitelmiini. Tarvitsen perspektiiviä, uusia ajatuksia, muuta tekemistä. 

 Jouluisissa tunnelmissa Kingin kanssa...

Mutta se otsikon pimeä puoli? Mistä oikein puhun? Sain Joululahjaksi lisää Kingiä ja pinon päällimmäiseksi osui Kingiltä Pimeä Puoli. Lukaisin liki 500-sivuisen kirjan muutamassa päivässä.

Kirja kertoo kirjailija Thad Beaumontista ja hänen kirjailijapseudonyymistään George Starkista. Kirjan alussa Thad on päättänyt paljastaa yleisölle, että hän on George Stark, ja haudata toisen, pimeän kirjailijaminänsä lopullisesti. Jokin kuitenkin menee pahasti pieleen ja vaikuttaa siltä, että George Stark on paljastumisensa jälkeen enemmän elossa kuin koskaan. Eikä Stark ole ilahtunut siitä, että hänet on yritetty tappaa. 

Kirjan aihe on aika hauska näin kirjoittajan näkökulmasta, etenkin kun on leikitellyt ajatuksella, että julkaisisi kirjan salanimellä (kyllä, olen saattanut jo rustata kirjailijanimeni keskeneräisiin kässäreihinkin XD). Lukiessani aloin miettiä sitä millainen suhde kirjoittajalla on maailmaan ja omaan kirjoittavaan minäänsä. Esimerkiksi niihin aikoihin, kun kirjoitin vielä fan fictionia (ja etenkin kauhuteemalla) harva tuttuni olisi osannut yhdistää tekstejäni minuun, vaikka olisi ne lukenutkin.

Salanimen takana minulla oli usein sellainen olo, että kykenin mihin vain. Tämä asenne vei tekstitkin välillä aika pimeille poluille. Vuodatin paljon itsestäni noihin tarinoihin ja puin sellaisia asioita, joista ei puhuttu kahvipöydässä. Vain taivas oli rajana.

Nyt kun oikeasti pohdin myös lukijaa, kirjoitan selvästi varautuneemmin. Pinnan alla kuplii yhä se sama kaaos, mutta se on aisoissa - ainakin toistaiseksi.

Mietin myös Kingin suhdetta tähän kirjaan. Pimeä Puolihan ilmestyi joitain vuosia sen jälkeen, kun Kingin oma pseudonyymi Richard Bachman paljastui suurelle yleisölle. Toisaalta tuntuu myös, että King sivuaa omaa alkoholismiaan ja huumeriippuvuuttaan. Hänhän oli 80-luvulla niin koukussa, ettei muista kirjoittaneensa Cujoa lainkaan. Pimeän Puolen aikoihin King oli jo hakeutunut hoitoon ongelmansa vuoksi. Hän muisteli kirjassaan Kirjoittamisesta, että pelkäsi kirjoittavansa huonommin ilman päihteitä. Vähän kuin Thad pohtii kirjoittavansa huonommin kuin hänen menestyneempi pseudonyyminsa, Stark.

Jotenkin tämä hyvin synkkä kirja kuvaa yllättävän hyvin sitä miltä minusta välillä tuntuu. Kirjoittaminen on iso osa identtiteettiäni. Samalla se on kuitenkin hyvin salainen osa, sillä siihen suodattuu hyvin paljon itsestäni, paljon sellaisia asioista joista en puhu muille. Puen ne fantasiahahmojen ja seikkailun viittaan, mutta pinnan alla ne ovat hyvin todellisia riivaajia mieleni perällä. En lähtökohtaisesti puhu kirjoittamisesta, koska niin harva ymmärtää sitä.

