perjantai 20. syyskuuta 2013

J.S Meresmaa: Mifongin Aika

Tämän lukukokemuksen kirjaamisessa kesti kolme kuukautta. Luin Mifongin Ajan jo kesäkuussa. Istuin rentoutuneena mökillä viininlasin kanssa, hengitin kesäilmaa ja tarinaa. Sitten lainasin kirjan siskolleni - ja sinnehän se jäi.

Nyt kun sain kirjan viimein takaisin, tuli postaukselle heti toinen este. Mifongin Ajan kansi on nimittäin riivattu. Otan kaikki blogini kuvat itse tai käytän avokkini ottamia kuvia, mutta tämän kirjan kuvaaminen oli toivotonta. Riivattu kirjan kansi leikitteli minulla tuntikausia ja tuloksena oli aina epäselviä, ylivalottuneita ja kaikin puolin raivostuttavia kuvia. Ja tämähän tarkoitti sotaa!

Lopulta jouduin avaamaan Photoshopin ja käsittelemään kuvan jälkikäteen. Se näyttää vieläkin harvinaisen pahaenteiseltä...

J.S.Meresmaa, 2013, Karisto, arvontavoitto

Minähän voitin kyseisen kappaleen kirjailijan blogissa järjestetystä kilpailusta, joten en voi kuin olla miettimättä liittyykö tähän kappaleeseen joku kirous tai tarina? ;)
Haljenneen maan uumenista kohoava huuto oli vain väreitä ilmassa, painepatsas ilmassa leijuvia kiteitä vasten. Voimakas lämpöpurkaus, jota jäinen manner ei ollut ennen kohdannut, kuumensi kivet. Lumi ja jää kohosivat kosteana pilvenä ilmaan ja paljastivat mustan maan laajalta alueelta.

Tuuli nousi, kaapaisi maasta sorapyörteen.

Haldor Sininen oli herännyt.

Edellisen kirjan tapahtumista on kulunut kaksi vuotta, kun sinisen mifongin herääminen heittää päähenkilömme jälleen yhteen. Rondestanien perhe etsii murhaajaa, Ardis haluaa saattaa perheensä jälleen yhteen ja Bran Capimont haluaa Merontesin perillisen käsiinsä. Näistä lähtökohdista tarina lähteekin liikkeelle Meresmaalle tyypilliseen tapaan hengästyttävää vauhtia.

Ensimmäisenä huomasin, että toinen Mifonki oli edeltäjäänsä paremmin kirjoitettu. Kieli oli elävämpää ja ensimmäisen osan heikkoudet tekniikassa tuntuivat kaikonneen. Meresmaa on siis kypsynyt kirjoittajana. Hyvä näin.

Tarinaa kerrotaan monesta näkökulmasta, mutta lähinnä äänessä ovat Dante, Ardis, Bran ja Linn (yhdessä Habrenin kanssa). Uusista hahmoista kannattaa mainita neuvokas katulapsi Mohari, Ardisille tärkeä Connail ja Danten taitelijaveli Roan. Kirjan luvut olivat lyhyitä, mutta se toimi toisaalta koukuttavana tekijänä. "Jos mä luen vielä yhden luvun..."

Heti alkuun Ardis ja Dante laitetaan keskelle uutta kolmiodraamaa, joka onkin sitten syy siihen miksi he eivät voi vieläkään olla yhdessä. Pidin itseasiassa Connailin hahmosta ja minua harmittikin, että hänet lätkäistiin sarjan pääparin väliin draaman ylläpitämiseksi. Ardis ja Dante eivät kolahtaneet minuun parina ensimmäisessä kirjassa, joten romanssin nilkutus eteenpäin jatko-osassa ei erityisemmin mielyttänyt minua. Jäin siis heidän osaltaan aika kylmäksi. Enkä oikein tiedä mitä odottaa tulevaisuudelta näiden hahmojen kohdalla. Jos nimittäin tulkitsin oikein Connailin ja Roanin välistä jännitettä, olisi hahmoilla kohta jo tiedossa neliödraama - huh huh.

Linnin sivujuoni hänen veljensä surmaajan löytämiseksi kiinnosti minua lukijana enemmän. Ikävä kyllä sain suosikkihahmoni suhteen täyslaidallisen heti kirjan alussa, joka iski minusta ihan totaalisesti ilmat pihalle:

Dante huomasi naisen ilmeen. "Mitä on tapahtunut?"

Hän arveli Linnin riidelleen Harbenin kanssa. Kaksikko kinaili jatkuvasti, mutta välillä yhteenotot yltyivät väkivaltaisiksi. Dante ei kuitenkaan ollut huolissaan Linnistä vaan Harbenista, joka satunnaisesta haljenneesta huulesta huolimatta pysyi Linnin luona syistä, joita Dante ei ymmärtänyt.
Parisuhdeväkivalta on niitä harvoja asioita, joita en anna fiktionaalisille hahmoille anteeksi, olivat he muuten miten ihania vain. Jos hahmo olisi mies, tuomittaisiin hänet tekstissä takuuvarmasti paljon jyrkemmin, ja minusta onkin outoa, että tämä ei herätä hahmoissa mitään reaktiota! Parisuhdeväkivalta on siis OK fantasiamaailmassa, jos nainen lyö? O.O

Tämä pieni paragrafi hiersi välejäni Linniin koko loppukirjan ajan. Suhteemme oli muutenkin myrskyisämpi kuin aiemmin, sillä Linnin ihailtava itsenäisyys oli tässä osassa muuttunut sietämättömäksi itsepäisyydeksi. Hänen matkaansa oli siinäkin mielessä hankala lukea, että lukija tiesi jo kirjan alussa kuka Rondestanien vanhimman veljen murhasi. Linnin traaginen hukkareissu kirpaisi siis aika paljon loppujen lopuksi, vaikka tarina oli jännittävä. Muistan joskus lukeneeni Meresmaan blogista, että hän joutui leikkaamaan Linnin ja Harbenin romanssia ensimmäisestä kirjasta enemmänkin. Harmi, sillä heidän välinsä kakkososassa ovat mitä ovat.

