maanantai 29. heinäkuuta 2013

Kaikki nuoret tyypit

 
Tutkimusmateriaalina tällä kertaa omat päiväkirjat.
Myötähäpeältä ei voi välttyä, kun lukee näiden angstisia vuodatuksia.

LP:n kirjoittaminen on lähtenyt hienosti käyntiin. En ole mikään suuri minä-kertojien ystävä, mutta nuorten kirjaan se tuntuu sopivan. Sanoja on kertynut paljon, kun ottaa huomioon, että olen yhä töissä ja viikonloput poissa kotoa. On ollut pakko ottaa kunnon kirjoitusspurtteja, jotta saan ajatukset paperille.

Samalla eteen on kuitenkin tullut uusia kysymyksiä ja ajatuksia. Luen aika vähän nuorten kirjallisuutta ja teinivuodet ovat itsellä jo takapeilissä. Lukeminen tietenkin auttaa, mutta tällainen patologinen genren vaihtaja joutuu pakostakin pohtimaan genremääritelmiä, kun tulee uusi idea ja käsis.  

Mutta miten nuorille kirjoitetaan?

Jotain perusjuttuja minulla on mielessäni lukemani perusteella. Juonivetoisuus on aika olennainen osa nuorten kirjaa. Henkilöhahmot saavat jäädä vähemmälle, kunhan he ovat viihdyttäviä. Uusilla kokemuksilla on ilmeisesti iso rooli näissä kirjoissa: ensirakkaudella, itsenäistymisellä, uusilla ystävillä, uudella elämäntyylillä. Tunteiden palo on intensiivistä.

Lienee sanomattakin selvää, että nuorten kirjojen protagonistit ovat itsekin nuoria. Nuoret protagonistit eivät kuitenkaan tee kirjasta automaattisesti nuorten kirjaa. Kauhugenressä nähdään toisinaan nuoria protagonisteja, mutta tarinat on tarkoitettu aikuisille. Kuten vaikkapa Stephen Kingin Carrie ja John Ajvide Lindqvistin Ystävät Hämärän Jälkeen.

Nykyään raja on mielestäni hämärtynyt hiukan ja nuorten kirjoissakin näkee välillä aika rankkoja aiheita, mutta silloin aiheen käsittely ratkaisee. On tärkeää varmistaa, ettei aliarvioi lukijoitaan. Nuoret eivät ole tyhmiä tai vaadi alleviivausta. Parhaat nuorten kirjat ovat usein sellaisia, jotka avautuvat aikuisillekin, ja myös nuoret lukijat saa haastaa!

 Louis Sacharin Paahde lienee tuntemattomampi tapaus,
mutta Ursula Le Guinin Maameren Velho toivottavasti ei.

Olen myös huomannut, että nuorten spefitarinoissa meno on melkein aina realismia astetta puhtoisempaa. Päihteitä ei näy, syrjintä ja monikulttuurisuus loistavat poissaolollaan, ilmassa leijuva rakkaus on tietenkin viatonta ensirakkautta ja nuoret protagonistit esitetään ideaalisempina.

Liittyykö tähän oletus siitä, että lukevat nuoret eivät ole itsekään vielä kokeneet näitä ensimmäisiä kertoja? Vai onko kyse sitten nuoruuden romantisoimisesta? Hakeeko joku nuori kirjoista itselleen toimintamalleja? Onko nuorten kirjojen tarkoitus viihdyttää vai opettaa nuorille jotakin elämästä?

Viihdyttävä kirja on loistava tapa avata nuoren maailmankuvaa ja näyttää hänelle sellaisia asioita, joihin hän ei ehkä muuten törmäisi. Tämän vuoksi haluaisin nähdä nuorten kirjoissa enemmän seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajia, vaihtoehtosia perhemalleja sekä muita kulttuureja ja uskontoja. Etenkin suosiossa olevat pararomanssit voisivat välillä päivittää perinteisiä sukupuoliroolejaan.

Toisaalta ilmassa tuntuu leijuvan aika perinteinen ajatus siitä, että lapsia ja nuoria pitää suojella. Se mikä on minun mielestäni suvaitsevaisuutta, on toiselle koko maailmankuvan kyseenalaistamista. En kannata omien arvojen tuputtamista kenellekään, mutta samalla tuntuu, että nuorille kirjoittaessa on kirjoittajalla erilainen vastuu siitä mitä paperilla loppujen lopuksi on.

Halusin tähän Diana Wynne Jonesin kirjan Tuli ja myrkkykatko,
mutta vieläkään omista sitä, vaikka olen vuosia etsinyt! 

Entä puhekielen rooli nuorten kirjallisuudessa? Voiko nuorille enää kirjoittaa kirjakielisiä teoksia vai tarvitaanko onnistuneeseen kommunikoitiin ainakin ripaus niitä nuorten omia sanoja? Meneekö raja dialogissa vai voiko puhekielisyys ulottua sen ulkopuolellekin? Kirjablogeissa olen ainakin nähnyt naureskelua liian kirjakieliselle dialogille nuorten kirjoissa, joten luulen välimaaston olevan turvallisin ratkaisu.

Laitoin kirjastosta varaukseen Terhi Rannelan Kirjoita Nuorille kirjan. Sitä odotellessa olisi kuitenkin kiva kuulla muiden mielipiteitä.

Millaisia haasteita nuorille kirjoittamisessa on? Mitä nuorten kirjoissa pitäisi olla lisää tai vähemmän?

12 kommenttia:

  1. Kirjoita nuorille on vähän diipadaapaa. Mutta tajusinpa miksi olen aina lämmennyt enemmän realismille, fantsussa todellakin ollaan puhtoisia. Siksi diggaankin niin paljon Käärmeenlumoojaa. Minun päässä nuoret käyvät pussikaljalla! :D Minut varmaan ammutaan kun olen sitä mieltä että nuortenkirjoissa saisi olla enemmän dokaamista ja yleistä sekoilua. Jos ennen ongelma oli, että kaikki nuoret eivät juo niin ei sen tarvitse mennä siihen, että kaikki nuoret ovat juomatta. En tiedä olinko sitten joku jäätävä teinidoku mutta holi on tyypillinen elementti tai ehkä tuollaisia suoria vääryyksiä ja kiellettyjä asioita vain ollaan vältelty lukemissani kirjoissa. Ei sillä että on hieno juttu jos skidit ovat joka viikko kännissä mutta enpä minä sitä kaipaakaan.

    Nuortenkirjojen tyttöpäähenkilöiden ei myös tarvitsisi olla ulkonäöstään epävarmoja hissukoita, joilla on räikeä ystävä. Lisää Katnisseja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivon, että olisin lukenut nuorempana enemmän realistisia nuorten kirjoja. Juuri nyt ei tule mieleen kuin Kissan Kuolema. Häräntappoaseen ja Sonja O:n onnistuin jotenkin ohittamaan.

      Dokaaminen ja pussikaljailu on myös sitä mitä hakisin sinne spefinkin puolelle. Nuorten juhlimiskulttuuria ei tarvitse ihannoida, mutta kokonaan käsittelemättä jättäminen on jotenkin ihmeellistä. En ollut mielestäni mikään teinidoku yläasteella, mutta ensimmäiset viinanhuuruiset kokeilut teinin überemotionaalisessa mielentilassa olivat oikeasti pelottavaa ja jännittävää aikaa.

      Minä en myöskään jaksaisi enempää hissukoita. Ehkä siksi, etteivät he edusta puhtoisuudellaan tuntemiani tyttöjä. Ja miksi seksuaalisesti aktiiviset teinitytöt on aina kurjia, ellei seksi ole alkanut tosirakkaudesta? Ärsyttää tuo huora-madonna jako täälläkin. :P

      Poista
    2. Häräntappoase on mahtava, siinä on minusta sellaista oikeaa nuorisokuvausta. Suosittelen! Toki se sijoittuu 80-luvulle. Sonja O:sta en niin kamalasti tykännyt, mutta ei se minusta ole nuortenkirja?

      Jep, eihän se uskottavaa ole, jos ei mitään kokeiluja ole. Ei niitä pakko ole päähenkilöllä olla, mutta kyllä hän todennäköisesti näkee niitä ympärillään. Omat päähenkilöni ehkä ovat niitä "puhtoisia" mutta siihen on yleensä ollut syynsä tarinassa. Yleensä nuortenkirjoissa ongelma on neitsyydestä eroon pääsy, ei se että joku harrastaa seksiä.

      Ja hei, ei mollata hissukoita, minä olin hissukka. :/ En uskaltanut tehdä juuri mitään teininä. Tosin riippuu vähän mitä hissukalla tarkoitetaan, jos sellaista joka ei uskalla edes mielipidettään sanoa, niin sellaisiin olen vähän kyllästynyt. Mitä oikein yritän sanoa? En tiedä. Ehkä sitä että nuoria on erilaisia, joten pitäisi olla kirjoissakin. Että ääripäät ei ole aina negatiivisia asioita. Tai että ei kukaan ole kokonaan hissukka tai täysin itsevarma.

      Poista
    3. Hissukalla tarkoitan mautonta ja hajutonta tyyppiä, en sitä että pitäisi olla aina pelottomasti menossa kaikkialle. Ja olennaista olisi että edes pään sisällä olisi jotakin kiinnostavaa. Tai jos ei arvosta itseään, oppisi siihen muun kautta kuin pääsemällä pojan suosioon.

      Poista
    4. En halua kieltää kieltää passiivisempia hahmoja kokonaan! Toki koulussa hyvät, kauniit, ei-niin-suositut uneksijat ovat kirjamaailman vakioita ja miellyttävät varmasti lukijoita. Haluaisin vain vastapainoksi enemmän aktiivisia hahmoja.

      Poista
  2. Minä olen suuri minäkertojan ystävä, ja minustakin se sopii hyvin nuorten kirjaan. Olen kyllä vahvasti eri mieltä siitä että juonivetoisuus on tärkeämpää kuin henkilöhahmot. Yleensä nuortenkirjat, joissa on vetävä juoni, mutta ei-syvälliset henkilöhahmot, ei saa kiinnostustani.

    Nuortenkirjoissa oli ennen aika rankkoja aiheita, ihan kuin ne olisivat vähentyneet. Johtuu ehkä siitä ettei realistisia nuortenkirjoja enää juuri julkaista? Ja fantasiassa ollaan tosiaan puhtoisempia. No Käärmeenlumoojassa tosi pussikaljoitellaan, mutta eikös siinä suurin osa henkilöistä ole yli kahdeksantoista, eli kamalasti ei rikota lakia. Se että ryypätäänkö nuortenkirjoissa vai ei (realistisissa yleensä ryypätään, ainakin jossain vaiheessa on aina jotkin bileet), ei minusta ole niin olennaista kuin se että kirjoissa vain olisi monipuolisia hahmoja, erilaisia päähenkilöitä, ei samasta muotista tehtyjä nuoria. Eli vaihtelua! Ei tarvi aina olla bilehile tai kotihiiri, voisi joskus olla siltä väliltäkin. Perinteiset roolimallit rikkovia tyyppejä voisi olla minusta enemmän nuortenkirjoissa, itse nuorissa ja heidän perheissäkin. Toisaalta ydinperheitä ei minusta hirveästi nykyisin kirjoissa edes näe. Ts. tosi usein henkilön ongelmien syyksi laitetaan puuttuva isä/äiti. Se on ehkä vähän kulunut asetelma. Fantasiassa päähenkilöt taas ovat yleensä vähintään puoliorpoja. Fantasian nuori päähenkilö, jolla on perhe tallella, se olisi jo jotain. :D

    Ei nuortenkirjojen tehtävä ole minusta opettaa. Mutta saada ajattelemaan, ehkä. Tai sitten vain viihdyttää.

