keskiviikko 7. elokuuta 2013

Louhen lumoissa

Huh huh. Kärvistelen yhä työpaikalla juoksuhaudassa. Työpäiviä ennen lomaa on enää kaksi. Aivot tosin ovat karanneet omille teilleen jo aikoja sitten. ;D

Tuntuu entistä enemmän siltä, etten ole kauheasti maisemissa elokuun aikana. Kirjoitusmotivaatio on pääasiassa nolla. Ainoa asia, joka on pitänyt kutakuinkin järjissään ovat inspiraation pilkahdukset siellä sun täällä. O.o'

Sain taas uuden kirjaidean.  Tai no, se oli oikeastaan vain kehikko, mutta ei suostunut poistumaan mielestäni. Siispä kun muiden projektien kirjoittaminen ja hiominen ei napannut, päätin tehdä taustatutkimusta tätä ideaa varten.

Menin ideani lähtökohtaan, kahteen tilanteeseen tai pikemminkin suhteeseen, ja aloin pohdiskella keijumytologiaa (erityisesti Shakespearea). Eksyin sieltä suomalaisempiin maisemiin ja käytyäni läpi internet-lähteet menin kirjastoon ja palasin sieltä mukanani kassillinen kirjoja pääasiassa suomalaisesta mytologiasta.

Kirjaston saaliita: Suomen kansan tarinoita ja tietoa haltijoista.

Olen näitä elementtejä sulatellut viikon ja mosaiikki alkaa muotoutua mielessäni ja paperillekin. Samalla olen joutunut kohtaamaan omat ennakkoluuloni.

Harvempi kirjoittaja innostuu suomimytologiasta, vaikka sitä on tarjolla yllin kyllin. Sen sijaan inspiraatiota etsitään eksoottisemmista paikoista. Vieraat asiat kiehtovat, eikä siinä ole mitään pahaa, mutta mikä meitä loppupeleissä ajaa pois vaikkapa Kalevalan parista? Liittyykö tähän eräänlainen kaanon-ajattelu, jossa omaa kansallismytologiaa ei voikaan niin vapaasti soveltaa ja päivittää?

Kalevala ei ole popkulttuuriin kadonnut mytologia samalla tavalla kuin vaikkapa skandinaavinen mytologia (esim. Marvelin Thor sarjakuva on tehnyt taruista tuttuja ympäri maailman). Miten moni lukija tietää alkuperäiset vampyyrimyytit ja niiden suhteen Bram Stokerin popularisoimaan vampyyrinmalliin? Sama lienee käynyt haltijoille, joiden ominaispiirteet ovat muuttuneet kovasti fiktiossa Tolkienin haltiamallin saavuttaessa suuren suosion.

Laajempaa kuvaa keijukaisista ja vedenneidoista taiteessa ja muutenkin.

Ehkä Kalevalaan koskemisessa pilee ajatus, ettei sitä saa turmella kuten moderni fiktio on tehnyt niin monelle muulle mytologialle? Em. mytologioissa uudet tulkinnat ovat paikoitellen jopa syrjäyttäneet alkuperäisen.

Katsoin nuorempana vanhempieni kanssa Ylen 1982 vuoden Kalevala mukaelmaa, Rauta-aikaa, joka ilmeisesti herätti paheksuntaa ilmestyessään, koska se otti vapauksia Kalvelan tarinan suhteen ja käytti teosta pikemminkin inspiraationa. Aika hyytävä oli myös J.A. Annilan elokuvan Jadesoturi (2006) vastaanotto. Nopeasti en osaa nimetä muita Kalevalan innoittamia tarinoita ja Kalevalan kulttuurihistoria sivustollakin esimerkkejä on vain kourallinen. Suhtaudutaanko oman mytologian käyttöön kriittisemmin?

Ehkä muunnelmien vähyys liittyykin suoraan fantasiakirjallisuuden vähäiseen määrään Suomessa ja fantasian yleistymisen kautta uusia muunnelmiakin on alkanut ilmestyä enemmän?

Kalevala-traumani lähde: Akseli Gallen-Kallelan Aino-taru.

Vai eikö yleisö ole kiinnostunut? Johtuuko se Kalevalan pakkosyötöstä, joka alkaa jo ala-asteella? Omasta puolestani voin sanoa, että minulla on ollut ja on yhä pirunmoinen ennakkoluulo Kalevalaa ja suomimytologiaa kohtaan. Kuten kuka tahansa suomalainen lapsi altistuin niille jo koulussa, kunnes Kalevala tulvi ulos suusta ja korvista. Oletan, että monella muullakin tämä Kalevala-ähky konkretisoituu siihen, ettei vaan halua nähdäkään koko opusta tai kuulla siitä.