Bran Capimontin näkökulma kiinnosti minua Linnin ohella eniten. Olin todella mielissäni siitä, että Meresmaa päätti uhrata hahmolle enemmän aikaa ja kehitystä. Ilo oli kuitenkin lyhytaikainen, sillä puolessa välissä kirjaa Branin hahmo pyyhkäistiin olosuhteiden pakosta sivuun, eikä hän loppupeleissä enää tullut takaisin näyttämön keskiöön. Odotukseni nousivat lukiessani aika korkealle varmaankin siksi, että Bran oli oikeasti olennainen pelinappula juonessa. Hänestä aiheutuneet konfliktit kuitenkin ratkaistiin yllättävän helpolla. Toivoin kovasti, että hahmo olisi laittanut pakan kunnolla sekaisin.

Haldor Sininen haistoi.

Vaimea ilman lehahdus kävi mifongin takaa. Merta, yötä ja palaneita tervanlankkuja. Haldor otti tuulen vastaan ja ohjasi sen kulun uudelleen, eri reittiä, kasvatti sitä voimakkaammaksi. Henkäys kohosi puuskaksi, kiersi makasiinin, pyyhkäisi katuja kauempaakin ja palasin mifongin luokse.

Haldor Sinisen sieraimet laajenivat. Pää kohosi.

Vanha muinainen tunnisti hajun vuosisatojen takaa. Väkijoukko. Metallia. Mielet, jotka kantoivat raskasta pelon ja vihan lastia.

Haldor Sininen heräsi kokonaan.
Linn!"

Linn kuuli Moharin huudon, mutta hän oli liian lähellä mifonkia ehtiäkseen alta pois. Suuren Sinisen häntä, jonka ympärille Linn oli ehtinyt kietoa löyhän lenkin, värähti ja nousi. Maasta tuprahti pölyä ja olennon haju voimistui. Linnin silmissä sumeni.

"Linn, äkkiä pois!"
Kirja ei ollut juoneltaan aivan yhtä selkeä kokonaisuus kuin edeltäjänsä, vaan tuntui minusta hiukan hajanaiselta. Kirjan varsinaiseksi kliimaksiksin paljastuu lopun tein Linnin tarina, joka on aika irrallinen pääjuonesta. Toisaalta Linnin tarinan huikea cliffhanhanger saa minut varmasti tarttumaan sarjan seuraavaan osaan.

Lukijana minulle tuli välillä sellainen olo, että halusin tarttua kirjailijan suurennuslasiin ja vetää sen aivan eri kohtaan karttaa kuin mitä minulle näytettiin. En pitänyt ratkaisusta kertoa Branin lopullinen kohtalo ruudun ulkopuolella lyhyenä mainintana. Muutenkin jäi välillä sellainen olo, ettei kirjassa keskitytty siihen oikeasti mielenkiintoiseen konfliktiin, eli Haldor Sinisen riehumiseen, vaan hahmot puivat liikaa omia ongelmiaan.

Siinä missä Mifongin Perinnössä mentiin voimakkaasti eteenpäin, tuntui Mifongin Aika pitkälti välinäytökseltä, josta puuttui sellainen oikeasti räjähtävä finaali. Tämä tunne juontaa kuitenkin henkilökohtaisesta ongelmastani pitkien sarjojen kanssa - en nykyään vain jaksa lukea niitä!

Huono kirja Mifongin Aika ei missään nimessä ollut. Kirjaa on vain aina vaikeampi suhteuttaa omiin odotuksiin, kun kyseessä on jatko-osa. Viihdyin Mifongin Ajan parissa aivan yhtä paljon kuin Mifongin Perinnönkin. Pidin esimerkiksi Ardisin matkasta Pantterikansan laaksoon, Linnin, Harbenin ja Moharin yritykset saavuttaa Haldor Sininen olivat oikeasti jännittäviä (kuten katkelmasta näkyy) ja minua kiinnosti kovasti Danten ja Reun siteen korruptoituminen kirjan keskivaiheilla. 

Sarjan tulevaisuus on tällä hetkellä ikävästi auki Kariston ja Meresmaan teiden erottua. Toivon että uusi kustantaja löytyy piakoin, sillä muistaakseni seuraava Mifonki on aika pitkälti jo kirjoitettu. Yritän olla lataamatta siihen liikaa odotuksia, kuten tämän osan kanssa ehkä kävi.

Danten ja Ardisin suhdetta puidaan varmasti jatkossakin (suureksi "ilokseni" XD), mutta huomaan silti toivovani, että jatko keskittyisi Ardisin lapsiin enemmän. Niin ja minun on kertakaikkiaan saatava tietää mikä Linnin kohtalo on kaiken kaaoksen keskellä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti