lauantai 28. syyskuuta 2013

Pelko II: Riivaajien paluu

Tein joku aika sitten postauksen riivaajistani, kuten kirjoittamista haittaavia maneereita, haasteita ja helmasyntejä olen alkanut nimittää. Ilokseni huomasin, että ainakin osa riivaajista on alkanut kadota teksteistäni.

Viime postauksessa mainitsin ongelmikseni mm. aistikkaan variaation, dialogin vähyyden ja kursiivin liikakäytön. Tiedostettuani ongelmat aloin myös tarkkailla niitä ja työstää tekstejäni niiden osalta uuteen suuntaan. Tämä toimi yllättävän hyvin. Tästähän voisi päätellä, että edistystä on tapahtunut! Yay!

Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin riivaajista vapaa - ehei, ainahan on joku ongelma, jonka kanssa on kamppailtava. Siispä riivaajat palaavat. ;)

Riivaajalampi näyttää ihanalta päälle päin, mutta riivaajat vellovat
sen sisuksissa säälimättä ja syövät lammen reunalle kumartuvat.

Riivaaja 1: kuitenkin

Koska lukija on tyhmä, ei hän tajua kirjoittamani lauseen sisällöllistä ristiriitaa edelliseen lauseeseen, ellen sitä hiukan alleviivaa. Tai siis, kyllähän tätä nyt pitää alleviivata! Kuitenkin täysin olennaista korostusta. Olen kuitenkin se, joka kuitenkin tietää parhaiten. Kuitenkin.

Yliviljelen siis ihan turhaan tätä(kin) sanaa. ;D

Riivaaja 2: lauseesta puuttuu tekijä

Raakatekstiini on hiipinyt hiljattain uusi riivaaja. En jostain syystä halua käyttää persoonapronomineja, kun kuvailen näkökulmahahmon yksinäistä ahertamista. Teksti vaan soljuu jotenkin mukavammin, kun jätän hänet ja heidät tai hahmon nimen kokonaan sanomatta.


"K kaivautui esiin peittojen alta. Joka paikkaan sattui. Päässä möyri ampiaisia. Kotityöt oli tekemättä. Vääntyi jaloilleen ja venytteli. Vaihtoi pikaseen vaatteensa tuoreisiin, hieltä kun haisi. Hiipi sitten huoneestaan olohuoneeseen. Ai niin, lauantai." (ote KK:n ykkösdraftista)

Tässähän on vaan se vaara, että lukija putoaa messisistä kokonaan. Ja toisaalta tässä tulee omituisen leijuva olo, kuin hahmo katoaisi tekstin ja lukijan väliltä kokonaan. Johtuukohan ilmiö siis siitä, että kolmannen persoonan kirjoittamiseni lähenteli jossain vaiheessa ykköspersoonaa aika paljon? Ykköspersoonahan on suuri inhokkini, ja toivun yhä shokista, kun se toimii LP:ssä niin hyvin.


Riivaaja 3: postikortti ei ole tarina

Huomaan entistä enemmän kuinka saan paljon ideoita, mutta onnistun harvemmin kehittämään näistä välähdyksistä mitään muuta kuin staattisen postikorttimaiseman. Minä ikään kuin luon kuvan mieleeni tarinan todellisuudesta ja hahmoista, mutten tiedä mikä on tarinan konflikti. Juoni vaatii muutosta ja liikettä, se vaatii tapahtumia. Jokin uhkaa hahmon maailmanjärjestystä. Tarina on hahmon kamppailua muutosta vastaan. Tarina on hahmo, joka on kokenut muodonmuutoksen kirjan lopussa.

Keskittyisin liian mielelläni vain kuvaamaan hahmoa ja hänen ympäristöään. Mutta postikortti hänen elämästään ei ole tarina.   