Olen yrittänyt päivittää omaa suhdettani Kalevalaan. Toki samat elementit, jotka traumatisoivat minua lapsena (Akseli Gallen-Kallelan konkretisoima kuva Ainon tarinasta tekee pahaa katsella), ovat yhä olemassa, mutta yritän tarkastella asioita uudesta näkökulmasta. Minun on edelleen hankala nauttia tarinasta, jossa naisten osa on semmoinen kun on. Mustavalkoista mikään ei kuitenkaan ole. Tarut ovat kuitenkin aikansa tuote ja osa Suomen historiaa. Ne resonoivat ja tuntuvat samaan aikaan tutuilta ja vierailta.

Toisaalta Kalevalassa, suomimytologiassa ja suomen muinaisuskonnossa olisi hirveästi kiehtovia elementtejä. Teini-ikäisenä innostuin näkeistä. Sitten on Louhi, joka jäädyttää meriä, muuttuu kotkaksi ja varastaa auringon, kuun ja tulen. Nykyihmistä hirvittävät ehkä tarinat lemmikkeinä pidettävistä tarhakäärmeistä, joita kutsuttiin myös haltiakäärmeiksi. Suomen vanha tietäjälaitos uskoi loitsimiseen laulamalla tai lausumalla asioiden synnyn. Ja miten moni joutuu nykypäivänäkin vahingossa metsänpeittoon, eikä löydä tietään ulos Suomen metsistä? 

Gallen-Kallelan Ad Astraa on tulkittu myös Ainon ylösnousemukseksi.


Ongelmani tuntuu edelleen olevan se, että ideoin herkästi enemmän kuin kirjoitan. Nautin maailmanrakentamisesta, palojen etsimisestä ja asettelusta. Uuden ja vanhan yhdistelemisestä. Autenttisuus ei ole minulle tärkeintä, vaan hyvän tarinan kertominen.

Ja kuinka vanhoista tarinoista voisikaan saada uutta ilman, että niitä soveltaa? Paikoitellen olennoista ja tarinoista on jäljellä vain muruja, jotka antavat suuntaa. Mitä tiedämme vaikkapa Mikael Agricolan jumalaluettelon hämärämmistä tapauksista? Osa saa vain nimen ja lyhyen maininnan runonpätkässä. Kirjoittajahan näkee tällaisen haasteena, tyhjänä kanvaasina, joka odottaa siveltimen vetoja elääkseen jälleen.

Eikö muutos ole osa myytin perusluonnetta, vaikka kirjoitettu kaanon olisikin korvannut rikkinäisen puhelimen myyttien kasvualustana?

Toisaalta uudet tulkinnat ja mukaelmat eksyvät välillä liian kauas alkuperäisestä, jolloin olen lukijana tai katsojana pettynyt, etenkin nyt kun satujen ja myyttien uudelleentulkinnat ovat suosiossa.

Jo olemassaolevan mytologian käyttö tuo mukanaan vastuun, sillä lukijalla on oma ennakkokäsityksensä. Milloin mennään liian pitkälle?

7 kommenttia:

  1. Minua suomalainen mytologia on aina kiehtonyt, vaikka en sitä kamalasti missään ole käyttänyt (uusimmassa tekstissäni sitä tulee olemaan).

    Itse en kärsinyt Kalevalan pakkosyötöstä, ei sitä käsitelty kuin muutamalla tunnilla (tuskinpa muuhun olisi ollut opettajalla aikaakaan, kun oli muitakin käsiteltäviä asioita). Kalevalan luin vapaaehtoisesti lukiossa ja tykästyin siihen, vaikka lukeminen olikin raskasta. Jollain tavalla se kuitenkin teki suuren vaikutuksen minuun, en tiedä miksi. Kalevalan vaikutusta kulttuuriin ei voi vähitellä, se näkyy vähän joka paikassa.

    Johanna Sinisalo on kirjoittanut Kalelvala pastissin Sankarit, romaani on muistaakseni 2000-luvun puolivälistä. Minä ostin muuten Finnconista tuon Kruunupäinen käärme -teoksen, mutta olen ehtinyt lukea vain muutaman tarinan siitä.

    "Toisaalta uudet tulkinnat ja mukaelmat eksyvät välillä liian kauas alkuperäisestä, jolloin olen lukijana tai katsojana pettynyt, etenkin nyt kun satujen ja myyttien uudelleentulkinnat ovat suosiossa."

    Minusta taas kirjoittaja saa soveltaa ihan niin pitkälle kuin haluaa, eikä alkuperäisessä tarvitse pysyä. Vaikka onkin aina hyvä, jos tekstistä kuitenkin näkee, että kirjoittaja on perehtynyt aiheeseen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistikuvani Kalevalasta opetuksessa ovat todellä hämäriä, mutta nuorempana tosiaan oli tunne, että kirjaa ja sen sisältöä käsiteltiin koulussa todella paljon. Muistan, että meillä olisi ollut teemaviikkoja ja siitä olisi tehty esitelmiä. Ehkä aika on vain mustannut muistot ;)

      Pidän Kalevalaa ehdottomasti merkittävänä kirjana. Siksi oma nuiva suhtautuminen siihen onkin aina hävettänyt.

