keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Annukka Salama: Käärmeenlumooja

Nappasin Käärmeenlumoojan mukaani Kirjamessuilta. Lukeminen jäi marraskuussa kirjoittamisen jalkoihin, mutta joulukuussa pääsin viimein kirjan kimppuun. Käärmeenlumoojaa oli kehuttu kovasti miltei jokaisessa lukemassani kirjablogissa, joten ennakko-odotuksiakin oli. Ikävä kyllä ne eivät tällä kertaa täyttyneet.

 Annukka Salama, 2012, WSOY, oma ostos

Käärmeenlumooja on tarina yksinäisestä Unnasta, joka kykenee huimiin fyysisiin suorituksiin. Aluksi Unna ei tiedä syytä erilaisuuteensa - hän on vain aina ollut sellainen. Sattuma kuitenkin heittää Unnan yhteen K2:n jätkien kanssa ja Unnalle selviää, että hän on faunoidi: ihminen jossa on yli 50% eläintä. Unnan ketteryys ja nopea oppimiskyky selittyvätkin siten oravalta saaduilla voimilla.

Kirjan juoni on aika olematon. Pääosaan nousee Unnan ja "ah-niin-ihanan" Rufuksen orastava romanssi. Aluksi Unna hieman vierastaa ja pelkää urosfaunoideja, joiden joukkoon kuuluvat harakka-Joone, hevos-Vikke, lepakko-Ronni ja käärme-Rufus. Faunoidit joutuvat usein kamppailemaan eläimellisten impulssiensa kanssa ja kykenevät myös aistimaan toistensa tuntemuksia hajujen, lämpöaistin jne. kautta, joka lisää jännitteitä ryhmän välille. Lopulta Unna kuitenkin hyväksytään osaksi laumaa ja Rufuksenkin kainalosta löytyy paikka.

Parasta kirjassa on ehdottomasti sen osuva nuorisokuvaus. Nuorten kieli on tavoitettu loistavasti ja K2:n lauman jäsenet ovat selvästi omia persooniaan. Kiroilu ja nuorten jutut kuuluvat asiaan, enkä nopeasti muista lukeeni yhtä energistä ja raisua läppää muualla. Välillä nauroin kippurassa, välillä läppä meni jo hieman ylikin.

Myös fantasian ja realismin sekoitus on kiehtova. Realistista nuorisomeininkiä on höystetty fantasiaelementeillä, jotka kuitenkin sopivat pääasiassa tarinan maailmaan ja logiikkaan kaappaamatta tarinaa kokonaan. Kuvittelisin realistien diggaavan kirjan tyylistä tässä suhteessa. Salama kuljettaa tarinaa luontevasti, tekstiin on ripotelti sopivasti murretta ja slangia ja kirjan luki nopeasti.

Käärmeenlumoojassa on siis paljon hyviä elementtejä. Tunteeni sitä kohtaan olivat silti pitkälti väliinpitämättömät. Tämä ei vaan osu oikein yhteen minun mieltymyksieni kanssa.
Vikke kohautti olkiaan ja jatkoi rummuttamista. "Slayer liukastaa liikkeet. Se tekee hyvää niille."

"Tämä biisi on omistettu kyynelehtiville krokotiileille, lämmöllä harakoilta", Joone spiikkasi matalalta ja rämpäytti laajalla käden liikkeellä näkymätöntä kitaraa. "Kyllä teillekin jostain vielä siivet saadaan."

"From lizards to wizards, there's a fine line", Vikke lisäsi ja alkoi viheltää.

Unnan silmät pyöristyivät, kun Joone aloitti laulamisen. Mistä hitosta ne sanat tulivat? Viereisistäkin porukoista käännyttiin katsomaan. Viken rummutuksessa ja länkkärimelodiassa oli jotain länkkärifiilistä. Rufus tärisytti välillä kaljakassia niin että se teki jännää helinää tempon sekaan ja kihelmöi niskassa. Unna nauroi ääneen ja taputti, kun Joone keikahti nurmikolle selälleen, potki ilmaa ja soitti ilmakitaraa rallatellessaan jotain jurakauden jäänteistä, lentokoneista ja elävistä fossiileista.

Unna on aika passiivinen päähenkilö. Hän reagoi tapahtumiin, ei saa niitä aikaan. Hänen motivaationsa tarinassa nojaa enemmän Rufuksen miellyttämiseen kuin vaikkapa faunoiditaustansa tutkimiseen. Kirjan alussa Unnan kykyjä esitellään, mutta lauman astuessa kuvioon Unna passivoituu. Käännekohtana voi mainita tappelun ja raiskausyrityksen skeittirampilla, jossa Unna lamaantuu täysin ja jää kundien pelastettavaksi. Taistelussa metsästäjää vastaan Unna laitetaan kiltisti nurkkaan, vaikka Joonekin osallistuu. Tuskin harakka on paljoa oravaa hyödyllisempi?

