tiistai 22. lokakuuta 2013

Eilisen jutut ja niiden kanssa eläminen

Olen kirjoittanut ihan mielettömästi lyhyen elämäni aikana. Oikeastaan aina siitä lähtien, kun opin kirjoittamaan.

Ensimmäinen "kirjani" eli huikeat 300-sanainen Lumikkimuunnelma Dangarin Kosto on yhä tallessa, kuten moni muukin kirjoittamani juttu. Vihkoja on tallessa niin suuri pino, etten kykene kantamaan sitä kerralla mihinkään. Minulla on ollut näiden kanssa jo vuosikausia säilytysongelmia, eikä vihkojen määrä ole suinkaan lakannut sen jälkeen kun aloin kirjoittaa tietokoneella - ehei, suunnitelmat teen yhä poikkeuksetta käsin. Siinä missä minulla on kymmeniä vihkoja tavallisille tarinoille, on niitä aivan yhtä monta kullekin kirjoittamalleni fan ficille. "Urani" aikana kirjoitin lähemmäs 40 fan fic tarinaa.

Välillä tuntuu olennaiselta katsoa taaksepäinkin ja muistaa miten monta tarinaa on kulkenut siinä rinnalla tähän mennessä.

 Buffy oli ensimmäinen fandomini. Teininä tuli myös kuvitettua angstisia tarinoita ja
kannettua mukana monimutkaisilla kaavioilla varustettuja vihkoja.

Mitä hylätyille tarinoille sitten kannattaa tehdä? Pitääkö ne poistaa omasta muistista ja mielestä ja hävittää todistusaineisto ikuisesti unholaan? Asiahan tietenkin monimutkaistuu jos tarinat on jaettu joskus internetin kätköissä ja niillä on ollut lukijoita. Onkin hassua, että vaikka en ole koskaan lähestynyt kustantajia tai kilpailuja teksteilläni, olen kuitenkin luetuttanut niitä vastaanottavaisilla ihmisparoilla innokkaasti. Ja tavallaan tarinat elävät jo nyt muiden muistikuvissa, jos ovat ylipäätään onnistuneet jäämään lukijoidensa mieleen (jolloin pahoittelen syvästi traumoista!).

Olisi varmasti helpompaa pyyhkiä historia pois, mutta minä oikeastaan nautin vanhojen tarinoiden lukemisesta. Itselleen nauraminen edesauttaa katharsista ja minusta tuntuu hienolta aina, kun oivallan miten pitkän matkan olen jo kulkenut kirjoittajana. 

Luen poikkeuksetta myös niitä tekstejä, joita olen kirjoittanut yli parikymmpisenä. Niiden kohdalla tosin kuvaan tulee todellinen syy siihen miksi oma menneisyys tuntuu välillä raskaalta ja ahdistavalta: etäisyys avaa silmät ja lukiessa häpeä uhkaa välillä kaataa kaiken. Jos tekstit piilottaisi, hautaisi tai polttaisi, ei niitä tarvitsisi enää koskaan lukea. Samalla kuitenkin menettäisi kasvun olennaiset ainekset: omien virheiden kohtaamisen ja niistä oppimisen. 

Vanhoja päähenkilöitä. Hän oli mukanani yli 10 vuotta. 
Kirjoittaessa kukaan harvemmin tulee ja kertoo mitä teet väärin, saati edes pyytää tekstiäsi luettavaksi. Osa kirjoittajista ei hae aktiivisesti palautetta tai löydä päteviä ihmisiä antamaan sitä. Osa ei osaa katsoa omaa kirjoittamista tarpeeksi kaukaa, osa ei edes halua katsoa vanhoja tekstejä. Tämän vuoksi koen palautteen antamisen tärkeänä osana omaa kasvua kirjoittajana: kun osaa analysoida toisen tekstiä, oppii siinä väistämättä myös omasta tavastaan kirjoittaa. 

Vanhojen tekstien lukeminen oli minulle vuosikaudet tärkeä osa oppimista - eihän kukaan lukenut niitä puolestani. Samalla häpeä kutistui, kun tajusin sen pitkälti tarpeettomaksi, vaikkei se koskaan poistunutkaan täysin. Ja kun olo käy liian ylpeäksi tai itsevarmaksi, tarvitsee vain vilkaista horisonttiin sitä teosta, joka oli niin hyvä ja täydellinen vain vuosi sitten, niin ymmärtää kuinka pitkä prosessi hyvän kirjoittaminen on. 