      Pettymykseni uudelleentulkinnoissa liittyvät lähinnä siihen, että myytin perusajatus on hukkunut. Esim. Robin Hood varastaa rikkailta ja antaa köyhille. Mitä myytti on ilman tätä? Jos lähdetään muokkaamaan myytin perusajatusta ja samalla havitellaan lukijakuntaa, jolle myytti on tuttu, on muutokset suunnitelva ja perusteltava huolella. Eri asia on käyttää myyttiä inspiraationa, kuten vaikkapa Tolkien teki Kalevalan kanssa.

      Toisaalta hyväksyn suuretkin muutokset, kunhan kehys on yhä tunnistettavissa. Kuten vaikkapa Lumikin ja Metsästäjän orastavan rakkauden Snow White & The Huntsman leffassa (leffan huonous ei johtunut siitä mitä muutoksia myyttiin oli tehty).

      Poista
    2. Nyt kun muistelen, niin oli meilläkin Kalevalasta jotain esitelmiä, mutta oli niitä muistakin aiheista. Äikänopettajamme oli kuitenkin fiksu ja ehkä tajusi olla pakkosyöttämättä Kalevalaa meille. :) Vaihtelee varmasti kouluttain. Kuitenkaan en muista että olisimme Kalevalaa lukeneet oikeastaan ollenkaan.

      Jostain syystä ajattelin lähinnä myyttisiä otuksia. Minua ei niin haittaa, jos ne pannaan uusiksi. Se voi olla virkistävääkin. Toki itse myytissä pitää olla jotain alkuperäistä, että sitä voi edes sanoa sellaisiksi, kuten tuo Robin Hood -juttu. En minäkään pidä siitä, jos alkuperäinen ajatus käännetään ihan päälleen.

      Poista
    3. Laajemmissa myyteissä on tietenkin rakennettu kokonainen maailma ja niillä on yleensä yhtenäinen kirjoitettu kaanon, minkä vuoksi lukijalla on erilaiset ennakko-odotukset. Kun taas yksittäinen myyttinen olento esiintyy jo lähtökohtaisesti useissa kulttuureissa erilaisena.

      Sekin vaikuttaa, että näillä olennoilla on eri ominaisuuksia, jotka tulkitaan tärkeimmiksi. Vaikkapa lohikäärmeen liskomainen olomuoto siipineen on jollekin tärkein ja tulen syökseminen toiselle, kun taas kolmas välittää rikkauksien ja neitojen ryöstämisestä. Aika harva yhdistää lohikäärmeitä tiettyihin myytteihin, koska lohikäärme esiintyy niin monessa.

      Poista
    4. Totta! Mutta siihen ei oikein voi vaikuttaa, miten myytit muuttuvat aikojen kuluessa - ja miten mistäkin tulee myytti. Eihän ensimmäiset Robin Hood -maininnatkaan viittaa siihen, että tämä olisi ryöstänyt rikkailta ja antanut köyhille. Ehkä jonain päivänä tänä päivänä meidän mielestämme liian kauas viety tulkinta asiasta x onkin se "oikea" tulkinta. Jos kuluu tuhat vuotta. ;) Joskin ehkä kirjoitustaidon keksimisen jälkeen myytit lienevät säilyneet paremmin, tai ainakin muutokset ovat jäljitettävissä.

      Hyviä pointteja otuksista. Aloin oikein miettiä, mikä itselleni juuri lohikäärmeissä olisi tärkeintä. Ei ainakaan tulen syökseminen.

      Poista
  2. Minusta taas tuntuu, että suomalaisia (fantasia)kirjoittajia on viime aikoina kritisoitu nimenomaan suomalaisen taruston ja kuvaston käytöstä. Siis siinä mielessä, että "pitäisi"* kirjoittaa jotain eksoottisempaa ja tavallaan anglo-saksisempaa, sellaista quest-fantasiaa. Kaikki, mitä on tarjolla, perustuu jollakin tavalla suomalaisuuteen.

    *'Pitäisi' siinä mielessä, että eihän ketään voi pakottaa, mutta että "olisi kiva jos tehtäisiin enemmän".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sori, kommenttisi oli jäänyt lomapöhnässä paitsioon ;)

      Hassua, että meillä on näin erilaiset kokemukset! Ehkä kansanperinteen käyttö on sitten uudempi trendi? Kuvittelisin myös, että anglosaksistiseen mytologiaan perustuvaa kyllä kirjoitetaan, mutta ehkä kustantamot eivät ota vastaan?

      Poista