Joone pitää yhdessä vaiheessa kirjaa hiukan alleviivaavan puheen, jossa käyttää Amélieta Unnan allegoriana. Unnan elämää leimaa pelko ja hänen kehityksensä keskittyy siihen, että Unna oppii hallitsemaan oravanvaistonsa ja luottamaan poikiin. Jotenkin vain Unnan itsenäisyys tuntuu samalla kärsivän. Pidin valtavasti kirjan alkupuolella kohtauksista, joissa Unnan voimia esiteltiin. Niitä oli hengästyttävä lukea! Harmi, ettei vastaavaa ollut enää lopussa.

Sinänsä minua huvittikin kirjan nimi: Käärmeenlumooja. Minusta Unna oli pikemminkin se osapuoli, joka tuli kesytetyksi. Ehkä Oravankesyttäjä ei ollut yhtä raflaava nimi? ;)

Toki Unna on ihan mielenkiintoinen ja hyvin kirjoittu hahmo. Olisin vain ehkä kaivannut jotain kyseenalaistamista, omaa agendaa tai juttua oravankykyjen ja kundien ulkopuolella. On vähän surullista, ettei Unnalla ole naispuolisia kavereita lainkaan ja että hänen suhteensa omaan perheenseenkin on niin etäinen. Unnan elämä on kirjaimellisesti todella tyhjää ennen K2 jengiä.

Toisaalta myönnän pettyneeni siinäkin, että faunoidit ovat 99% miehiä, ja se yksi poikkeus on saanut voimaeläimekseen oravan. Pidän fantasia-asetelmista, koska niissä olisi mahdollista keikuttaa perinteisiä sukupuolirooleja. Ensimmäinen ajatukseni faunoideista oli kaunistelematta villi lista voimaeläimiä erilaisille naishahmoille. Miten olisi haityttö? Millainen voimaeläin olisi sillä "suositulla tytöllä", joka oli tarinan kannalta relevantti vain silloin, kun Unna sai painautua onnellisena Rufuksen kainaloon ja katsoa kuinka nämä naiselliset tytöt kihisivät kateudesta vieressä? Ounastelin tosin loppua kohden, että voimaeläinvalinta "lajinsa ensimmäiselle naaralle" on taktinen veto - pelokasta oravaa on kenties helpompi hallita?

Nämä ovat aika satunnaisia ajatuksia, sori. Yritän vaan jotenkin viestiä sen, miten lukijana saattaa välillä nähdä potentiaalin jossain jutussa ja pettyä. Ja koska naishahmot ovat juttuni, kiinnitän tapaan jolla heidät on esitetty aika paljon huomiota.
Hän loikkasi rivitalon räystääseen ja kurkotteli vara-avaimen rännin alta. Jalat pettivät alta, kun hän pudottautui alas ja yritti avata ovea. Huimasi niin lujaa, että lukko tuntui pyörivän ovessa, ja avain osui siihen vasta neljännellä yrittämällä.

Unna tärisi ja vapisi. Hän syöksyi huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni. Sukelsi sängyn alle ja pelkäsi hämähäkkien ja pöyhahtuvien liikkeitä henkensä edestä. Hänen teki mieli loikata kattolamppuun jokaisesta pienestäkin äänestä, kun kypsä omena putosi kolahtaen katolle tai naapurin harjanvarsi kaatui siivouskomerossa seinän takana.

Unna oli ensimmäinen nainen, joka oli päässyt elävänä alas K2:sta, eikä hän aikonut mennä enää ikinä takaisin.
Kirjan muut hahmot ovat toki realistisia, mutta en oikein ihastunut heihinkään. Rufus on tyypillinen paranormaalin romantiikan alfa: hyvännäköinen johtajahahmo, joka on ylisuojelevainen ja välillä aggressiivinenkin. En nyt oikein syttynyt tähän Jaguaarilla (tosi huomaamatonta XD) ympäriinsä ajelevaan "ihanan vaaralliseen" rastapäähän. Rufuksella on hyviä hetkiä ja sitten on niitä "oo nyt vittu hiljaa" hetkiä.