Riivaaja 4: intertekstuaalisuuden viidakko

Jos päähenkilöni lukee vapaaehtoisesti Goethea, tajuaa lukija että tyyppi on pirun fiksu. Ja jos viittaan Romeoon ja Juliaan, tajuaa lukija mitä haen takaa hahmojen välisellä eeppisellä rakkaudella. Ja tämä visuaalinen kuva välittyy paremmin, kun hahmo sanoo sen muistuttavan Tove Janssonin Mörköä! Ja fiksut elokuvanrakastajat jauhavat tietenkin 5 sivua suosikkielokuvistaan keskenään!

...ei se taida ihan niin mennä. Viitteet ovat ihan kivoja pääsiäismunia lukijoille, mutta niitä ei saa olla kirjassa monta koria. Ei lukijaa voi pommittaa viitteillä. Raakatekstini pulppuavat viitteitä tällä hetkellä ja alan itsekin kyllästyä niihin. Pitää leikata pois turhat ja jättää jäljelle ne, jotka ovat oikeasti merkittäviä ja antavat tarinaan uutta potkua.


Riivaaja 5: ryhmädialogi

Kun onnistuin edellisen riivaajapostauksen jälkeen kirjoittamaan enemmän dialogia, aloin huomata, että se oli pääasiassa kahden puhujan välillä. Suorastaan välttelin tilanteita, joissa puhujia oli enemmän - tosin täysin alitajuntaisesti.

Luulen, että ahdistun tässä nimenomaan ryhmädialogin teknisestä toimivuudesta. Lukijan tulisi olla perillä siitä kuka puhuja on, joten dialogitagit ovat kovassa käytössä ja repliikit voivat "leijua ilmassa" vähemmän. Tageissa sanoi-verbiä ei voi toistaa loputtomiin, sitä ei saisi kauheasti varioida adverbeillä ja värikkäämmät puhumisverbit ovat melkein aina huonompia kuin sanoi.

No, sitten koitan korvata puhumisverbit toiminnalla, mutta jossain vaiheessa tuntuu, että hahmot ovat luoneet keskustelun aikana pirusti merkitseviä katseita (tästäkin saisi oman riivaajan, mutta pidättäydytään viidessä), raapineet niskaansa vaivaantuneena, hymyilleet innostuneesti ja kärvistelleet hermostuneessa hiljaisuudessa.

Yritä siinä sitten löytää näille keskusteluille toimiva tasapaino. ;D


Katsellaan taas puolen vuoden päästä, mitä olen saanut aikaan näille riivaajille. Toivottavasti saisin ne manattua teksteistäni salaisten editointiriittieni avulla. Parashan olisi jos aivot tunnistaisivat ongelmat jo ennen kuin ne ovat paperilla ja raakateksti paranisi laadullisesti.

8 kommenttia:

  1. Kuitenkin-riivaaja iskee minuunkin aina kun joudun kirjoittamaan turhan väsyneenä ja epämotivoituneena. Toinen riiviö, jota saan viilailla aina jälkikäteen pois lauseistani, on "sitten". Jos on megahuono kirjoituspäivä, aloitan sillä herkästi joka toisen kappaleen. Jälkikäteen lukiessaan saa sitten kieriskellä myötähäpeästä :D


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuitenkin-riivaaja vaivaa myös minua! Se on kuitenkin pirullinen sana, kun se kuitenkin aina livahtaa tekstin joukkoon ihan huomaamatta.

      Poista
    2. Jaan tuskanne! En huomaa tuota sanaa lainkaan kirjoittaessani, joten tekstille on pakko antaa aikaa oli sitten kyseessä blogiteksti, sähköpostiviesti tai mikä vaan. Se livahtaa niin pirun luonnollisesti! O.o'

      Poista
  2. Ryhmädialogi on vähän vaikeaa, mutta se toisaalta kertoo tosi paljon hahmoista. Sen avulla voi näyttää vaikka mitä. Puhuuko joku toisen päälle? Ignooraako joku toisen kysymykset? Miten tyypit vastailee toisilleen? Täysin aitoa dialogia ei pysty jäljittelemään, mutta ei tarvitsekaan. Aina pitää vähän pelkistää. Tosielämässähän ihmiset puhuu tosi sekavasti, esim. epätäydellisillä lauseilla (ja silti ihmiset tajuaa toisiaan), jättävät sanoja kesken ja aloittavat alusta, päästävät kaikennäköisiä täytesanoja ("eiku - joo - ää - nii - ähh -) mutta niitä kaikkia ei aina kannata dialogiin pistää, koska lukemisesta voi tulla rasittavaa. Adverbit ärsyttävät itseäni eniten. Minusta repliikin sisällön pitäisi kertoa olennainen, ja mahdolliset muut eleet, ilman että niitä joutuu alleviivaamaan kaikennäköisillä adverbeillä. Lisäksi se on vähän lukijan aliarviointia, jos esim. kirjoittaa repliikin, jonka sisältö on positiivinen, ja sanoo että henkilö hymyilee, ja sitten vielä lisää että tämä sanoi "iloisesti" tms. Okei tämä voi olla vähän sekava selitys, mutta toivottavasti tästä saa jotain tolkkua.

    Kuitenkin-tauti on vaivannut minuakin. Se on sitkeä. :) Samoin konjunktioilla lauseiden aloittaminen. Tekijän jättäminen pois lauseesta on minusta ihan okei välillä, mutta jos kauhean pitkä kappale on kokonaan vailla tekijää, se vähän häiritsee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedostan nuo kaikki mahdollisuudet ryhmädialogin suhteen, mutta kun dialogi ei muutenkaan ole minulle se rakkain osuus, niin sen kirjoittaminen tökkii. Lohdutan itseäni tiedolla, että näitä kannattaa miettiä kunnolla vasta editoidessa. Juuri nyt raakatekstin dialogit kalskahtavat korvaan kämpelyydellään, niistä puuttuu sellainen rytmi, jossa dialogin väliset lauseet (kuvailut, tagit jne.) jäävät sujuvasti asioiden taustalle.

      Kun on ainoa konjuktio, jolla (tietääkseni) aloitan lauseita. Pitääkin laittaa tämä korvan taa. Ja joo, siivoilin noita verbijohtoisia lauseita pois editoidessani oikein urakalla, koska minua ne ainakin häiritsivät.

      Poista
    2. Minulle dialogi on taas se mistä nautin eniten, joten luennoin siitä mielelläni. :D Joskus sitten tulee dialogia kirjoitettua ihan dialogin kirjoittamisen ilosta, joten sitä on sitten karsittava. Mutta ei sillä tarvi raakatekstissä ja ekassa versiossa ajatella. Sitä voi hioa myöhemmin. Toisaalta olen sitä mieltä, että dialogia oppii vain kirjoittamalla dialogia. Kannatan harjoitusta, jossa kirjoittaa pari sivua pelkästään dialogia, ja silti dialogissa pitäisi selvitä, kuka puhuu. Se voi joskus olla ihan kätevä keino harjoittaa sitä. :)

      Kuitenkin-taudista olen enimmäkseen päässyt eroon, mutta konjunktiot vaivaavat silti. Aloitan lauseita mielelläni sanoilla ja, mutta ja tai...

      Poista
  3. Pläää minä en jaksa edes ajatella riivaajiani ainkaan yksittäisen sanan tasolla... Pitää koelukijoillekin jättää jotain eikun. :P Luulen vähän, että kuitenkin-tauti on melko yleinen. Pitäähän sitä kuitenkin saada eri perspektiivejä messiin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä postaus makasi luonnoksena varmaan viikon, kun en kertakaikkiaan osannut nimetä ongelmiani. Mutta kun aloin kiinnittää huomiota siihen mikä turhautti kirjoittaessa raakatekstiä, löytyivät kaikki viisi pitkin viikkoa. En minäkään siis näitä jatkuvasti tiedosta. Kyllä raakatekstistä on pakko nauttia, jotta sitä saa ylipäätään pihalle.

      Jokainen kommentoija on maininnut kuitenkin-taudin. Olen vähän yllättynyt! ;)

      Poista