sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Helsingin kirjamessut 2013: Saturday Sun


Messukartta antaa ehkä viitettä siitä millaisia etäisyyksiä tuli tarvottua.

Hupi jatkui lauantaina. Läksin taas messukeskukseen aikataulu kädessä, kamera kaulassa ja hyvässä seurassa. Tällä kertaa seuralaiseksi tarjoutui kirjoittajabloggari Lila. Kiersimme yhdessä messuja hurjat 6 tuntia! Lauantain ohjelmassa oli seuraavaa:

10.30 - 11.30 Liian vaikeaa kiitos
11.30 - 12.30 Jaetun lukemisen ilo
12.00 - 12.30 Nuori Aleksis palkinnon jako
13.00 - 13.30 Kirjailijaksi alle 33-vuotiaana 
13.30 - 14.00 Kalevala-seuran ohjelmaa
14.00 - 14.30 Näin pääset kirjailijaksi

Taas kerran oli päivän aikana tajuttava, ettei kaikkialle vaan voinut venyä. Kahvittelu, kiertely ja shoppailu olivat myös tärkeitä ja paneelista toiseen siirtyminen liian lyhyellä varoajalla ei aina onnistunut. 

Kirjailija Tommi Melander, kirjailija Anu Silfverberg, kustantaja Silja Hiidenheimo,
kriitikko Mervi Kantokorpi, ja pj:nä päätoimittaja Heikki Valkama.

Ensimmäiseksi menimme seuraamaan Liian vaikeaa kiitos-paneelia, jossa keskusteltiin kirjallisuuskeskustelussa varsin tyypillisestä ilmiöstä, eli kirjallisuuden jaottelusta viihteeseen ja korkeakulttuuriin. Keskustelulle sopivasti Suomen Kuvalehti oli julkaissut juuri provokatiivisen jutun nimeltä Romaani sairastaa, joka herätti keskustelua paneelissa (ja myös blogimaailmassa).

Silja Hiidenheimo torppasi heti alkuun väitteen, että suomalainen romaani olisi jotenkin kriisissä. Hän kuitenkin kritisoi ilmassa olevaa ajatusta, jonka mukaan kaiken kirjallisuuden pitäisi olla "yhtä hyvää" tai "yhtä arvokasta". Erojen näkeminen on haluttu poistaa. Taide ei kuitenkaan ole demokratiaa, ja lajityyppien erot on tunnistettava ja teos arvioitava osana omaa kenttäänsä.

Tommi Melander uskoo, että Suomen Kuvalehden jutun tarkoitus on ollut lyödä suomalaisen kirjallisuuden kasvoihin sairauden leima ja että juttua varten haastatellut henkilöt ovat joutuneet tämän agendan uhreiksi. Hän ei ymmärrä ajatusta, jossa kirjallisuutta katsotaan kapea-alaisesti. Viihde maksaa kuitenkin viulut! Ei vaativimpia teoksia voi välttämättä kustantaa ilman sitä, koska kirjat ovat bisnestä.

Hän totesi myös, että kriitikkojen arvostus on laskussa "sillä kukaan ei pidä makutuomareista". Kriitikkojen koetaan edustavan kirjaelitismiä. Samalla mediaan on iskenyt pakkomielle lukijoiden metsästyksestä, joka näkyy myös sinä, että kulttuurisivuja kavennetaan, sen sisällön tuottavat samaistuttavammat maallikot ja sisältö markkinoidaan sellaisille ihmisille, jotka eivät ole kulttuurisivuista perinteisesti kiinnostuneita. Kirjamaailman uutisoinnissa keskitytään liiaksi kirjojen aiheisiin ja ilmiöihin niiden ympärillä, eikä sen kirjan sisältöön. Hän ei pidä kirjaa yhteiskunnallisena puheenvuorona.