Ronnista olisin mielelläni lukenut enemmän. Mielikuva hänestä vertajuovana metallifanina jäi ikävän pinnalliseksi, kun Ronni katosi kirjasta sen keskivaiheilla. Joone oli vaihtelun vuoksi mukavan inhimillinen homohahmo, joskin ihmettelin sitä miksi hänen seksuaalisuudestaan piti käydä niin alleviivaavaa keskustelua Rufuksen ja Unnan välillä - ja vielä muutamaan otteeseen. Jos pitäisi valita suosikkihahmo, olisi omani varmaan ihanan chill Joone.

Viken hahmo oli hyvinkin tuttu arkkityyppi: itseäänkorostava, rajoja kokeileva ja ilman mitään filtteriä paskaa laukova tyyppi kuuluu varmaan monen lukijankin tuttavapiiriin. Hänen juttunsa menivät nopeasti paskafiltteriini, kuten hänen elävän elämän esikuviensakin kanssa käy. Osa Unnan tulikoetta on myös Viken sietäminen, mutta minun makuuni Unna sietää Viken juttuja aika paljon. Toisaalta se on linjassa Unnan luonteen kanssa ja kirjan lopussa Unna jo uskaltaa sanoa Vikelle vastaankin.

Kirjan antagonisti Santia tuntui todella päälleliimatulta ja hänen aiheuttamansa konflikti oli myrsky vesilasissa klimaaksiksi huipentuvan kriisin sijaan. Oikeastaan kohtaaminen sivuutettiin aika huoletta ja siirryttiin ajassakin runsaasti eteenpäin, mikä viimeistään tappoi jännitteen täysin. Tämä harmitti minua, koska metsästäjä-faunoidiasetelma oli yksi kirjan kiinnostavimpia puolia.

Yleensä en jaksa miettiä fantasiatarinan yksityiskohtia, mutta keskivertoa uskottavammat hahmot tekivät minut kriittisemmäksi siitä miten hahmot istuvat "tosimaailmaan". Miksei niitä naisfaunoideja taas ollutkaan? Miksi kaikilla kirjan faunoidihahmoilla on niin erikoiset nimet? Kannattiko vangittuja faunoideja oikeasti säilyttää mökissä saarella ilman vartiointia? Mistä K2:n jätkät repivät rahat ökyautoonsa? Miten Unnan vanhemmat sietävät sitä, ettei tyttö vastaa ikinä puhelimeensa?

Käärmeenlumooja oli selvästi kirjoitettu sarjan aloitusosaksi, joten osa kysymyksistä saa varmaan vastauksia myöhemmissä osissa, joista on jo ilmestynyt tämänvuotinen Piraijakuiskaaja. Olisin kaivannut tähän enemmän toimintaa ja vähemmän ajelehtimista, romanttiset kuviot kun jaksavat harvemmin kiinnostaa minua yksinään (luen pararomansseja usein sen B-juonen vuoksi). Sarjan lukeminen taitaakin jäädä minulta tähän.

Suosittelisin kirjaa paranormaalin romantiikan ystäville ja fantasiasta kiinnostuneille, sekä realististen nuorten kirjojen ystäville. En pitänyt Käärmeenlumoojaa kritiikistäni huolimatta huonona kirjana. Meidän kemiamme vain eivät kohdanneet.

11 kommenttia:

  1. Se on juuri se nuorisokuvaus. Minä en tosiaan mikään fantasian suurin ystävä ole, mutta onnistun jotenkin vain ohittamaan ne elementit tässä. Nuorisokuvauksen osalta tämä on uskottavin koskaan lukemani kirja. Nostat hyviä pointteja ja joo, ei Rufus minuakaan miellyttänyt mutta jotenkin... ei vain välitä. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos kirjan johonkin aspektiin ihan oikeasti ihastuu, niin miksi välittäisikään? Analyyttisyys jää minullakin ihastumisen jalkoihin, kuten vaikkapa sen Lumikon kanssa (josta sinä taas et digannut). Mutta kun sitä ihastumista ei tapahdu, kiinnittää tämän tyyppisiin kuvioihin paljon enemmän huomiota.

      Minä taas lämpenen fantasiaelementeille enemmän ja naishahmoille ja sain Vikestä flashbackkejä sellaisiin kusipäihin, joiden kanssa olen vääntänyt iän ja terveyden, joten päällimmäiseksi tunteeksi jää... no, vitutus. ;D

      Poista
  2. Kirja näköjään vaikutti (tai ei-vaikutti) meihin aika samalla tavalla. Ei kirja minustakaan huono ollut ja kiinnosti sen verran, että luin jatko-osankin, ja varsin vetävästi kirjoitettu, mutta monet asiat jäivät vaivaamaan pitkään lukemisen jälkeen. Miksei naisfaunoideja ole? Miksi pararomanssissa aina on komea, mustasukkainen, vahva ja rikas jaguaarilla ajeleva poika ja tyttö, joka on täysin hänen vietävissään? Olenko vain lukenut niitä liikaa, niin että nämä perinteiset sukupuoliasetelmat tulevat korvista ulos?

