perjantai 6. syyskuuta 2013

Sumua sukellettavaksi

Töihin paluu on sujunut. Kolmen viikon loma tuntuu puhdistaneen kehon ja mielen siitä tilasta, jossa ne olivat ennen lomaa. Jotain epätodellista viime päivissä on kuitenkin ollut.  

Alkukesän maiseimia avokin kalastusreissulta Lapissa. 

Sumua. Se on vyörynyt moottoritielle joka aamu tällä viikolla. Paksuna ja läpinäkemättömänä, miltei toismaailmaisena. Ajaessa olen katsonut sumun syömiä maisemia ja yrittänyt polttaa ne muistiini. Kuten sen paljaan mäen, jonka laella harva mäntyrivi seisoi. Sumu peitti niiden latvat, kuin joku olisi repinyt reunat valokuvasta.

Jos olisin kirjan hahmo, miettisi lukija mitä sumu symboloi. Miksi se peittää autoni joka aamu ja repii minut irti ajasta? Toisin kuin oikeassa elämässä, kirjassa yksityiskohdilla on merkitys. Kirjojen tapahtumissa on enemmän järkeä kuin oikeassa elämässä.

Sumu on ollut surrealistinen elementti kuluneen viikon aamuissa. Sen sisällä kukkii inspiraation siemen. Tunnen kuinka se itää, mutten vielä tiedä mitä on tulossa.


Syksyn myötä illat taas pimenevät.

Syksyn tuloa on pohjustanut moni oivallus. Olen kirjoittanut viimeisen parin vuoden aikana kolme suomenkielistä käsikirjoitusta ja jokainen on ollut kiero. Minun on hankala kirjoittaa lineaarisia tarinoita, joissa olisi päähenkilö, konflikti ja sen ratkaisemisyritys. Eksyn liian moniin hahmoihin, pohjustan liikaa tarinan maailmaa, tai kirjoitan lähtökohtaisesti tarinaa, jonka parissa en kuitenkaan viihdy.

Yksi katkerista oivalluksista on se, että KK tarvitsee kirjoittaa lähes kokonaan uusiksi. Olen kirjoittanut hyvää tekstiä ja mielenkiintoisia hahmoja, mutta kokoelma kohtauksia ei tee juonta. Kokonaisuudesta puuttuu punainen lanka. On siis parempi kirjoittaa kokonaan uutta ja höystää sitä ajoittain aiemman kässärin materiaalilla. Tämä sekä turhauttaa että jännittää.

Onneksi uskon yhä, että jokainen käsikirjoitus ja sen editointiprosessi on kehittänyt minua. Ilmaisuni on terävöitynyt ja olen löytänyt siihen rytmiä. Olen päässyt eroon monesta väärästä luulosta eroon ja editoinut paljon. Toimivaa rakennetta ei kuitenkaan aina saa aikaan vain editoimalla. Uskon, että turhautuisin vain enemmän jos yrittäisin sitä. Toisinaan on parempi aloittaa alusta.

Ironista kyllä, kesäkässäreissäni oppimani näkyy jo. Niissä on selvästi toimivampi rakenne ja vähemmän editoitavaa.

Joku voi pitää minua hulluna, kun heitän kässäreitä roskakoriin. Minulla ei ole mikään kiire kirjailijaksi. Ennen kaikkea haluan kirjoittaa hyvin. Osa kirjoittajista oppii tarpeellisen lukemalla, minä kompuroin usein maaliin yrityksen ja erehdyksen kautta. Ehkä tulokset eivät näy useina julkaisuina tai mitattavina saavutuksina, mutta tiedän itse edistyväni. Se on tärkeintä.

Syksy on muutenkin parempi aika kirjoittaa KK:n tarina. KK elää ja hengittää pimeneviä syysiltoja ja pelkoa. Keväällä en aina löytänyt tarinan säveltä, kun aurinko paistoi hellästi ikkunaani.

4 kommenttia:

  1. Sumussa on jotain. Se on kiehtovaa, ja vähän hämmentävää. Miten se voikin verhota maiseman...

    Tuosta oivalluksesta. Se voi tuntua katkeralta, mutta ehkä siihen kannattaa suhtautua mahdollisuutena. Joskus on helpompi kirjoittaa kokoaan alusta kuin editoida vanhaa. Ja kirjoittaminen on tällaista, että joutuu joskus kirjoittamaan jonkin sata kertaa uusiksi... Tai no, ehkä kaikki eivät joudu, mutta itse olen joutunut. Joskus jonkun kässärin lopullinen versio ei ole muistuttanut millään tavalla alkuperäistä. Henkilötkin ovat saattaneet vaihtua ja muuttaa sukupuoltaan ja juonikin muuttua ihan eri suuntaan. Ja silti siellä pohjalla voi olla se sama tarina. :)

    Minäkin olen ehkä enemmän tuota maaliin kompuroivaa sakkia. Ei se haittaa. Hyvä tarina on joskus mustelmien arvoinen.



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei se oikeastaan tunnu katkeroittavalta, vaan vapauttavalta. Olen yrittänyt miettiä jo useamman viikon miten pelastan KK:n. Nyt kun tajuan, että vanhan voi kannibalisoida uutta varten, on oloni paljon kevyempi.

      "Hyvä tarina on mustelmien arvoinen." Olen samaa mieltä. :)

      Poista
  2. Sumu on ihanaa. Tai ihana on ehkä väärä sana. Sumu on kiehtovaa ja inspiroivaa. Ja syksyssä on enemmän tunnelmaa kirjoittamiselle kuin kesässä (tai ainakin omat kässärini synkkaavat paremmin synkkien kuin heleiden iltojen kanssa).

    Hui, en ole koskaan kirjoittanut käsistä kokonaan uusiksi, ellei lasketa sitä, että hylkään tarinan ja kirjoitan parille suosikkihahmolleni kokonaan uuden. Tosin välillä editoin niin volyymilla, ettei alkuperäisestä käsiksestä jää kuin muutama luku alkuperäisestä tunnistettavaan muotoon. Saatan myös siirrellä lukuja tai niiden osia niin innokkaasti, että tarvitsen todellakin 18-tuumaisen näytön niiden hallinnoimiseksi, eikä sekään yleensä riitä.

    Olen samaa mieltä noista mustelmista. Edistyminen on mahtavaa, ja mikään ei ole mahtavampaa kuin huomata kirjoittaneensa jotakin oikeasti hyvää, edes yhden täydellisen kohtauksen (tai no, ehkä kustannussopimus olisi, mutta siitä ei ole vielä kokemusta).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. KK:ssä on se ongelma, että se on kirjoitettu 6 eri hahmon näkökulmasta. Tämä tekee kässäristä sirpaleisen. Käytän kyllä jonkin verran tekstiä uudelleen, mutta nyt kun yritän keskittää tarinan yhden hahmon ympärille, en oikein voi vain laittaa toisen hahmon sanoja ja kokemuksia hänen suuhunsa. Novellikokoelmaakaan tästä ei saa. :(

      Tuo hyvän kirjoittamisen tunne on tuttu. Siinä mielessä harmittaa, että eka versio oli mielestäni paikoitellen oikeasti hyvin kirjoitettu. Pitää vaan nyt lahdata niitä darlingeja massoittain. O.O

      Poista