Mervi Kantokorven mielestä "romaani sairastaa joka toinen vuosi (vuorovuosina sairasvuoteella on runous)", eli samoja aiheita itketään vuodesta toiseen. Hänestä suomalainen romaani voi erinomaisesti suhteessa siihen miten pieni kansa ja kielialue olemme. Hyvästä romaanista myös voidaan keskustella kirjallisuutena. Silfverberg allekirjoitti Melanderin mielipiteen siitä, kuinka elitismin pelko vääristää kulttuurikritiikkiä, jota on alettu kohdentaa väärälle kohdeyleisölle.

Keskustelussa myös sivuttiin Marko Leinon saamaa kritiikkiä
hänen Saasta-kirjastaan: miksei kirjailija saisi kirjoittaa ihmiskaupasta?
 
Kantokorven mielestä "vain" ajattelu ei ole lainkaan tervettä, eli kustantamoiden ei voida ajatella kustantavan vain korkeakirjallisuutta tai vain runoja tai vain viihdettä. Laaja, kokeileva linja palvelee kaikkia. Korkea kirjallisuuden on hyväksyttävä marginaaliasemansa ja paikkansa kirjallisuuden kokonaiskentässä.

Hiidenheimo uskoo, että kirjallisuus kutsuu luokseen lukijoita eri tavoin ja eri ajassa. Kaikkien kirjojen kohdalla tämä ei voi olla heti. Hän hylkää ajatuksen siitä, että suomalaisen kirjallisuuden kuuluu olla yhteiskunnallista ja kantaaottavaa. Se on journalismin tehtävä, ei kirjallisuuden.

Kantokorvi on huolestunut siitä, että uutisointi on nykyään niin tarinalähtöistä. Hän joutuu kirjoittamaan jo kritiikkiinkin tarinan, joka rajoittaa sanamäärien kahlitsemaa arviota entisestään. Enää ei voida vain kertoa kirjasta, vaan huomio menee ikään kuin kirjailijaan tai johonkin ulkoiseen seikkaan. Silfverberg komppaa tätä ajatusta, että kritiikissä käytetään "fiktion keinoja", jotta se olisi lukijalle kiinnostavampi.

Melander puolestaan vastasi tähän esimerkillä siitä, kuten vaikkapa miinakentästä uutisoitaisiin: journalisteja ohjeistetaan kirjoittamaan miinanraivaajasta, henkilöstä jolla on perhe ja tulevaisuus, eikä miinakentästä. Häntä harmittaa, että nykyään monimuotoisuus koetaan romaanin tappioksi, ellei se heti aukea lukijalle. 

Kantokorpi kertoo, että Suomessa on vahva "todellisuuteen nojaava" perinne lukea kirjoja. Ajatellaan jotenkin, että kirjailija tietenkin kirjoittaa tositarinoita, ja kirjaa luetaan kuin kokeillen kirjan uskottavuutta joka käänteessä. Tässä unohdetaan allegoriat ja hienot tekniikat, joilla kirjoihin saa syvyyttä ja uusia lukukertoja. Ei myöskään aina tajuta, että kriitikolla on paljon kotiläksyjä! Kriitikko joutuu lukemaan kirjaa syvällisemmin ja etsimään siitä useampia tasoja, sekä usein tutkimaan kirjan aihetta voidakseen arvioida sen käsittelyä. Tällainen lukeminen näkyy arvioissa yhä vähemmän, koska se ei mukamas kiinnosta lukijoita. 
 
Hiidenheimon mielestä hyvä kritiikki on tarkkaa, kirjallisuutta tuntevaa ja siinä näkyvät analyysissa käytetyt välineet. Hänkin hämmästelee sitä kuinka mediassa halutaan, että kirjailijat puhuvat vain itsestään, kun muualla maailmassa kerrotaan ammatista ja suhteesta maailmaan tai saatetaan jopa analysoida toisten kirjoja. Kantokorpi ja Silfverberg komppavat tätä. Ei voida vain puhua kertovasta rakenteesta vaan sen suhteesta maailmaan, ja lukija pyritään koukuttamaan juttuun ulko-kirjallisilla täkyillä. 
 