    Kirjan nuorisokuvaus toki varmasti on uskottavaa, mutta jos joudun Viken kaltaisten seuraan, vaihdan äkkiä seuraa, joten kyse lienee lähinnä omista mieltymyksistäni, kun se ei oikein vedonnut minuun. Lukemieni arvostelujen perusteella hän on suosittu hahmo, jota pidetään hauskana, mutta minua ei jotenkin naurattanut mitkään hänen juttunsa. Lisäksi minun oli vaikea ymmärtää, mitä Unna näkee Rufuksessa...

    Jatko-osa vastaa joihinkin kysymyksiin, mutta toisaalta aiheuttaa niitä vain lisää. On toki hienoa, että kotimaassakin on kirjoitettu vastineita amerikkalaisille nuorten pararomansseille, ja selvästi faunoideille on ollut tilausta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, toisaalta tuntuu absurdilta ärsyyntyä paranormaalin romantiikan asetelmista, koska ne toistuvat jokaisessa teoksessa. Toisaalta taas niitä on varmaan tullut luettua liikaa, kun alkaa jo kaivata uusia tuulia.

      Ja onhan Rufus sellainen kundi, josta tuon ikäiset tytöt kai haaveilevat. Siinä iässä ei aina ymmärrä, että vaara voi oikeasti olla pahakin asia, ja ettei turvallisuus tee kenestäkään nössöä.

      Tuo kysymysten herättely on toki keino koukuttaa lukija, etenkin jos kirjat etenevät hieman hitaasti. Ja kohderyhmäänhän kirja on uponnut kuin häkä. :D

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Minä olen jotenkin huono jättämään kirjoja kesken, elleivät ne ole todella paksuja tai raskaita aihepiiriltään. Myönnän kyllä tämän lukemiseen meni useampi ilta, koska minulla ei ole ongelmia laskea kirjaa käsistäni.

      Poista
  4. Aivan samanlaisia ajatuksia täälläkin. Olen aiemmin puhunut siitä, kuinka kummallista ja tarpeetontakin minusta on, että naisten "passiivisuus" nostetaan niin tapetille... mutta tämä oli sitten juuri sitä itseään sen suhteen. Purskahdin nauruun tajutessani Rufuksen ja kumppaneiden olevan sikarikkaita ja asuvan alaikäisinä jossain penthouse-kommuunissa.

    Odotan innolla, että pääset sanomaan sanasi seuraavastakin osasta, se nimittäin vaikutti vielä enemmän kuvaani sarjasta. Tämä ensimmäinen osa oli loppujen lopuksi suurelta osalta mielenkiintoinen ja upposin helposti sen maailmaan, antaen anteeksi muunmuassa sen, että Unna on ainoa laatuaan. Yksi todella häiritsevä asia oli se, kuinka Rufus on niiiiiin täydellinen. Toisaalta taas tämänkin voi sivuuttaa sillä, että jos kirjan maailmassa eläimellinen vetovoima/vaistot näin ohjaavat, tunne voi olla todella vahva. Kaikki ikäänkuin selitettiin, joskin vähän huterasti.

    On todella vaikea valita oikeanlaisia sanakäänteitä jottei tulisi vahingossa paljastaneeksi seuraavan kirjan tapahtumia. Taidan siis jättää tähän tällä kertaa ja odottaa, kunnes olet lukenut senkin, jos luet. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Passiivisuus häiritsee minua hahmossa vähemmän (sukupuolesta riippumatta), jos ko.hahmo ei ole päähenkilö. Odotan, että protagonisti tekee jotain, koska se on yleensä koko kirjan pointti.

      Mutta "täydelliset" miehet ovat romanttisen kirjallisuuden pointti! Tässä suhteessa en odota realismia, koska rakastumisvaiheessa toisen ihmisen vikoja harvemmin näkee selvästi. :)

      Piraijakuiskaaja ei ainakaan toistaiseksi ole lukulistalla, mutta katsotaan...

      Poista
  5. Oli kiinnostavaa lukea ajatuksiasi tästä kirjasta, en ole kirjaa lukenut, mutta olen törmännyt siihen useammissa blogeissa. Minulle on tullut sellainen mielikuva jota tämä vahvisti, eli että se voisi ehkä olla mielenkiintoista lukea, mutta luultavasti minua ärsyttäisivät nuo paranormaalin romantiikan kliseet joita sekin tuntuu olevan kuvausten perusteella täynnä. Minun päähäni ei jotenkin mahdu se, millä tavalla on romanttista se, että nainen on passiivinen ja täysin miehen vietävissä, ja mies taas on jokin rikas muovinen alfaurostäydellisyys (täydellinen kaikilla sellaisilla tavoilla, jotka eivät minua kiinnosta piirun vertaa kun miehiä katselen). Koen olevani hyvinkin romanttinen, mutta ilmeisesti käsitykseni romantiikasta on hyvin erilainen... Minua harmittaa, että paranormaali romantiikka on aika usein jämähtänyt tietynlaisiin kliseisiin joita toistetaan kyseenalaistamatta kirjasta toiseen, vaikka itse fantasiaosuudessa voikin olla omaperäisyyttä kuten ilmeisesti tässäkin on. Mielestäni kun voisi tehdä ihan hirveän paljon kirjallisuudenlajilla, jossa yhdistyvät yliluonnollisuus, nuoruuden ja aikuisuuden rajamailla oleva elämänvaihe sekä rakkaus ja toisen ihmisen löytäminen. Paljon sellaista todella upeaa, tunteellisesti koskettavaa ja perustavanlaatuisella tavalla myyttistä. Mutta yleensä tyydytään vain samojen kliseiden toistamiseen hahmoissa ja ihmissuhteissa, vaikka se fantasia-asetelman lähtökohta olisikin kiinnostava.

    Itse pidin ihan valtavasti Kami Garcian ja Margaret Stohlin Beautiful Creatures -sarjasta (ensimmänen osa suomennettu nimellä Lumoava kirous; elokuva ilmestyi samaan aikaan suomennoksen kanssa, en ole sitä vielä nähnyt mutta olen ymmärtänyt ettei se tee oikeutta kirjalle). Siinä hahmot tuntuivat oikeilta ja eläviltä, ja siinä oli sellainen mainio ratkaisu, että tarina kerrottiin pojan näkökulmasta, joten poika ei ollutkaan mikään täydellinen alfauros vaan ihan oikea epätäydellinen ihminen (ja siinä tyttö on se yliluonnollisempi tapaus, mutta hänkään ei ole täydellinen vaikka poika rakastaakin ja ihannoikin häntä). Hahmojen tunteet tuntuivat aidoilta eivätkä harlekiineista reväistyiltä. Itkin kuin vesiputous monta kertaa niitä kirjoja lukiessani. Siinä on romanssin ohella myös runsas ja mielenkiintoinen juoni, ja muitakin tärkeitä ihmissuhteita kuin päähenkilöiden rakkaussuhde. Mutta se ei ole Suomessa hirveästi saanut huomiota ainakaan omien havaintojeni mukaan. Lieneekö syynä se että elokuva ei menestynyt vai se, että suomennoksen ilmestymisen aikaan kaikki olivat jo tottuneet odottamaan tietynlaisia asioita romaaneilta, joissa lukioikäinen poika ja tyttö tapaavat yliluonnollisten voimien riehuessa - joten toisenlaista romaania eivät lue ne henkilöt, jotka siitä voisivat pitää, ja ne jotka sen lukevat eivät innostu koska odottivat jotain muuta. Tai sitten kaikilla Suomessa on vain niin erilainen maku kuin minulla. :-P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Genren konventioita joko vihaa tai rakastaa. Toisaalta on paljon lukijoita, jotka haluavat unelmoida näistä adoniksista. Olin itse ehkä odottanut hypen perusteella hiukan "enemmän". Oma käsitykseni romantiikasta on myös aika kaukana tästä kuviosta. ;)

      Olen tuosta Lumoavasta kirouksesta kuullut ennenkin. Se ainakin kuulostaa raikkaalta tuulahdukselta genreen. Ehkä siinä on sitten poikettu liikaa genren konventioista, jotta se olisi miellyttänyt pararomanssifaneja, kun taas muut lukijat ovat sivuuttaneet sen vain pararomanssina?

      Kuulisin sinulta mielusti lisää lukivinkkejä kirjoille "jossa yhdistyy yliluonnollisuus, nuoruuden ja aikuisuuden rajamailla oleva elämänvaihe sekä rakkaus ja toisen ihmisen löytäminen"! :D

      Poista
  6. En ole vielä kirjaa lukenut enkä oikein tiedä kannattaisiko kun olen saanut sellaisen vaikutelman että kirja ei välttämättä ole hyvä mutta kannattaa ainakin yrittää.

    VastaaPoista