keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Ja sit ne katsoi Twilightia

Anteeksi, tämä postaus ei kerro vampyyreistä tai Twilightista. Tämä postaus kertoo intertekstuaalisuudesta eli tekstienvälisyydestä.

Olen viime aikoina havainnut, että kässäreissäni esiintyy paljon intertekstuaalisuutta. Viittaan innokkaasti muihin kirjallisiin teoksiin, mutta erityisesti käytän hyväkseni elokuvia (eli intermediaalisuutta). Yksi KK:n päähenkilöistä käsittelee maailmaa pitkälti elokuvien kautta ja viljelee siksi paljon viittauksia niihin. Nyt myös LP on liittymässä intertekstuaaliseen kerhoon, vaikkei alunperin ollut tarkoitus. Kun kirjoitin puhtaasti fantasiamaailmoista, ei minun tarvinnut miettiä edes koko asiaa, mutta meidän maailmaamme sijoittuvat tarinat ovat mahdollistaneet alitajuntani vuotamisen paperille tunnistettavassa muodossa.

Tämä onkin saanut minut miettimään intertekstuaalisuutta tehokeinona.

Parhaassa tilanteessahan intertekstuaalisuus on viittaamista olemassaolevaan teokseen siten, että lukija tajuaa viitteen ja se antaa lukukokemukselle uutta syvyyttä. Pahimmillaan intertekstuaalisuus on kirjoittajan keino osoittaa oma erinomaisuutensa lukeneisuutensa kautta ja jatkuvat viitteet ovat lukijoille rasittavia.

Myös varovaisuus on paikallaan. Jos kirjoittaja lainaa toista teosta ja esittää sen ilmaisun ja ajatukset ominaan, ollaan väärillä vesillä. Plagiointi lasketaan myös intertekstuaalisuudeksi.

 Thomas Harris viittaa Hannibalissa  Dante Alighierin La Vita Nuovaan 
 ja Danten ymmärtäminen tarjoaa uusia ulottuvuuksia kirjaan.

Kun kirja liikkuu viitteissään omalla mukavuusalueellani, kuten elokuvissa, koen huumaavaa iloa tajutessani viitteen ja sen merkityksen kokonaisuudelle. Kun taas kyse on klassisesta kirjallisuudesta, jota en ole lukenut, saattavat viitteet ahdistaa. Välillä viitteet toiseen teokseen menevät kokonaan ohi tai saavat minut etsimään toisen teoksen käsiini.

Viite voi siis joko peilata tarinan kokonaisuutta tai osaa olemassaolevaan tekstiin. Mielestäni intertekstuaalisuus on kuitenkin hankala petikaveri. Ei riitä, että kirjoittaja haluaa modernisoida aikaisempaa teosta uuteen muotoon. Kirjassa on oltava muutakin. Samalla on myös varottava laiskuutta. Kirjan suuria viestejä ei voi asettaa vain viitteiden kannettavaksi, koska aina on joku joka ei ole lukenut tunnettujakaan teoksia.

Välttäisin myös kuluneita intertekstuaalisia viitteitä, kuten vaikkapa Shakespearen Romeota ja Juliaa, joka on käynyt aika kovaotteiseksi vertauskohteeksi suuren rakkaustarinan intentiivisyyden korostamisessa.

Ja ainahan intertekstuaalisuus ei ole edes rivien välissä tai ohimenevänä mainintana. Toisinaan kirjat lainaavat sanasta sanaan runoja tai hahmot puhuvat itse rakastamistaan kirjoista. Olen lukenut liian monta harrastelijakirjoittajan kirjoittamaa hahmoa, joka palvoo kirjallista teosta. Pidän minäkin Jane Austenista, mutta olen nyt jotenkin kyllästynyt hahmoihin, jotka pitävät Austenin sankarittaria roolimalleinaan hyvässä ja pahassa. Sitäpaitsi kirjoittajat tuntuvat tämän kautta viestivän lukijalle, kuinka heidän sankarittarensa jatkavat "uljasta perinnettä". :P

Intertekstuaalisuus toimii parhaiten pienissä erissä, ei lyömäaseena. Joku on sanonut intertekstuaalisuutta keskusteluksi teosten välillä. Minusta tämä on hyvä vertaus. Ei keskustelussa voi toistaa toisen kanssa samoja argumentteja, vaan on oltava jotain uutta tarjottavaa.

