torstai 28. helmikuuta 2013

Viisi tikkua sormessa

Jokaisella kirjoittajalla on niitä: tikkuja sormessa. Ne löytävät tiensä ihmislihaan kirjoittamisen tuoksinassa, pureutuvat sopivan lihaisaan kohtaan ja sen jälkeen niitä onkin vaikea kaivaa pinseteillä tai yhtään millään pois.

Tikut ovat pinttyneitä tapoja, kirjoittamisen haasteita ja helmasyntejä, joista jokainen koelukija jaksaa hienostuneesti huomauttaa. Osa elää niistä tietämättä (joskin niiden olemassaolo on lukijoille selvää), osa on hyvinkin tietoinen niistä ja elää jonkinlaisessa masokistisessa symbioosissa niiden kanssa. Kaikki tikut eivät ole puhtaasti pahoja, mutta niiden haitat ja hyödyt on tunnettava, jotta niiden käytölle on perusteltu syy.

Minä kutsun tikkujani hellittelevään sävyyn riivaajiksi (niiden karkottaminen tosin ei onnistu pyhällä vedellä, uskolla ja rukouksella).


Naula ajaa asian tällä kertaa

#1 Riivaaja: Kursiivi

Jos en tietäisi paremmin, änkisin kursiivia varmasti joka paikkaan. Runoissani se koristaisi ainakin yhtä sanaa joka rivillä, pitemmissä teksteissä se valaisisi lukijaa toismaailmallisten asioiden erikoisluontoisuudesta joka kerta kun ne mainitaan. Mutta kun tiedän paremmin!

Pidän kursiivista. Se aiheuttaa miellejohteita kun se yhdistetään erikoisiin ilmaisuihin paksun sanamuurin keskellä ja ilmaisee loistavasti ilkeyttä ja sarkasmia dialogissa. Mutta kun vahva teksti ei tarvitse sitä. Minä koen tarvitsevani sitä. Lisäilen kursiivia innostuneesti teksteihini ja editoin jälkikäteen pois (editoidussakin tekstissä on pahimmillaan 2 kursivoitua sanaa per sivu).

Liekö viehtymykseni kursiiviin johtuu sitä, että olen hyvin visuaalinen lukija. Muotoilen blogitekstejänikin parhaimmillaan monta kymmentä minuuttia tehdäkseni niistä helppolukuisia ja kauniita silmäillä (ja blogiteksteistänihän käy selvästi ilmi, että pidän kursiivista!). Pidän runoista joiden muodolla on merkitystä. Lumoudun elokuvista joissa kerrotaan asioita visaalisesti. Kirjoissa sellaista visuaalisuutta ei ole. Se on vain tekstiä paperilla. Kursiivi puolestaan vetää katseeni puoleensa ja saa minut todella maistelemaan sanoja, joiden päälle se on kietoutunut.


#2 Riivaaja: Eksposition ja toiminnan epäpyhä kaksinaisuus

Jokaisen tarinan rakennuspalikat ovat ekspositio, toiminta ja dialogi. Minun teksteissäni dialogi tosin jää usein altavastaajan rooliin toiminnan ja eksposition pyörittäessä omaa showtaan. Showta, jossa ilmeet ja eleet kertovat enemmän kuin tuhat sanaa ja jokainen tarinan toimija on vähäsanainen viikinkiurpo. On kirjoittajia, jotka saavat aikaan upeita tarinoita pelkällä dialogilla, mutta minä en edes yritä. Dialogia on kun sitä tarvitaan ja sittenkin niukasti. Kukaan ei jää pitämään monologia.

Tämä riivaaja on siitä mielenkiintoinen, että tiedän kyllä kirjailijoita, jotka ovat menestyneet ilman dialogia. H.P Lovecraft on yksi tällainen esimerkki. Joissain Clive Barkerinkin tarinoissa on vain minimimäärä dialogia ja ne toimivat silti erinomaisesti. Minun käsissäni dialogittomat tarinat tuntuvat usein polkevan tylysti paikallaan. Osa prosessiani on kirjoittaa hahmon sisäinen maailma käsin kosketeltavaksi ja rikkaaksi luonnosteluvaiheessa, ja purkaa se sitten näkyvistä editointivaiheessa. En pysty kirjoittamaan lainkaan ellen aluksi vain poraudu hahmon mieleen. En pysty aloittamaan keskeltä kohtausta, vaan minun on löydettävä se synkkä ja rauhallinen paikka, jossa hahmo on päässyt käpertymään itseensä.

