torstai 11. heinäkuuta 2013

Marko Hautala: Unikoira

Päädyin lukemaan Unikoiran kenties epätavallista reittiä. Eksyin nimittäin kirjailijan blogiin useampaan otteeseen kevään aikana ja huomasin tykästyväni Hautalan persoonaan. Mitä enemmän luin Hautalan blogipostauksia, sitä enemmän kiinnostuin hänen kirjoistaan. Ajattelin, että tuolla tyypillä on pakko olla mielenkiintoisia tarinoita.

Olin kirjakaupassa ihan muista syistä kuin hakemassa Hautalan kirjaa; etsin oikeastaan Stieg Larssenin Miehet jotka vihaavat naisia-pokkaria, koska olen nähnyt elokuvat mutten lukenut kirjaa. Sattumoisin minulla oli hankaluuksia löytää kyseistä pokkaria ja päädyin alelaariin, josta bongasin Hautalan Torajyvät. Sieltä päädyin jännityshyllylle etsimään muita kirjailijan teoksia. Unikoira vei minut mennessään etukannen kuvan ja takakannen juoniselostuksen myötä.

Tulin kotiin ja luin kirjaa loppuillan. En olisi millään halunut lopettaa. Se jotenkin kietoi minut otteeseensa, eikä päästänyt minua irti. Ja lopetettuani tilasin lisää Hautalan kirjoja hyllyyni.

Marko Hautala, 2012, Tammi, oma ostos

Joonas on pitkän suhteen eron masentama. Hän ei tunne enää oikein mitään, paitsi käydessään eidolon-terapiassa, jota vetää viehättävä Aliisa. Työpaikalla Joonaksen esimies tuntuu käyvän asteittain vainoharhaisemmaksi, ja Joonaksen vanha ystävä Jyri ottaa häneen taas yhteyttä. Sitten terapiasessioiden aikaisemmin tyhjät käytävät paljastavat oudon ja vieraan unikoiran, josta Joonas ei osaa sanoa onko se ystävä vai vihollinen, harhaa vai hänen syvin olemuksensa.

Unikoira kertoo tarinaa kahdessa ajassa. Lukija on sekä nykyhetkessä Joonaksen kanssa, että seuraa tutkija Fritzénia. Fritzén matkustaa Toporoviin, syrjäiseen kylään Ukrainassa, jossa hän etsii tovereineen mystistä unenantajaa. Luvut ovat sopivan lyhyitä, teksti tiivistä. Hautala valottaa tarinaa pikku hiljaa, minkä vuoksi kirja on mielestäni luettavissa uudelleenkin. Lopun käänne saisi minut varmasti lukemaan tarinan uusin silmin

Hetken Joonas näki olennon paikalla pelkkää hahmotonta pimeyttä, joka levisi lattiaa pitkin paksun öljyn tavoin. Sitten hän erotti jälleen kiiltävän turkin, selän kaaren, vatsaa ja rintakehää vasten käpertyneet raajat. Se näytti niin todelliselta, että Joonas tiedosti enää hämärästi makaavansa sohvallaan. Osat olivat vaihtuneet. Sohvalla lepäävä keho oli unta. Silmien edessä oleva olento oli todempi. Se vaati huomiota.
Kuka sinä olet? Joonas toisti.
Olento kohotti päätään. Sen katse hohti himmeää kultaa. Kuusi ulkonevaa, iiriksetöntä silmää, kolme kummallakin puolella päätä. Ne olivat sileät, pingottuneet, kuin täynnä läpikuultavaa nestettä. Kuin helmet halkaistun appelsiinin sisällä.
Sitten se puhui.

Kirjan tunnelma on koko ajan painostava ja synkkä, mikä heijastaa Joonaksen omaa synkkää mielialaa. Kun Joonas löytää rakkauden Aliisan kanssa, ei lukija pääse hengähtämään, vaan tuntee luissaan, että onnen harha ei kestä kauaa. Tarina on kiedottu jännitykseen ja huoleen, siihen sanattoman tunteeseen, että maailmassa on jokin pahasti vialla.

Hahmot ovat kaikki tavalla tai toisella rikkinäisiä. Siitä onkin pitkä aika, kun olen ollut niin juonen pauloissa, että olen viihtynyt yhtä epämieluisten hahmojen seurassa. Päähenkilö Joonas on sisäänpäin kääntynyt, elämässään epäonnistunut tapaus, jolle en oikein löytänyt sympatiaa. Aliisa jää etäiseksi, kuin on varmasti tarkoituskin. Hedonistinen ja väliinpitämätön Jyri on kirjan hahmoista epämieluisin julman Fritzénin ohella, mutta molemmille hahmoille annetaan syvyyttä tarpeeksi. Joonaksen pomo Torsti on yllättäen se hahmo, jonka tarina jotenkin kosketti minua huomaamattani. Hänen ja Joonaksen kohtaamiset olivat suorastaan hyytäviä.

Unikoiran mytologia on uskottavasti rakennettu ja sopivan mystinen kelvatakseen niin realisteille kuin spefin kuluttajille. Kaikkia vastauksia ei anneta, mutta tarpeeksi, jotta tarkkavainen lukija voi päätellä vastauksia itse. Kirja käsittelee raskaita teemoja, kuten manipulointia, kostoa, koulukiusaamista ja hyväksikäyttöä.

Pidin kirjasta valtavasti. Liekö siksi, että oma maailmankuvani on lievästi kyyninen? Pidän tarinoista, joissa hahmoilla on oma pimeä puolensa ja todellisuus hämärtyy.

2 kommenttia:

  1. Hautala veti minulta jalat alta ensilukemalta. Minun ensimmäiseni oli Käärinliinat - varsin vaikuttava teos sekin. Unikoiran maailma jäi kummittelemaan mielen sopukoihin vielä pitkäksi aikaa lukemisen jälkeenkin.
    Yleensä en uskalla tehdä kirjasuosituksia, mutta ehkä nyt postauksesi innoittaman uskallan ;-) Marko Hautalan Itsevalaisevat on huikea lukukokemus. Osaisinpa itse kirjoittaa yhtä hyvin ja syvällisesti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihastuin myös Hautalaan Unikoiran myötä ja tilasin kirjan luettuani hyllyyn Torajyvät ja Itsevalaisevat. Käärinliinat oli kaupasta loppu.

      En ole kai aiemmin tajunnut, että Suomessakin kirjoitetaan ja julkaistaan tämän tyyppistä kirjallisuutta. :D

      Poista