KK:n leffaviitteet siistissä listassa... tai ainakin ne tärkeimmät O.o'

Olen rakastunut intertekstuaalisuuteen. Haluaisin levittää minua ihastuttaneiden ajatusten ilosanomaa muillekin, mutta tiedän kokemuksesta, ettei lukija halua tuntea olevansa pihalla lukiessaan tai jaksa kuunnella klassikon X ylityslaulua sivutolkulla. Intertekstuaalisuudesta onkin tulossa hyvää vauhtia eräänlainen darling kirjoittamisessani ja vieläpä sellainen, jota en millään hentoaisi niittää.

Osaanko kertoa haluamani tarinat mitenkään muuten? Miksi Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001 on KK:n juonelle merkityksellinen? Ja jos voin perustella Kubrickin, voinko perustella myös kymmenen muuta elokuvamainintaa raakatekstissä? Kyse ei kumminkaan ole tarinasta, joka kertoisi elokuvamaailmasta.

Myös kohdeyleisöllä on väliä. LP:n intertekstuaalisuus mietityttää minua erityisesti, koska se on suunnattu nuorille ja sen viittaukset koskevat yli 50 vuotta vanhaa materiaalia. Vaikka olin jo nuorena leffafriikki, en minäkään katsonut Ingmar Bergmania lukioikäisenä - tyyppihän teki leffoja ruotsiksi!

Kaikkia viitteitä en aio miettiä puhki. Aion pitää kiinni ns. harmittomista viitteistä, jotka antavat lisäsisältöä hahmoihin, mikäli lukija ne tunnistaa. Kirjoittaminen on osaltaan somittelua, joten hahmon yöpöydälle jätetty suosikkikirja voi olla merkityksellinen, vaikkei olisikaan Tšehovin ase.

Myös Ahmu ja Bee ovat kirjoittaneet aikaisemmin intertekstuaalisuudesta. :D

13 kommenttia:

  1. Intertekstuaalisuus on kivaa. Teokset puhuvat keskenään, muodostavat valtavan, loputtoman verkon... viittauksia tulee joskus ihan tiedostamatta.

    Pääasia kuitenkin ehkä, että muistat, että sinun tekstisi on sinun tekstisi - pääosassa on sinun juttusi. Jos muut teokset meinaavat varastaa huomion, kannattaa miettiä, onko ne kaikki perusteltuja, vai onko viittaukset siellä vain oman fanituksen takia. Mutta uskon, että sinun ollessa kyseessä viittaukset ovat hyvin perusteltuja. :) Ja onhan kirjoja, jotka perustuvat sille, että ne viittaavat paljon.

    Tuskin tähän mitään sääntöjä on. Kyllä koelukijat huomauttaa, jos viittauksia on häiritsevän paljon. Oma leffatietämykseni on aika surkeaa, mutta esim. Maailmankaikkeuden huonoin elokuva oli mielestäni mahtava kirja, sillä vaikka suurin osa leffoista meni minulta ohi, kirjan sanoma tuli silti selväksi. Leffadiggarina voisit muuten pitää kirjasta, suosittelen. ;) Päähenkilö on elokuvanörtti. Olen varmaab mainistanut tätä ennenkin, mutta mielestäni kirja on saanut liian vähän huomiota. Sitä paitsi se on intertekstuaalisuuden taidonnäytteitä. :D

    En tajunnut tuota plagiointikohtaa, plagiointi on laitonta, intertekstuaalisuus ei, eikä ne minusta ole lainkaan sama asia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jestas, olenko se vain minä vai miksi bloggerin kommenttiloota on muuttunut näin minimaaliseksi, ettei näe mitä kirjoittaa?

      Poista
    2. Tämä intertekstuaalisuuden aalto johtuu varmaan genrestä. Kun tarinassa on paljon fantastisia elementtejä, koen myös tarvetta sitoa realismin tiukemmin meidän maailmaamme. Ja niin Alice Cooper pauhaa stereoissa...

      Joo, olet kyllä ko. kirjasta maininnut ennenkin. Se voisi olla ihan pätevä lukukokemus viittauksien suhteen. Pitää laittaa (kilometrin mittaiselle) lukulistalle ;D

      Tarkoitin ehkä lainaamisen ja plagioinnin hämärää rajaa tällä: Kun tavaraa lainataan, ei sanasta sanaan, mutta hieman muunnellen. Muistelisin lukeneeni, että mm. Anja Snellman (ent. Kauranen) on ollut plagiointikeskustelun kohteena huolimattomien viittaustensa suhteen.

      Ja joo, kommenttiloota on minullakin mennyt häiritsevän pieneksi! O.o

      Poista
    3. Jotkut taas, esim. Tuija Lehtinen, välttävät viittauksia reaalimaailmaan, jotta teksti ei vanhentuisi. No, jos viittaa johonkin vuoden 2013 tähdenlentoon, voi tekstituntua aika pian vanhentuneelta. Klassikoiden kanssa ei niin suurta vaaraa.

      Aa, tarkoitit sitä. Pidän enemmän epäsuorista viittauksista, lainaukset on sitten asia erikseen ja ne pitäisi merkitä kunnolla. Toisaalta myös parodiat ovat intertekstuaalisia, mutta niistä nyt yleensä heti selviää, mihin ne viittaavat.

      En tiedä voiko kukaan kirjoittaa täysin ilman intertekstuaalisuutta, koska ainahan kaikki aiemmin luettu jossain alitajunnassa vähintään vaikuttaa.

      Julia Kristevaan kannattaa tutustua, jos intertekstuaalisuus kiinnostaa laajemmin.

      Minua kiinnostaa paljon myös tekstien intertekstuaaliset viittaukset muihin kuin toisiin teoksiin.

      Poista
    4. Mielestäni vanhentumista ei voi paeta. Kyllä kirjan ikä näkyy, vaikkei siellä olisikaan tarkkoja viitteitä tiettyyn vuoteen. Yhteiskuntamme kehittyy kumminkin niin huimaa vauhtia.

      Kristeva on ilmeisesti ollut esillä kirjallisuuden opinnoissa? Kiitti tästäkin vinkistä. :) Tarkoitat hänen tuotannollaan varmaan kirjallisuuden tutkimukseen liittyviä teoksia, etkä niinkään fiktiota?

      Minä pidän intertekstuaalisuutta tietyllä tapaa taidonnäytteenä. Kun uusi teos asetetaan jonkin paikkansa vakiinnuttaneen teoksen rinnalle ja viritetään näin keskustelua, jää uudempi teos helposti vanhan varjoon.

      Poista
    5. No, sanotaan, että jotkut teokset ovat ajattomia, mutta se ei ehkä varsinaisesti liity intertekstuaalisuuteen. :D Itse käytän joskus keksittyjä paikannimiä ja bändien nimiä, koska keksiminen on hauskaa.

      Joo, Kristeva otti käyttöön termin "intertekstuaalisuus". En kyllä osaa suositella äkkiseltään mitäön hänen teostaan, lähinnä olen tukenut hänestä muiden kirjoittamana, en suoraan, en tiedä kuinka paljon häneltä on suomennettu...

      Poista
  2. Itse en harrasta juuri ollenkaan toisiin teoksiin viittaamista. Vaikka teksti sijoittuisi reaalimaailmaan, haluan pitää maailman ikäänkuin omanlaisenani. Esimerkiksi viimeisimmässä tekstissäni päähenkilöiden lempibändit ovat täysin fiktiivisiä.

    Minua häiritsee usein suuresti intertekstuaalisuudessa juurikin se, jos en ole sattunut lukemaan mainittua teosta aiemmin. Jos olen, kaikki on hyvin, tietysti. Tai jos teksti on tarpeeksi selkeä muutenkin, eikä nojaa esimerkiksi Twilightiin vertauskuvien kautta: "heidän suhteensa oli kuin B:n ja E:n" olisi huono, mutta "heidän suhteensa oli kuin B:n ja E:n, koska ..." olisi hyvä tai ainakin siedettävämpi.

