sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Pasi Ilmari Jääskeläinen, 2006, Atena, oma ostos

Aina silloin tällöin tulee tartuttua kirjoihin, joiden lukemiseen ei voi mitenkään valmistautua. Kirjat ovat usein lukijalle mukavaa ajanvietettä, mutta parhaimmillaan ne ovat toimiessaan polttoaineena uusille ajatuksille ja näkökulmille. Aika harva kirja yltää kokemuksena sellaiselle tasolle, että sivujen suljettuun etumukseen painuu useita aukkoja sivujen käännetyistä reunoista. Tämän kirjan kohdalla kuitenkin kävi niin.
Tuulenpuuskat repivät vaatteita. Tuulessa lensi lunta. Ella nousi istumaan, katseli ympärilleen ja tajusi olevansa edelleen Jänisherkussa. Hän oli lennähtänyt keksihyllyn päälle. Asiaa pohdittuaan hän arveli oivaltavansa, mistä oli kysymys: kaupan huipputehokas ilmanvaihtojärjestelmä synnytti trombeja, jotka saattoivat siepata mukaansa jopa ihmisen.

Lumikko ja yhdeksän muuta
kertoo Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seurasta ja sen uudesta kymmenennestä jäsenestä, sijaisopettajana toimivasta Ella Milanasta. Legendaarinen lastenkirjailija Laura Lumikko perusti seuran jo 30 vuotta sitten ja valitsi kunkin kahdeksasta jäsenestä koulutettavakseen heidän ollessaan lapsia. Jokaisesta on sittemmin tullut menestynyt kirjailija. 

Seuralla ei ole ollut pitkään aikaan uusia jäseniä, mutta nyt 26-vuotias harrastelijakirjoittaja Ella on valittu heidän joukkoonsa. Ella ei kuitenkaan pääse nauttimaan mestarin opetuksesta, kun Laura Lumikko katoaa jäljettömiin omissa juhlissaan. Takapakista huolimatta Ellalle on avautunut ovi salaperäisen Seuran salattuun historiaan hänen jäsenyytensä kautta, mikäli Ella vain uskaltaa turvautua jäsenten harjoittamaan Peliin kysyäkseen tovereiltaan oikeat kysymykset.

Genreltään kirja on reaalifantasiaa. Sen omalaatuinen ja oudolla tavalla tuttu tapahtumapaikka Jäniksenselkä on täynnä ihanasti vinksallaan olevia yksityiskohtia. Jääskeläisen kieli elävöittää maisemat ja omituiset ihmiset persoonaallisesti ja hänen kerrontansa on mukaansatempaavaa. Luin kirjan aikalailla yhdeltä istumalta taitellen sivuja, maistellen sanoja ja lumoutuen tarinasta. Pidin tarinan maagisista elementeistä, joita ei kaikkia selitetty lukijalle. Pidin sen omalaatuisista hahmoista, joiden nimet soljuivat kielelläni: Laura Lumikko, Ingrid Kissala, Ella Milana...

Parasta kirjassa on Jäniksenselän maailma ja taitava tapa, jolla se on rakennettu. Jossain vaiheessa aloin itsekin himoita mahdollisuutta lukea Lumikon Otuksela kirjoja. Kun lopetin lukemisen, palasin yhä uudelleen kääntämiini sivuihin lukeakseni ne uudelleen kirjan loppupuolella paljastuneiden tietojen valaisemina. Muodostin omat hullut ja herkulliset teoriani tapahtumista. Erityisesti pohdin jälkikäteen tulkintaani siitä kuka Laura Lumikko oli ja mikä hänen kohtalonsa oli.
Se sanoi, että kirjailijan pitää osata ajatella kaikkea ajateltavissa olevaa silloinkin, kun kaikki muut keskittyvät ajattelemaan sitä, mikä on todennäköistä tai mahdollista. Ja se oli pirun hienosti sanottu.

Ihastuin kirjaan ennen kaikkea siksi, että Ella pääsee syväluotaamaan Seuran jäseniä Pelin avulla. Nämä kirjailijoiden kuvat ja ajatukset kirjoittamisesta koskettivat minua. Koin samaistuvani heidän kokemuksiinsa ja ajatusmaailmaansa, ja olin tunnistavinani niistä paitsi itseni, myös muita tuttuja kirjoittajia. Kirja sai minut miettimään kuinka katsomme maailmaa, ja kuinka muokkaamme näkemämme, kuulemamme ja kokemamme tarinoiksi.

Samanlaista lukukokemusta en nopeasti keksi kuin toisen. Kun luin teini-ikäisenä Chuck Palahniukin Diaryn, puhutteli kirja minua tasolla, johon kirjat ovat harvoin yltäneet. En pääsääntöisesti poimi ajatuksia kirjoista, alleviivaa ja kääntele sivujen korvia, mutta Diary kosketti jotain sisälläni ja jätti leimansa. Samoin kävi Lumikon kanssa.

Lumikko tuntuikin tavallaan rehelliseltä rakkauskirjeeltä kirjoittamiselle. Siinä raotettiin kirjailijoiden sisäistä maailmaa, mutta samalla pohdittiin myös sen synkkiä puolia. Ehkä asia on kuten Aura Jokinen, Seuran sci-fi lahjakkuus, sanoo Ellalle:

Kaikkihan sen nyt tietää, ettei terve ihminen romaaneja ryhdy pusertamaan. Terveillä on terveiden työt. Koko tämä perhanan kirjallisuus, jonka ympärillä hötkytään ja pokkuroidaan - eihän se mitään muuta ole kuin painokoneiden läpiajettua mielenvikaisuutta.

Minulle Lumikko ja yhdeksän muuta oli aikalailla täydellinen lukukokemus. Haluan palata tämän kirjan pariin vielä uudelleen ja uudelleen. ♥

7 kommenttia:

  1. Huh, kuulostaa totisesti vaikutuksen tehneeltä kirjalta jos palasit lukemaan sivuja uudestaan! Hienoa, että kirja sykähdytti noin paljon, on aina ihanaa, kun törmää monen tavallisen kirjan jälkeen siihen, joka tuntuu täydelliseltä. Itse en ole tätä lukenut, vaikka tätä kehutaan joka paikassa, koska en vain ole saanut aikaiseksi... ehkä joku päivä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tällaisia lukukokemuksia ei tule turhan usein vastaan. Kai se riippuu hiukan mitä kirjasta hakeekin. Minusta tässä oli mielenkiintoisia ajatuksia, juuri sellaisia jotka saattoi irrottaa kokonaisuudesta ja kertoa myöhemmin kaverille.

      Tosin kirjan maagiset elementit ja niiden selittämättömyys tuntuvat häiritsevän osaa lukijoista (minä pidän!!!). ;)

      Poista
  2. Kiitos blogggauksesta, Vaarna, ja hienoa että kirja miellytti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Seuraavaksi ajattelin tsekata muun tuotantosi ;)

      Poista
  3. Sait minutkin kiinnostumaan kirjasta. Ehkä löydän tämän joskus kirjastosta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä meneekö meillä kirjamaku yksi yhteen, mutta kokeilemallahan se selviää. :)

      Poista
  4. Salakäytävät on ylivoimainen suosikkini. Uutta romaania odotellessa. :)

    VastaaPoista