Nuorempana aloin aina kirjoittaa tarinoitani alusta, kun luin ne pitkän tauon jälkeen ja tajusin mitä olin tehnyt väärin. Nykyään en enää vaivaudu, vaikka löydän kirjoitusvirheitä, kökköä kieltä, huonoa dialogia, loputonta toistoa ja liian pitkiä alustuksia (tämä kaikki vuoden vanhasta tekstistä). Omaa työtään voi parantaa loputtomasti, eikä siitä tule koskaan täydellistä, mutta jossain vaiheessa tarina on hyväksyttävä sellaisenaan ja ymmärrettävä, ettei sillä välttämättä ole jalkoja juosta kanssasi pidemmälle. 
Kun kirjoitin paljon vanhoja fan ficcejäni loppuun joitain vuosia sitten, annoin itselleni luvan olla editoimatta ensimmäisiä kappaleita. Projektissa tärkeämmäksi muodostui vanhojen tarinoiden saattaminen loppuun ja niistä irti päästäminen kuin täydellisyyden jahtaaminen. Joten sen sijaan, että ahdistuisin vanhojen tarinoiden puutteista, painan ne mieleeni seuraavaa projektiani varten. Olen tehnyt blogiinkin muutaman postauksen riivaajista. Niiden tunnistaminen seuraa yleensä vanhojen tekstien lukemista. 
Toisaalta uudemmat vanhoista tarinoista tarjoavat minulle myös elämyksiä lukijana (jossain kirjoittajan itserakkaudenkin täytyy näkyä ;D). Toisin kuin Saara Henriksson, minä viihdyn omien tekstieni parissa senkin jälkeen, kun olen ne todennut vajaavaisiksi ja ensirakkaus on kuollut. Olisiko tilanne toinen, jos julkaisuhaaveet toteutuvat tulevaisuudessa?

Maistiainen "vanhoilta hyviltä ajoilta" ;D
Jaoimme blogikavereiden kanssa viime kuussa toisillemme vanhoja tarinoita. Kutsuimme tapahtumaa iloisesti "Paskuusviikoiksi" ja materiaalista ei ollut puutetta. 
Huonojen tekstien jakaminen toki kirpaisi - ei siitä mihinkään pääse - mutta avantoon pulahtaminen kannattaa. Sieltä nousee kuitenkin uudessa hapessa. ;)

4 kommenttia:

  1. Olet kirjoittanut tosiaankin hyvin paljon! Säilytysongelmista huolimatta, minusta vanhat jutut kannattaa säilyttää. Vaikka sitten tulevaisuuden arkeologeille. ;) Minä tuhosin joskus nuorempana vanhimpia kirjoituksiani, koska pidin niitä niin karseina, ja se vähän kaduttaa, niitä olisi hauska joskus tutkailla jälkikäteen. Onneksi paljon on tallessakin, niin Paskuusviikoillekin riitti materiaalia.

    "Omaa työtään voi parantaa loputtomasti, eikä siitä tule koskaan täydellistä, mutta jossain vaiheessa tarina on hyväksyttävä sellaisenaan ja ymmärrettävä, ettei sillä välttämättä ole jalkoja juosta kanssasi pidemmälle." Tämä on niin totta! Idea tekstien takana voi olla hyvä, mutta aina se ei vain onnistu jonkun tekstin kanssa. Myöhemmin voi onnistua eri tekstin parissa. Palautteesta olen samaa mieltä, sen antaminen ja saaminen on mielestäni olennainen osa kirjoittamisessa kehittymisessä, ehkä olennaisin - oman kirjoittamisen halun ja palon jälkeen tietysti.

    Postauksesi oli sen verran kiinnostava, että päätin kirjoittaa oman postauksen aiheesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikka puhuinkin postauksessani tekstien polttamisesta ja mielten pyyhkimisestä, en voisi hävittää tekstejäni kokonaan. Niihin on muodostunut eräänlainen tunneside, vähän kuin lapsuuden leluihin, joten pelkkä ajatuskin niiden hävittämisestä sattuu.

      Olen itse törmännyt siihen, että nuorena kehitelty tarinaidea on vanhimmiten aikansa elänyt, ellei jopa nykyisten uskomusten vastainen. Olen hyllyttänyt projekteja mm. sen vuoksi, että projektin perusvire on ollut masentavan misogynistinen :(

      Harvemmin siirrän asioita tietoisesti tekstistä toiseen. Ikään kuin työstän samaa teemaa useammassa, jolloin teksteihin tulee orgaanisesti samanlaisia rakenteita.