Suomen Sarjakuvaseuran ihastuttava Lukunurkkaus :D
 
Melanderin mielestä "kirjailijan pitää rakastaa lukijaa ja vaatia tältä paljon" (minulta meni vallan ohi, ketä kirjailijaa hän lainasi tässä). Hän lukee sekä korkeakirjallisuutta että viihdettä ja uskoo, että nautinnon tasoja on useampi. Syvänautinto mahdollistaa sen, että monitasoiset kirjat jäävät vaivaamaan. Itselle tärkeät kirjat tulevat osaksi omaa kehoa. Viihteestä hänelle jää nihkeä olo. 
 
Kantokorpi taas löytää viihdettä muualtakin, mutta kirja soveltuu rakenteensa puolesta herättelijäksi ja avartajaksi muita median muotoja paremmin. Silfverberg uskoo, että kirja antaa enemmän lukijalle, kun siinä on haastetta, eikä se aukene heti. Hän ei usko väitettä, etteivät ihmiset oikeasti nauti korkeakulttuurista, vaan käyttävät sitä välineenä vaikuttaakseen sivistyneiltä. Hiidenheimo ihmettelee sitä, kuinka vaadimme isoilta kirjoilta vastauksia kysymyksiin, vaikka parhaat kirjat usein jättävät kysymykset auki.

Anu Silfverberg kertoi kuulleensa ahdistuneita vuodatuksia toisilta kirjailijoilta, jotka kokivat jääneensä yksin kirjansa kanssa. Kirjallisuuskeskustelussa myös väitettiin, että keskinkertainen ja huono kirjallisuus ovat heikentyneet, mutta hyvä on pysynyt hyvänä. Syyksi epäiltiin hätäistä kustannustoimittamista. Ovatko kustantamot kokeneet pätevien ja kokeneiden kustannustoimittajien kadon? Onko kustantamoilla liian hoppu saada kirjoja markkinoille? Toisaalta kirjailijat eivät ehkä aina osaa pyytää apua. 

Hiidenheimo ei osaa sanoa julkaistaanko Suomessa liikaa kirjoja. Hänestä kustannustoimittajan rooli on murroksessa, sillä se ei olekaan enää vain kustannustoimittamista. Hän myös kritisoi ajatusmaailmaa, jossa kirjailijuus olisi tärkeintä potentiaaliselle kirjailijalle. Itse kirjoittamisen - yksin puurtamisen ja kovan työn - on tultava ensin. 
 
Melanderin mielestä isojen kustantamoiden motiivina on varmistaa, ettei heidän katalogistaan tule "kärpäslätkää". Hän pohti julkaisevatko pienkustantamot jo nyt liikaa runoja. Kirjallinen systeemi (lukijat, kriitikot, media) ei voi sulattaa kaikkea, kun nimikkeitä on paljon. 

Kantokorven mielestä ongelma ei ratkea vain kustannustoimittamisella. Hänestä osa julkaistusta kirjallisuudesta on niin huonoa, ettei sitä paranna mikään muokkaus. Kirjailijan roolista on tullut haluttava, vaikkei se ehkä sovi kaikille. Hän on nähnyt viime aikoina kummallisia kustannuspäätöksiä. Loppuun Heikki Valkama jakoi mielenkiintoisen ajatuksen. Jatkossa kustantajan rooli voi painottua tuotteen arvon määrittelyssä. Tässä ajatusmallissa kustantamobrändi takaisi laadun, koska tietyt kustantamot olisivat yhä tiukkoja portinvartijoita. 

Jaetun lukemisen ilo-paneeli olisi kiehtonut, mutta se meni pahasti Nuori Aleksis-palkinnon jaon päälle ja tarvitsimme ensimmäisen paneelin jälkeen kahvia ja teetä, joten kirjabloggauspaneeli jäi tältä erää väliin. 

Emmi Itäranta ja palkintoraatilaiset.