Ja sitten jälkikäteen harmittaa, koska tekstissä itsessään ei ole mitään vikaa ja se tarjoaa oivalluksia hahmoon, mutta se ei kyllä ole käyttökelpoistakaan.

Yritän jatkuvasti opetella käyttämään dialogia enemmän, mutta se ei tunnu iskostuvan. Tykkään lukea muiden dialogivoittoisia tekstejä, mutta omani eivät ole erityisen taidokkaita. Tuntuu väärältä lisätä dialogia vain dialogin tähden, joten tämä tuskin korjaantuu lähiaikoina.


#3 Riivaaja: Aistikas variaatio

Lähes jokaisessa ammattikirjoittajan antamassa ohjeistuksessa sanotaan, että turhat kuvailut tulisi unohtaa. Adjektiiveja tulisi käyttää säästeliäästi. Pitäisi pyrkiä tiiviiseen kerrontaan. No, minun perustyylini on aika lailla runsas kuvaukseltaan. Viljelen paljon rakenteita, joissa selitän saman asian useampaan kertaa eri sanoin. Erityisesti näitä tulee raakatekstiin. Pylväs ei ole vain pylväs, vaan samaan aikaan paljon muutakin:

Se oli pylväs pimeydessä, valoton majakka, kivettyneen lihan monoliitti.

Lisäilen siis paljon synonyymeja varsinaisen asian yhteyteen. Lisäkuvaukset tuppaavat olemaan toinen toistaan villimpiä ja absurdimpia. Asian kääntely ja vääntely tosin käy lukijalle pitemmän päälle rasittavaksi. Vapaasti käännettynä ilmiön nimi on aistikas variaatio ('elegant variation'), ja sillä viitataan juuri synonyymien liikaviljelyyn tekstissä. Ne eivät anna tekstille lisäarvolle tai selkeytä kuvaa lukijan mieleen. Ne vain kuulostavat kivalta, luovat ristiriitaisia mielikuvia ja näyttävät nätiltä. Aistikas variaatio tekee liskoista mutantteja, joilla on yhden hännän sijasta kuusi häntää.

Ja minä en osaa luopua niistä. Rakastan absurdeja synonyymejä, jotka roikkuvat sanan perässä helminauhamaisena häntänä. Editoin niitä pois kykyni mukaisesti, mutta rajani minullakin. Niitä mahtuu tekstiin kuin tekstiin aina muutama. Enkä kertakaikkiaan saa päähäni ajatusta, että variaatio olisi lähtökohtaisesti paha, mikä ilmeisesti todistaa lahjattomuuteni kirjoittajana. ;)


#4 Riivaaja: Tuotannon déjà vu

Pahimmillaan katkelmaa kahdesta eri tekstistä ei tunnista saman tien toisistaan, koska ne kuulostavat niin samanlaisilta. Minun teksteissäni on usein sama melankolinen pohjavire. Olen toki kirjoittanut tarinoita laidasta laitaan ja kokeillut kaikenlaista, mutta se oletusarvo on aina samanlainen ja siitä poikkeaminen vaatii lisätyötä. Kuka jaksaa lukea samanlaista hengentuotetta tarinasta toiseen? Jopa sellaiset kirjailijat joita itse ihailen (Palahniuk) onnistuvat jossain vaiheessa kyrpimään lukijaa (minua), koska heidän tyylinsä käy rasittavaksi (minimalismi ja kertosäkeet). Välillä pyörittelen itsekin silmiäni, kun tyylini perusranka on se sama melankolisen sininen, ahdistava perusvire, joka kertoo heti, että päähenkilö on yksinäinen ja rikkinäinen hahmo, joka ei ihan istu omaan ympäristöönsä.