      Jep, tämä aihehan on ollut meillä viime aikoina tapetilla, mutta laajemman keskustelun avaaminen on hyvä! ;)

      Poista
  2. Kirjoitin tästä aiheesta joskus vanhassa blogissani :D Rakastan vanhoja, huonoja tekstejäni ja opin itsestäni paljon niitä lukiessa. Olen kirjoittanut koneella 11-vuotiaasta asti, mutta jo sitä ennen tein "kirjoja", lähinnä kirjoittamalla pieniä pätkiä ja kuvittamalla ne, ja yhdistämällä sitten kirjaksi. En tiedä ulottuuko tämä harrastus ala-astetta aikaisempaan aikaan, mutta luulen olleeni 6 kun tein ensimmäisen "kirjani", jonka nimi oli Me, ja jossa kummallisesti nimetty perhe seikkaili tehden asioita, joita olin itse kokenut.

    Nykyään olen kehittynyt kirjoittajana sen verran, että vanhimpien tekstien lukeminen on täyttä tuskaa, kun kaikenlaisia virheitä ja epäloogisuuksia on niin paljon. Aikoinaan niitäkin lukemalla olen silti oppinut paljon, ja luulen, että nykyiset tekstini ovat tulevaisuudessa yhtä tuskallisia. Tekstejäni en oikeastaan ole näyttänyt kenellekään, en ennen kuin aloin seurustella n. 7 vuotta sitten. Silloin kohosi itsetunto sen verran, että annoin yhden ihmisen niitä lukea, ja nykyään luotan taitoihini sen verran, että uskon tuottavani ihan miellyttäviä lukuelämyksiä ihmisille. Mutta voi apua, jos joku saa käsiinsä vanhimmat tekstini jostain yläastevuosilta (ala-asteen "Jessika ja tuli" ja "Sara sisäoppilaitoksessa" -nimisistä mestariteoksistani puhumattakaan). Palaute on tärkeää, mutta minun ainakin piti ensin saada itsetunto kohdilleen ja hankkia vähän kirjoittamistaitoja ennen kuin pystyin sitä kestämään.

    Joidenkin vanhojen tekstien kohdalla harmittaa se, että juoni tai hahmot ovat oikeastaan melko hyviä, mutten vain ole osannut kirjoittaa tarinaa oikein. Nykyään ehkä osaisin, mutta ei varmaan ole mitään järkeä alkaa kirjoittaa niitä uusiksi. Sitäpaitsi jotkut ovat menneet niin solmuun, etten osaisi ajatella niitä enää auki. :D Ja harmittaa, että hävitin muistiinpanoni upeasta sci-fi -seikkailusta, jossa kaksoistytöt karkaavat kodin karuista oloista ja joutuvat vahingossa avaruusalukselle, ja planeetalle jonka kaksi komeaa prinssiä tietenkin rakastuu heihin heti, ja jossa pitää selvitä laavapahiksista omien yksisarvisten avulla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, oman tekstin arviointi ja uuden kirjoittaminen jatkuvalla syötöllä on mielestäni tärkeää etenkin uran alkuvaiheessa, kun kirjoittamisen itsetunto ei ole vielä sellaisella tasolla, että kestäisi kritiikkiä. Sanoin luetuttaneeni tekstejäni, mutta harvemmin sain esim. saman ikäisiltä lukijoita ja kavereiltani mitään oikeaa kritiikkiä. Sen aika tuli vasta paljon, paljon myöhemmin.

      Suosittelen kyllä vanhojenkin tekstien näyttämistä muille. Se kehittää oikeasti suhtautumista omaan kirjoittamiseen, vaikka kirpaiseekin. Sitä paitsi ihan vanhoista kun aloittaa, ovat tekstit lyhyitä ja lukijakin on yleensä valmis antamaan ruusuisempia kehuja kuin ehkä pitäisi ;)

      Solmuun menneet tarinat ovat tuttuja. Osasta tarinoista oikeastaan kasvaa ulos jossain vaiheessa, jolloin suurinkaan uudelleensommittelu ei auta.

      Sci-fi seikkailusi kuulostaa tosi eeppiseltä! :D

      Poista