Kävimme myös seuraamassa Nuori Aleksis-palkinnon jakoa.
Äidinkielen opettajain liitto on yhteistyössä opetusministeriön Tietoyhteiskunnan lukutaidot -työryhmän kanssa perustanut uuden kirjallisuuspalkinnon. Liitto kokoaa eri koulujen vapaaehtoisista abiturienteista valtakunnallisen lukijaverkoston, joka päättää, minkä suomalaisen kirjan he haluaisivat palkita itselleen merkittävänä, tärkeänä ja hyvänä kirjana.
Tällä kertaa palkinto meni Emmi Itärannalle hänen dystopiaromaanistaan Teemestarin kirja. Muutenkin paljon kehuja kerännyt romaani ei lienee ollut voittajayllätys yleisöllekään. Itäranta kiitteli puheessaan sitä, että kilpailu oli saanut nuoret lukijat suoriutumaan näin suuresta luku-urakasta. Hän myös kertoi lähteneensä kirjoittamaan kirjaansa ilman, että olisi ajatellut liiaksi kohderyhmää. Hän halusi Teemestarin kirjan avautuvan lukijalle tämän iästä riippumatta ja oli iloinen siitä, että nuoret lukijat olivat löytäneet romaanin.

Emme seuranneet koko puhetta, vaan jatkoimme matkaa taas seuraavaan paneeliin.

Terhi Rannela haastattelee kolleegaansa Nelli Hietalaa.

Seuraavaksi oli vuorossa Kirjailijaksi alle 33-vuotiaana-paneeli. Nimensä paneeli juontaa tilastoista, joiden mukaan suomalaisten esikoiskirjailijoiden keski-ikä on tällä hetkellä 33 vuotta. Nelli Hietala on kuitenkin onnistunut lyömään läpi maagista rajaa nuorempana. Haastattelu oli mukavan lämminhenkinen ja innostunut.

Kirjailijaksi ryhtyminen ei ollut Hietalan lapsuuden haaveammatti, vaan hän havahtui kirjoittamiseen oikeastaan vasta 20-vuotiaana. Hänen ensimmäinen kirjansa ei myöskään ollut ensimmäinen hänen kirjoittamansa käsikirjoitus vaan vasta kolmas. Kirjailijoiden läpimurtoa edeltävät pöytälaatikkokäsikirjoitukset ovatkin hyvin yleisiä. ;)

Hietala on opiskellut kirjoittamista vuoden Oriveden Opistossa, josta hän siirtyi Jyväskylään opiskelemaan kirjallisuustiedettä. Hän uskoo, että kirjoittamista voi jossain määrin opiskella, muttei pidä kirjallisuustieteen opintoja merkittävänä etappina matkallaan kirjailijaksi. Tärkeämmäksi Hietala luonnehti opiskelujensa aikana löytämiään kirjoittajakontakteja, jotka mahdollistivat keskeneräisen tekstin ruotimisen ja koeluetuttamisen samanmielisillä kirjoittajilla.

Idea esikoiskirjaan lähti kirjoitusharjoituksesta, jossa Hietalan piti valita kaksi kuvaa ja kirjoittaa tarina, joka yhdisti ne. Hän kertoi kirjoittaneensa paljon harjoitusten pohjalta aiemmin, mutta tapa on sitemmin jäänyt. Esikoisteosta hän työsti vuoden, jonka aikana oli paljon editointia ja koelukua. Toisen kirjan syntyprosessi oli jo hyvin erilainen kuin ensimmäinen, sillä kirjoittamisen lähtökohdat tulivat käytännöllisemmiksi äitiyden myötä. Lopuksi Hietala luki koukuttavan katkelman ("Isä muuttaa kylpyhuoneeseen") ensi vuonna ilmestyvästä kolmannesta kirjastaan. 

Minun oli tarkoitus pyörähtää katsomassa Kalevala-seuran ohjelmaa, jossa Marko Hautala ja Johanna Sinisalo puhuivat Kalevalan mytologiasta kirjoittamisesta, mutta minuun iski joku totaalinen uupumuskohtaus. Oli yksinkertaisesti pakko jättää väliin, jotta jaksoin seuraavaan paneeliin. Tämä tietenkin harmitti, muttei sille taas voinut mitään.