    Ja nyt minua jäi häiritsemään tuo "Chekovin ase". :D Se ikäänkuin syyttää minua siitä, etten tiedä mistä on kyse. Eikä tuohon kohtaan tietenkään mikään selitys sovi, sehän pilaisi koko lauseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, sitten kun joku teoksistasi on julki, voimme ruotia ne ulkopuolisen näkökulmasta ja katsoa miten viittauksia löytyy. ;)

      Välillähän kirjoittaja ei tee viittauksia lainkaan tietoisesti. Kirsi Ellillä taisi joskus ihmetellä, kun arvostelijat löysivät viittauksia, joita hän ei ollut edes ajatellut.

      Sori! Chekovin aseesta puuttuu linkki! Ja en ole osannut suomentaa sitä oikein, koska luen liian usein teoriaa englanniksi. Ei selvästi kannata oikoa jos haluaa lukijan pysyvän messissä. :(

      Eli siis Tšehovin ase viittaa esineeseen/asiaan, jonka kirjailija näyttää lukijalle, koska sillä on myöhemmin merkittävä rooli juonessa. Korjasin linkin myös tekstiin. ;)

      Poista
    2. Minäkin mietin että mikä ihmeen Chekovin ase, mutta nyt kun sanoit Tsehov,, asia selkeni...:D

      Poista
    3. Tiesin kyllä sen olevan Tsehov... mutta silti :D Kiitos linkistä.

      Viittauksia voi tietenkin olla ihan alitajuisestikin, mutta siis tietoisesti en niitä sinne laita ;D Teksteistäni saa vapaasti yrittää löytää jotain tällaista, olisi mielenkiintoista nähdä onko näitä viittauksia.

      Poista
  3. Intertenstuaalisuus on ihan mahtavaa, kun sen tajuaa. Minulla on välillä hieman Captain America olo (Avengers-leffassa) "Hah" Tajusin tuon!" Lähinnä siksi, että musiikkimakuni ei ole laaja, eikä niistä mitään kuulu radiosta ja leffoja ja kirjoja katson lähinnä tietystä genrestä/näyttelijöiltä.

    Omassa tekstissä en näe intertekstuaalisuutta yhtään. Ainakaan suoraan. Voihan olla, että siinä on jotain, jonka lukija pystyy päättelemään, mutta jota ei sanota suoraan. En ole edes ajatellut intertekstuaalisuuta kirjoittaessani, nyt vasta sen tajuan. Miten hämmentävää! :D
    "Tsehovin ase" tosin löytyy tekstistä, vaikka sekin on aika pieni. En halua turhaan korostaa tiettyjen asioiden/tapahtumien merkitystä, koska tavallisessa elämässä näin ei usein ole. "Rakastan sinua", voi olla hyvinkin pieni lause, enkä usein näe tarvetta korostaa sitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tulipas nuo viimeiset lauseet tönköiksi, mutta ainakin ymmärtää! :D

      Poista
    2. Kapteeni Amerikka-olo on ihan tuttua täälläkin, etenkin nykyviihteen ilotulitusmaisessa viitteiden viljelyssä. Toisaalta pidän selitetyistä viitteistä, joissa kirja referoi esim. kuuluisan henkilön elämänfilosofiaa tai selittää ajatusta kirjaesimerkillä, koska löydän näin itseäni kiinnostavia ihmisiä ja teoksia.

      En osannut ajatella intertekstuaalisuutta nuorempana. Jäljittelin vain suosikkikirjoittajiani, joista Joss Whedon (mm. Buffy) nyt sattuu olemaan äärimmäisen innostunut viitteistä popkulttuuriin. Viitteiden tiedostaminen on minullakin aika tuore juttu.

      Kirjoitusfilosofiasi kuulostaa oikeastaan hieman naturalistiselta. Taidan olla tässä suhteessa eri mieltä. Minulle kirjallisuus on tarkoin rakennettuja sommitelmia, jotka pyrkivät puhumaan lukijalle ja tarjoamaan elämän kaoottisuudelle vastakohdan. Kirjat ovat loogisempia kuin oikea elämä, koska se tyydyttää lukijan. Merkityksien korostaminen on minusta tärkeää, koska muuten lukija jää kenties kyydistä. Toisaalta mietin välillä onko kirjoittamisestani tulossa liian teknistä teorian opiskelun myötä. O.o'

      Poista