Ja toisaalta jokainen kirjoittaja varmasti sanoo lukijalleen, että hänen kirjoittamansa tarina on vain fiktiota. Lukijat vetävät yhtäsuurimerkkejä mielusti kirjailijan ja kirjan välille (kuten minäkin tein edellä) ja lukevat rivien välistä ties mitä. Kirjoittaja punoo totuuden sirpaleista ja keksityistä asioista monimutkaisen verkon, mutta harva haluaa lukijan tietävän mikä osa on totta ja mikä fantasiaa, koska paperille vuodattuu välillä hyvin kipeitä ja arkaluontoisia asioita. 
Mutta hänelle oli selvinnyt että jos hän piti pintansa, jos hän latoi sinnikkäästi sanoja sivulle, jokin lähti käyntiin, jokin sekä ihastuttava että hirvittävä. Sanat lakkasivat olemasta erillisiä. Kankeat ja elottomat henkilöt alkoivat notkistua, ikään kuin hän olisi pitänyt niitä yön yli komerossa ja niiden olisi tarvinnut verrytellä ennen kuin ne pystyivät tanssimaan kunnolla. Hänen aivoissaan alkoi tapahtua jotain. Hän melkein tunsi aivosähkökäyrien muuttuvan, menettävän sievistelevän, kurinalaisen marssitahtinsa ja muuttuvan unennäön pehmeiksi, sottaisiksi delta-aalloiksi.
Pidän hirveästi siitä, kun kirjailijat kirjoittavat kirjoittamisesta. Siksi Pimeä Puoli osuu ja upoaa. Siinä oli monta kohtaa, jossa King osaa kuvailla kirjoittamista ja sen lieveilmiöitä aika hienosti:
Mutta se oli vain kaukaista sukua todelliselle asianlaidalle, vai mitä? Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun Thad oli kertonut tarinan, jolla oli vain hatara suhde totuuteen, ja hän uskoi ettei se liioin jäisi viimeiseksi - olettaen tietenkin että hän selviäisi tästä hengissä. Se ei ollut varsinaisesti valehtelua. Se ei ollut tarkkaan ottaen edes totuuden kaunistelua. Se oli lähes tiedostamatonta toimintaa, kaunokirjallisuuden tekemistä kirjailijan omasta elämästä, eikä Thad tuntenut ainuttakaan romaani- tai novellikirjailijaa joka ei olisi harrastanut sitä. Hän ei tehnyt sitä esittääkseen  itsensä todellisuutta paremmassa valossa. Joskus kävi tosin niinkin, mutta aivan yhtä hyvin hän saattoi kertoa tarinan jossa hän itse esiintyi huonossa valossa tai näytti koomisen tyhmältä. [...]

Tarinaniskennän lähes väistämätön seuraus tuntui olevan kuvitellun vuotaminen reunan yli omaan elämään - niin kuin kitaransoitosta sai känsiä tai vuosia jatkuvasta polttamisesta tupakkayskän. 
Tunnustan että minulla oli lapsena taipumusta sepittämiseen. Mielikuvitukseni oli jotenkin niin vilkas silloin, että tempauduin välillä kuvitteellisiin juttuihin liiaksi mukaan ja sepitin niitä muillekin. Onneksi valehtelu jäi  teini-iässä, kun aloin hahmottaa tarkemmin tätä käytöstä ja sen potentiaalisia seuraamuksia. Silti on toisinaan mielenkiintoista huomata miten paljon helpommin lipsautan valkoisen valheen huuliltani kuin vaikka avokkini, joka ei harrasta minkään sortin valehtelua (tai ainakaan tunnusta sitä minulle ;)).

Valehtelija on kulttuurissamme epäluotettava, joten moni kirjoittaja varmasti inhoaa tätä leimaa. Samalla minusta tuntuu että nämä tarinat pursuavat ulos tavalla tai toisella. Pieninä valheina tai kirjoitettuina tarinoina.

Ovatko kaikki kirjoittajat valehtelijoita? Ei, en usko. Minun pimeä puoleni vain rakastaa valheen tai hyvän tarinan jännitystä, koska todellinen maailma on raskas ja järjetön. Fiktiossa paha saa palkkansa ja ikävät asiat johtavat hyviin, koska haluan niin.

4 kommenttia:

  1. Onnea luomuksen syntymisestä! :) Olet ansainnut levon kirjoittamisesta. Tunnistan lopputuskan, itse pähkäilen sen kanssa parhaillaan. Kirjoitin lopun jo ajat sitten, mutta se ei sovikaan enää muuhun tekstiin oikein.

    Minulla oli lapsena aivan ylivilkas mielikuvitus. Sepitin kaikenlaisia juttuja ihmisille ja välillä uskoinkin niihin. Kirjoittaminen on hyvä harrastus, siinä saa valehdella mielin määrin toisin kuin tosielämässä. ;)

    Varmaan aika monet puivat fiktiossa asioita, joita eivät ääneen muiden kanssa puisi, joskus varmaan ihan huomaamatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiitos! :D Toivottavasti et vielä yritä kirjoittaa uutta loppua. Luulen, että lepo toisi paremman etäisyyden ja selkeyden sinullekin.

      Jep, tuo kuulostaa äärimmäisen tutulta. Onneksi valehtelu oli pääosin harmitonta. Minulla pahin ongelma oli varmaan se, että sekosin itsekin välillä siihen mikä oli totta ja mikä ei. :P

      Minä ainakin löydän usein viihteelisiksi tarkoitetuista tarinoistakin ihan omituisia yhtymäkohtia omiin kokemuksiini tai asioihin, joista olen kuullut/lukenut ja jäänyt funtsimaan. O.O

      Poista
  2. Onnittelut käsikirjoituksen valmiiksi saamisesta! Lepo tulee varmasti tarpeeseen!

    Mielenkiintoisia nuo pohdintasi, ja tuo on niin totta siitä, mitä sanot: Kirjoittaja punoo totuuden sirpaleista ja keksityistä asioista monimutkaisen verkon, mutta harva haluaa lukijan tietävän mikä osa on totta ja mikä fantasiaa, koska paperille vuodattuu välillä hyvin kipeitä ja arkaluontoisia asioita. Lisäisin vielä, että usein on vaikea itsekin sanoa mikä osuus on "totta" ja mikä ei - joskus kirjoittaa huomaamattaan sellaista mikä koskettaa omaakin elämää, joskus kietoo yhteen niin monia asioita omasta ja muiden elämästä, mielikuvituksesta ja muiden tekemistä tarinoista, että on jo vaikea erottaa mikä on syntynyt mistäkin. En oikein tiedä, tekeekö tarinoiden tunteista ja kokemuksista aidomman se, että ne peilaavat jotain itse koettua, vai vain se että kirjoittaja pystyy jotenkin eläytymään niihin vaikkei hänelle itselleen olisikaan sellaista tapahtunut.

    Minullakin on aina ollut hurjan vilkas mielikuvitus, mutta en muista että olisin kovin paljon lapsenakaan valehdellut. Minut taidettiin niin varhain kasvattaa siihen, että valehtelu on pahasta, että olen ollut aika tarkka siitä mitä päästän suustani mutta heittäytynyt silti mielikuvitukseen täysillä. Ovathan ne asiat yhtä lailla totta, vain toisella tavalla. :-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on onneksi vielä viikko lomaa, joten lepoa saan varmasti! :D

      Minusta itse koetut jutut eivät ole sen arvokkaampia kuin keksitytkään. Välillä joku keksitty juttu voikin olla esimerkiksi allegoria jollekin muulle asialle tai eläytyminen on oikeasti onnistunut paremmin kuin omista kokemuksista ammennettu asia, koska se on kauempana itsestä. En lähtökohtaisesti usko, että kirjoittajalla pitäisi olla kauheasti "kokemusta" - mikä muuten on ilkeä argumentti aina näissä kirjailijoiden ikäkeskusteluissa. Tärkeämpää on kyky eläytyä.

      Kirjoittajapiirissämme on ala-asteelainen kirjoittaja, joka on pariinkin otteeseen samaistunut todella uskottavasti aikuisten elämään ja päässyt aikuisen hahmon nahkoihin kirjoittaessaan. Tekstiä voisi jopa luulla aikuisen naivistiseksi tyyliksi, ellen tietäisi kirjoittajaa.

      Moraalini ei ollut lapsena noin vedenkestävä, ikävä kyllä. Onneksi löysin tarinankerronnan sepittämisen sijaan ja kohdistin energiani sinne. ;)

      Poista