sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Marko Hautala: Itsevalaisevat

Lukeminen on taas jäänyt hiukan paitsioon Nanowrimon vuoksi ja sitä ennen Kirjamessut viivästyttivät postauksia. Se taas ei ole mikään tekosyy siihen, että jo syyskuussa lukemani Itsevalaisevat on edelleen bloggaamatta, vaikka lukukokemuskin on roikkunut luonnoksissa jo toista kuukautta. Hups.

Marko Hautala, 2008, Tammi, oma ostos

Luettuani Unikoiran kesällä tiesin, ettei kirja jäisi viimeiseksi lukemakseni Hautalan kirjaksi. Kirjan tunnelma oli aivan omanlaisensa: sillä oli eräänlainen surrealistinen aura, vaikka kyse oli realistisesta teoksesta. Tämän lisäksi Hautala pureutui juuri sellaiseen aiheeseen, joka on aina kiinnostanut minua, eli ihmismielen pimeimpään nurkkaan. Koin olevani sen "oman juttuni" ytimessä.

Hankin Hautalan kirjoista seuraavaksi juuri Itsevalaisevat osittain suosituksien takia, mutta myös vangitsevan kansikuvan vuoksi. Kirjojen kansikuvataide on minulle tärkeää ja se harvoin säväyttää minua kotimaisissa kirjoissa. Itsevalaisevien kohdalla kansitaide on kuitenkin osunut täysin nappiin. Kalaksi muuttuva kyyristelevä sukupuoleton hahmo kertoo enemmän kuin tuhat sanaa kirjan tunnelmasta. Kuva on samaan aikaan sekä ahdistava että kaunis. Iso hatunnosto graafikko Saku Heinäselle!

Sinä kesänä valo muuttui. Tai ehkä se oli aina ollut sellainen, jotenkin välkehtivä, liikkeessä, huumaava. Ehkä Maunu oli vain ollut sokea. Luullut valoa pelottavaksi. Suoraksi ja ankaraksi kuin elokuvien kuulustelulampuissa.

Nyt valo tuli jostakin ulkoa, oksien välistä, leirikeskuksen suurten ikkunoiden läpi luentosaliin. Se liikkui, leikki tytön mustilla suortuvilla. Manu katsoi tyttöä, ei kuullut, mitä pappi sanoi. Katsoi ja näki valon.

Itsevalaisevat alkaa Elias Rosvikin tyttären, Iiriksen, katoamisella. Etäisen tyttären katoaminen musertaa Eliaksen. Hän etsii ja etsii Iiristä ja katoaa lopulta itsekin tähän tragediaan. Samaan aikaan Eliaksen viimeisin rakastajatar Maaria saa terapiavastaanotolleen väkivaltaisen nuoren, Maunun. Maunu uskoo, että hänessä ui kala. Maaria alkaa kuitenkin epäillä, että Maunulla ja Iriksen katoamisella on jokin yhteys.

Kirja on jaettu useampaan kokonaisuuteen ja se kertoo tarinaa usean kertojan näkökulmasta. Alussa keskitytään Eliaksen tragediaan ja Maarian yrityksiin ymmärtää Maunua. Sitten liu'utaan edelliskesään, jolloin Maunun elämä muuttui rippileirin myötä. Kesän tapahtumat kerrotaan ensin Maunun näkökulmasta ja sitten leiripappi Viljamin näkökulmasta. Lopuksi palataan takaisin nykyhetkeen, jossa kalojen merkitys alkaakin olla lukijalle jo pelottavan selvä.

Eliaksen näkökulma lastaan surevana isänä oli koskettavasti kirjoitettu. Uskoin tyttärensä kadottaneen isän pahoinvoinnin täysin. Kirjan alkupuolisko ei kuitenkaan ollut sen kiehtovin osuus, sillä alussa tapahtumat liikkuivat aika hitaasti. Maarian ja Eliaksen hahmot ovat myös epäkiinnostavia suhteessa heidän ympärillään tapahtuviin asioihin. En ehkä saanut heihin sellaista kontaktia kuin kiehtoviin protagonisteihin yleensä.

Sukelsin oikeastaan kirjan maailmaan vasta Maunun näkökulman myötä, jossa nuoren pojan epävarmuus ja ihastuminen saivat minut välittämään tapahtumista intensiivisemmin. Minusta kirja löysi hyvin nuorten kielen ja näkökulman, mikä ei ole suinkaan aina itsestäänselvyys. Viljamin näkökulma auttoi kenties ymmärtämään tapahtumia paremmin ja tasapainottamaan Maunun vajoamista, mutta Viljamin hahmo itsessään oli hämmentävä ja tuntui tarinasta hiukan irralliselta omine ongelmineen ja ristiriitoineen. 

"Iiris!" hän huusi ja syöksyi eteenpäin. Ääni vastasi, nyt lähempänä. Pimeys oli lähes läpitunkematon, mutta se ei häntä pysäyttäisi. Se oli tuttu pimeys. Se piteli hänen tytärtään. Pientä Iiristä, joka karsasti. Joka vihasi häntä ja hänen valheitaan, työtään, maailmaansa. Hän pelastaisi tyttärensä siitä pimeydestä ja kantaisi kotiin, omaan sänkyyn. Hän ei ilmoittaisi poliiseille, ei edes herättäisi Senjaa. Hän pitelisi Iiristä koko yön ja pyytäisi anteeksi, kunnes aurinko nousisi.

Huuto kuului aivan Eliaksen vierestä. Hän pysähtyi. Käsi kosketti kulmikasta kohoumaa seinämässä. Sen takaa kuului nyyhkytystä. Äänen kaiku oli lyhyt, kuin se olisi tullut säiliöstä.

Kuten Unikoirassakin ovat Itsevalaisevien hahmot epätäydellisiä ja monimutkaisia. Pidän Hautalaa ennen kaikkea taitavana tunnelmanluojana ja juonen punojana. Hänen hahmonsa jäävät tietyllä tapaa lukijalle etäisiksi ja tuntuvat elävän kirjassa juonen ehdolla. Vähän kuin seuraisi sivusta kreikkalaista tragediaa, koska haluaa nähdä sen tragedian, ei siksi että ihmiskohtalot koskettavat. Lukiessa minulle tuli koko ajan sellainen olo, että seuraan sivusta vääjäämätöntä onnettomuutta, ettei tapahtumia voi estää, koska hahmot eivät kykene poistumaan raiteiltaan. Toisaalta aihepiiri on raskas, joten unenomainen etäisyys teki kirjasta hiukan helppolukuisemman.

Pidin tarinan kielestä ja tavasta, jolla Hautala vetää lukijan hiljalleen arkisten symbolien luo ja muuttaa ne uhkaaviksi. Kirjassa oli koko ajan pahaenteinen jännite, joka nousee korkeammalle ja korkeammalle aina finaaliin asti, vaikka kertojat ja kerronnan ajankohtakin vaihtuvat. Tapahtumia kerrotaan lukijalle valikoiden, joten kirjan lukeminen on haparointia hämärässä, kunnes palasia alkaa yhdistää loppua kohden aina vain enemmän.

En oikein tiedä miksi luonnehtisin Itsevalaisevien genreä. Hautala liikkuu jossain realismin ja yliluonnollisen kauhun rajapinnalla. Tuntuu, että hänen kirjojensa tapahtumille on kyllä luonnolliset selitykset, mutta samalla kirjat jättävät takaoven auki myös villimmille teorioille. Minusta kirjan kauhuelementit kukoistavat tämän tyyppisessä ratkaisussa, sillä siinä missä toinen näkee hyytävän kuvauksen ihmisten kieroutuneisuudesta voi toinen nähdä metaforat kirjaimellisemmin. Kuten nuoressa pojassa uivan kalan, joka kuorii hänestä inhimillisyyden ja jättää tilalle kylmän olennon.

Viihdyin kirjan parissa ja jäi mieleeni voimakkaasti vielä pitkän aikaa varsinaisen lukukokemuksen jälkeenkin. Itsevalaisevat on hyytävä teos, joka todisti minulle, että taidan viihtyä Hautalan kirjojen parissa pitemmänkin aikaa. Seuraavaksi Hautalalta Torajyvät? ;)

2 kommenttia:

  1. Ajattelinkin, että tämä kirja varmaan miellyttää Vaarnaa. :)

    Minusta tämä oli kamalan pelottava ja ahdistava ja vieläkin, vaikka lukemisesta on vuosia, minua vaivaa ne kalat ja niiden nieleminen kokonaisena... yök...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, kirjan tunnelma oli minulle suuri plussa. Pidän siitä, että kirja saa aikaan kauhun värähdyksiä rationaalisessa aikuisessa. Tuo kalan nieleminen jäi minullekin elävästi mieleen ylittämättä kuitenkaan henkilökohtaista rajaani.

      Kauhu ei tietenkään ole kaikille. Jotkut hörhöt vaan nauttivat siitä ahdistuksesta ja pelosta lukiessaan. ;)

      Poista