    Apua, tästä piti tulla pikakommentti, mutta innostuin jaarittelemaan... odotan mielenkiinnolla LP:täsi. ;)




    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarkoitin ehkä juonivetoisuudella sitä, että lähtökohtaisesti nuorten kirjoissa on oltava enemmän vauhtia. Hahmojen on tietenkin oltava mielenkiintoisia, mutta kokonaista kirjaa ei voi perustaa mielenkiintoisen hahmon elämänkerran ympärille, vaan juonen ja päämäärän on oltava selkeä.

      Vaikkapa Pottereissa on rutkasti hyviä hahmoja, mutta juoni juoksee usein pikajunan tavalla. Nuoria kiinnostavat kai enemmän hahmojen koettelemukset kuin hahmot itse. Muistelisin kuulleeni Nälkäpelistä, että juoni on hyvä, mutta Katniss hiukan ärsyttävä. Tämä siis nuoren suusta. ;)

      Tuo realismin vähentyminen on tapahtunut fantasiainnostuksen kannoilla. Sormusten Herrat ja Potterit iskivät 2000-luvulla niin lujaa läpi, että markkinoille alettiin puskea hirveästi keskinkertaista käännöskirjallisuutta (saan puistutuksia vieläkin Eragonista). En muista, että YA fantasiaa olisi ollut hyllyillä sitä ennen läheskään niin paljoa. Luin siksi enemmän aikuisten käännösfantasiaa.

      Tuo ydinperheiden katoaminen on varmaan totta. Minullakin on mielikuva siitä, että YH-perheet olisivat lisääntyneet, ja että nuoria aikuistetaan aika paljon puuttuvalla vanhemmalla. Toisaalta se ehkä heijastaa nykytilannetta enemmän? Muistan, että usealla kaverillani oli jo teininä uusioperhe.

      LP:ssä protagonistilla on eheä perhe, mutta sen rooli on hiukan "erilainen" ;)

      Minustakin tuo opettamisajatus on hiukan kulunut, mutta toisaalta suureen suosioon aikuisten parissa pääsevät juuri ne kirjat, joissa koetaan olevan joku syvempi sanoma. Olisikin hyvä jos osaisi kirjoittaa nuorille kirjan, joka saa kyseenalaistamaan.

      Saa jaaritella! Olen lukenut nuorten kirjoja aivan liian vähän, joten kaikki mielipiteet ja ajatukset on tervetulleita!

      Poista
    2. Ehkä tässä on genressäkin eroa, spefinuortenkirjat on huomattavasti vauhdikkaampia, muut sitten aika paljon ihmissuhteisiin, yleensä, mikä ei tietenkään tarkoita että ne välttämättä olisivat tylsiä, tapahtumat vain ovat erilaisia.

      YH-perheitä varmasti on aika paljon nykyisin, se mitä olen ihmetellyt on että nenkuvataan niin usein ongelmallisiksi nuortenkirjoissa. Kai niitä on onnellisiakin? Vähän niin kuin ei ydinperhekään aina takaa tasapainoa ja onnellisuutta. Tässä on ehkä vähän esiintynyt mustavalkoisuutta nuortenkirjoissa. Tietty ei kaikissa.

      Jep, fantasia löi läpi kunnolla 2000-luvun alun jälkeen. Uskon että HarrybPottereilla ja TSH:lla oli siihen suuri merkitys, että siitä tuli mainstreamia.

      Kyllä minusta hyvässä kirjassa on jokin sanoma. On kuitenkin eri asia että se on rivien välissä kuin jos sitä tolkutetaan kirjassa opettavaiseen sävyyn, tee näin, se on oikein. :D

      Minä olen lukenut tosi paljon, mutta vähemmän spefiä. Jukka Parkkinen on ehdoton suosikkini, kuten varmaan olen maininnutkin.