Temaattisesti on mielestäni OK jauhaa samaa vuodesta toiseen, kunhan teksteissä on keskenään edes jotain muuta eroa kuin näennäisesti erilainen juoni ja hahmot. Tyylinkin täytyy kehittyä ja muuttua töiden välillä. On todella turhauttavaa lukea kirjoittamaansa ja nähdä sitä samaa koko ajan. Tämä on erityisesti ollut ongelmana viime aikoina, kun olen yrittänyt pusertaa useaa erityyppistä lyhyttekstiä samanaikaisesti. Siinä vaiheessa kun romanttisessa tarinassa on sama surullinen perusvire kuin kauhutarinassa, voi alkaa hakata päätään seinään. En sano, että kaikki genret tulisi valloittaa omakseen, mutta kyllä nyt jotain yritystä pitää olla. Kaksivärinenkin sateenkaari on parempi kuin yksivärinen.


#5 Riivaaja: Koukussa on lahna

Jokaisella toimivalla tarinalla on koukku. Se juttu joka hyppää lukijan silmille jo ensimmäisessä kappaleessa ja hänet jatkamaan lukemista. Minulla on kyllä ideoita, juuri sellaisia jotka saisivat ihmiset lukemaan tarinan.

Mutta onko koukkuun kiinnitetty herkullisesti kiemurteleva mato vai pahanmakuinen lahna, joka ei houkuttele ketään puraisemaan sitä? Ensimmäinen kohtaus on usein Akilleen kantapääni, koska se on usein lahna kun sen pitäisi olla mato. Koukku ei ole lukijan ulottuvilla tarpeeksi ajoissa, vaan hukkuu lahnan lihaan. Lahnan liha on ekspositiota ja toimintaa, joka ei kiinnosta lukijaa. Madon liha on herkkulista toimintaa ja dialogia sekä säästellen käytettyä ekspositiota. Sitä syö koukkuun asti, jonka jälkeen ei voi lopettaa lukemista.

Tavallaan tämä riivaaja on #2 läheinen serkku. Niissä molemmissa on kyse osiltaan kyse siitä, että tapaan jaaritella. Lahna on hankala muuttaa madoksi editoimallakaan, vaikka se laihtuukin helpommin luettavaksi.


Pitänee kirjoittaa joku kerta riivajille vastavoimaksi lista vahvuuksistani. ;D Omat kehityskohteet on kuitenkin mielestäni hyvä tiedostaa.

18 kommenttia:

  1. Jes! Vaikuttaa äärimmäisen lupaavalta päivitykseltä, palaan lukemaan huomenna :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin rakastan kursiivia! Mutta olen opetellut pois sen käytöstä :D Se oli vaikeaa, mutta olen toivottavasti onnistunut kohtalaisesti. Blogien "vapaammassa" kielessä viljelen sitä enemmän (tai kommenteissa usein myös kapiteeleja, koska en jaksa koodata aina kursiivia), mutta teksteissäni kursiivia ei enää liiemmin näy. Blogikommenttien perusteella voisin ottaa esiin myös #6 riivaajan: hymiöt. Käytän niitä aina niin hirveästi, etten tiedä voiko kukaan ikinä ottaa minua vakavasti. Oi voi, millaisia murheita itselleen voikin kehittää.

      Ja kolmonen! Lavea kuvailuni raastaa hermoja. Minulla se muuttuu aina toistoksi kuin parhaassakin kalevalamitassa :D Samaa asiaa monesta eri näkökulmasta kunnes lukijalta menee hermot. Yksi syy miksi onnistuin tiivistämään R:n 101000 sanasta 76000 sanaan: poistin toistoni. Teksti aliarvioi lukijaa niin hirveästi, että minua ihan hävettää. Puhumattakaan adverbeistä. Voi plääh.

      Ja on ehdottoman tärkeää tunnistaa omat puutteensa. Ei muuten pysty kehittymään :)

      Poista
    2. Ei uskoisi, että pidät kursiivista. En ole mielestäni pahemmin nähnyt sitä blogissasi ja R:ssäkin kursiivia oli käytetty sopivasti. Sanoisin siis, että olet löytänyt kursiivin kultaisen keskitien.