 
Suomen Nuorisokirjailijoiden ständillä kuvakollaasi kirjailijoiden työhuoneista;
Kaaoksessa elävälle harrastelijalle oli shokki nähdä näin siistejä työpisteitä!


Näin pääset kirjailijaksi ja mitä sitten tapahtuu?-paneeli veti hurjasti väkeä. Minulle ja monelle muulle ei löytynyt lainkaan istumapaikkoja, joten seurasimme ohjelmaa seisaltaan. En ollut oikeastaan yllättynyt kävijärysästä - olen huomannut vastaavien paneeleiden suosion ennenkin. Seisomisen ja uupumisen vuoksi en kuitenkaan tehnyt yksityiskohtaisia muistiinpanoja. En myöskään saanut otettua kuvia katsomon perältä. :(

Tässä paneelissa huomasin yllättäen, että taidan olla jo aika perehtynyt siihen miten kustantamoiden kirjailijametsästys toimii. Paneelissa oli loppujen lopuksi minulle aika vähän uutta tietoa, sillä olen kuullut ison osan puskaradiosta tai lukenut tai päätellyt itse.

Keskusteluun osallistuivat kustannuspäälliköt Antti Kasper ja Jaakko Pietiläinen, sekä kirjailijat Katja Kallio ja Sami Rajakylä. PJ:nä toimi Gummeruksen viestintä-ja markkinointijohtaja Katja Leino. 

Paneelissa annettiin aika jyrkkiä lukuja julkaisemisen todennäköisyydestä: n.1000 käsikirjoituksesta oli valittu kustannettavaksi 5 tänä vuonna, eli vain 0,5%. Käsikirjoituksia ei lueta kokonaan, vaan kokenut kustannustoimittaja näkee nopeasti onko käsikirjoituksessa "sitä jotain". Myöskään pelkkä synopsis juonesta ei riitä, vaan kaikki lähtee liikenteeseen kokonaisesta käsikirjoituksesta. Käsikirjoituksia tarjotaan kustantamoihin tuntemattomien kirjoittajien puolesta, mutta myös suhteilla.

Sami Rajakylä kertoi saaneensa suunnilleen 30 hylkäyskirjettä ennen kyllä-vastausta. Katja Kallio puolestaan sai kässärinsä läpi heti Otavalle, mutta hän on työskennellyt aikaisemmin kustannusalalla, joten hänellä lienee ollut valmiimpi silmä kehittää myytävä käsikirjoitus.

 
Nuorisokirjailijoiden ständin kirjakansiäänestys. 

Kyllä-vastaus ei välttämättä tarkoita, että kirja kustannetaan sellaisenaan. Usein kirja käykin läpi muodonmuutoksen, jossa kustannustoimittaja käy dialogia kirjailijan kanssa ja kirjan ongelma-alueet korjataan. Kirjailija tekee muutokset itse. Tämän vuoksi kustantamot haluavat myös tunnustella kirjailijaa henkilönä; he haluavat nähdä onnistuuko yhteistyö kirjan kehittämiseksi, ja onko kahdella osapuolella samanlainen visio siitä millainen valmis kirja olisi.

Kustannustoimittajan ja kirjailijan välille muodostuu usein luottamusside, välillä jopa syvä ystävyys. Kustannustoimittajalta tulee toisinaan tiukkaakin palautetta, joten on tärkeää, että kirjailija osaa suhtautua siihen ammattimaisesti. Kallio luonnehti sidettä kutakuinkin näin: "Ei kukaan kaveri lue kirjaasi 20 kertaa alusta loppuun kriittisesti ja auta sinua näkemään sen puutteita ja vahvuuksia."

Itselle se mielenkiintoisin anti paneelissa oli kuitenkin Kallion tunnustus erään kirjan syntyprosessista. Hän kuulemman kirjoitti kirjan ja antoi sen kustannustoimittajalleen luettavaksi. Kustikselta tuli sitten takaisin palautetta kirjan kolmannesta näytöksestä - eikä se kelvannut! Kun kustis kysyi syytä siihen miksei juoni mennyt tiettyyn suuntaan, vastasi Kallio yksinkertaisesti: "Olen väsynyt".