      Poista
    3. Nuorten ihmissuhdetarinatkin ovat mielestäni tavallista nopeatempoisempia, mikä liittyy varmasti siihen, että kirjat ovat usein lyhyitä. Juonta ei välttämättä ole enempää kuin aikuistenkaan kirjassa, mutta tapahtuvat kehittyvät nopeammin.

      Perhesuhteet kuvataan mielestäni yleisestikin ongelmallisiksi, koska teini-iän kapina ja kyseenalaistaminen vaikuttaa herkästi noihin suhteisiin. Konflikti onkin sitten helppo rakentaa siihen kulmaukseen.

      On hirveän hankala muistaa mitä kaikkea olen nuorena lukenut! Kotimaisista muistan parhaiten Merja Jalon Nummelan Ponitallit, Anu Holopaisen Sonja-kirjat ja Kaisa Ikolan Hullu Luokka sarjan.

      Parhaat nuorten kirjat ovat Diana Wynne Jonesin tuotantoa ja Universumien Tomu sarja, jonka taidan mainita turhan usein ;)

      Poista
    4. Nuortenkirjat ovat yleisesti ottaen minusta liian lyhyitä. Pitäisi kirjoittaa pitempiä! Nummelan ponitalli -kirjat ovat mielestäni vähän nuoremmille suunnattuja, tuskin yläasteikäiset niitä enää kamalasti lukevat.

      No, perhesuhteet ovat yleensä ongelmallisia, joten sopiihan niitä kuvata. :D

      Diana Wynne Jonesia en ole lukenut, pitäisi ehkä tutustua. Universumien tomu -sarjasta en kamalasti pitänyt. Parkkisen lisäksi parhaat ovat mielestäni Harry Potterit. ;)

      Ja Maailmankaikkeuden huonoin elokuva, mitä voisi ehkä suositella sinulle, koska käsittääkseni tiedät paljon elokuvista, ja siinä on kamalasti leffaviittauksia (jotka menivät minulta ohi). Se on ehkä paras nuortenkirja on jonka viime vuonna luin.

      Poista
  3. Äh, en saa mitään mielenkiintoista tähän nyt raapustettua. Paisi kommentin tuohon kuvaan: Olen kateellinen. Liikkuva linna on yksi pitkään haaveissa olleista kirjoista, jotka haluaisin omistaa juuri suomeksi, mutta sitä ei saa enää mistään (paitsi jos sattuu antikvariaatista kaivamaan). Se on yksi parhaimmista kirjoista, joita olen lukenut.
    Olin yllättynyt Käärmeenlumoojan kielestä, joka oli ihan mahtavaa. Harvoin tapaan niin sujuvaa kieltä nuorten spefikirjoissa, jotka eivät ole käännöksiä (koska ne ovat ihan oma lukunsa)

    Olen aina karsastanut vähän minäkertojaa. Ehkä siksi, että se on usein liian selittävä, tai jotain. En osaa ihan sanoa mikä. Sitten kirjoitin kässärini minämuodossa, enkä voisi ajatella tekeväni sitä mistään muusta näkökulmasta. Siinäkin on puolensa. Olen alkanut jopa pitää siitä.



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, Liikkuva Linna tarttui kirjakaupasta mukaan silloin, kun painos oli uunituore. Olin juuri valmistunut lukiosta ja kirjakauppaan oli lahjakortteja useampikin. ;)

      Käärmeenlumoaja on saanut paljon kiitosta, joten sen lukeminen taitaa olla tulevaisuudessa edessä. :D

      Minä luen kyllä minäkertojia, mutta omassa kirjoittamisessa se alkaa tökkiä nopeasti. En vaan tykkää olla liian syvällä hahmojen päässä ja kolmas persoona antaa sopivasti etäisyyttä. Nyt yritän taas sitä pitkästä aikaa.

      Poista