Kirjan aihe oli sen verran raskas, että siitä kirjoittaminen olin alkanut ahdistaa häntä prosessin aikana. Siispä hän oli helpottanut urakkaa ajautumalla aiheesta sivuun, helpommille vesille. Loppujen lopuksi Kallio ymmärsi kustiksen olevan oikeassa, piti lomaa ja kirjoitti kolmannen näytöksen uusiksi. Tässä on minusta hieno ajatus siitä, että kirjoittaminen voi olla raskasta ja että kirjailija tosiaan tarvitsee sen ulkopuolisen sanomaan: "Ei, sinä pystyt parempaan. Mene sinne missä on raskasta ja ahdistavaa ja vie tarina loppuun."

Forsman Tean jumalaiset valurautateepannut!

Seikkailimme paneelien jälkeen vielä messuilla ja kipaisimme ruokapuolellakin hakemassa Forsmannin teetä ja ihastelemassa jumalaisia teekannuja (miten niin täytämme kaikki kirjoittajastereotypiat? O.o).

Ja shoppailimme tietenkin kirjoja! Olin erityisen ilahtunut siitä, että löysin WSOY:n puolelta uuden "pokkaripainoksen" Dante Alighierin Jumalaisesta Näytelmästä. Yksi kirjamessujen iloista on erityisesti se, että tarjolla on aina runsaasti klassikkokirjallisuutta.

4 kommenttia:

  1. Vaarna, kiitos perusteellisesta postauksesta, sen tuntuu kuin olisi itsekin päässyt messuille. Hmm, pitääkin metsästää tuo Suomen Kuvalehden artikkeli jostain, se tuntuu herättäneen runsaasti keskustelua.
    Tuossa pikaisessa kustantamiskommentissa on kyllä perää, eräänkin kirjoituskilpailun voittanut kirja vilisi kirjoitusvirheitä ja dialogi hypähti kirjakielestä puhekieleen kesken kaiken. Ja toisen nimekkään kirjailijan teos sisälsi saman kohtauksen kahdesti. Jotenkin tuntuu, että tämä on viime vuosina lisääntynyt.

    Minä kaipaisin jonkun juuri nyt sanomaan minulle tuon lauseen: "Ei, sinä pystyt parempaan. Mene sinne missä on raskasta ja ahdistavaa ja vie tarina loppuun."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tavoite on saavutettu jos lukiessa tuntuu siltä, että ruudun läpi tulee edes osa messujen magiaa. ;) Postauksessa on linkki tuohon SK:n artikkeliin.

      En ole itse törmännyt liian hätäisesti kustannettuihin kirjoihin, mutta sinun esimerkkisi ovat kamalia! Omalla kohdalla vastaava olisi kyllä se pahin painajainen. :(

      Minä myös! Siksi olikin jotenkin lohdullista kuulla kuuluisan kirjailijan myöntävän, ettei aina mene putkeen.

      Poista
  2. Kiinnostava postaus! Oli tosi kiva lukea, kun en itse taaskaan päässyt paikan päälle. Mielenkiintoinen tuo Katja Kallion "väsähdys". Pisti miettimään.

    Ja tuo Forsmanin teepiste olisi ollut minullekin mieleen <3 Olisikohan budjetti enää sen jälkeen kirjoihin riittänytkään...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Pyrin välittämään edes hiukan tunnelmia messuilta lukijoille. :)

      Minua Kallion kuvailema tilanne jotenkin kosketti. Se tuntui niin omakohtaiselta, sillä raskas tarina on oikeasti raskas kirjoittaakin!

      Forsmanin pisteellä oli teetarjous: 3 pussia/5€. Ostimme seuralaisten kanssa sieltä teetä varmaan jokainen. Pannut olivat hieman hintavampia, mutta aina voi unelmoida. ;)

      Poista