      Nautin eniten kirjoittamisessa juuri kuvailusta, joten osaat varmaan kuvitella miten hirvittävää editointi on. Silloin pitää vaan tunnistaa tosiasiat ja alkaa saksia pikkipensaana rehottavaa kuvausta kylmästi oksasaksilla. :(

      Kumpa se puutteiden lista olisikin oikeasti näin lyhyt ;)

      Poista
    3. Täytyy korjata, viljelen blogikommenteissa kursiivia. Tai sitten niitä kapiteeleja. Pidän siitä valtavasti, mutta olen tosiaan tehnyt vuosikausien työn päästäkseni siitä eroon xD Ilmeisesti se on tuottanut tulosta ;D Tosin olen yhden vaivan korvannut toisella, kuten näistä hymiöistäni hyvin huomaa.

      Olen katkera kaikista niistä kauniista ilmauksista, jotka R:stä saksin pois. Valitettavasti se on parempi ilman niitä. Rankkaa työ kyllä oli.

      Kannattaa keskittyä ensin muutamaan puutteeseen, jottei tule sellaista "mä en osaa mitään" -masennusta. Se on tuhoisampaa kirjoittamiselle kuin mikään.

      Poista
    4. Mielestäni blogimaailma on omansa ja siellä ei tarvitse olla niin itsekriittinen. Ilmaisu saa olla värikkäämpää, koska keskusteluahan tämän on ;D

      Joo nämä viisi ovat ehkä eniten pinnalla tällä hetkellä. Muutaman viikon takainen "olen paska" valitukseni liittyy enemmän kieliasioihin kuin muuhun. Ja purettuani ne tuntemukset olen ollut hyvin optimistinen tulevaisuuden suhteen.

      Niin kummallista kuin se onkin, omien haasteiden ja parannuskohteiden tunnistaminen on aina sellainen asia, josta saan pontta tekemiseen. ;)

      Poista
  2. Minullakin on riivaaja nro 1! Paitsi että en pidä sitä riivaajana, minä pidän kursiiveista, eivät ne minua vainoa. Ikävä kyllä ne vainoavat koelukijoitani. Saan aina palautetta kursiiveista ja kapiteeleista, joita käytän kuulemma liikaa. Pahinta ilmeisesti on käyttää molempia samassa tekstissä. Olen siis suostunut karsimaan niitä hyvin paljon pois, mutta kyllä tekstiin minusta jokunen kursiivi mahtuu. Ja jopa jokunen kapiteeli. Minulla ei ole asialle muita perusteluita kuin että J. K. Rowlingkin käyttää niitä... Mutta se on kyllä totta, että ei niitä saisi olla liikaa ja että hyvä teksti pärjää ilman kursiiviyliannostusta. Se on tehokeino joka menettää tehonsa, jos sitä on joka sivulla.

    Adjektiiveja kehotetaan tosiaan aina käyttämään säästeliäästi. Mutta miksi kaiken kuvailun pitäisi olla niukkaa? Joidenkin kirjoittajien tyyliin kuuluu hyvin kuvaileva ja aistillinen kerronta, ei kai se ole väärin. Mutta liika kuvailu (adverbit) dialogin yhteydessä saavat minut joskus epätoivoiseksi. Miksi kertoa miten joku sanoo jotain? Eikö se voi käydä ilmi repliikistä? Tai eleistä? Tai jostakin? Ongelma liiasta kuvailusta tulee mielestäni silloin kun sitä on niin paljon ettei lukijalle jää mielikuvituksen varaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kapitaaleja en taida käyttää oikeastaan ikinä. En edes miettinyt koko asiaa ennen kuin sanoit niistä. Liekö johtuu siitä, että kapitaalit ovat liian voimakkaita, kuten lihavointikin, kun taas kursiivi on miellyttävä lukea?

      Nuorempana sanoa-verbiin liitetyt adverbit olivat oikea riivaaja, mutta olen alkanut oppia niistä pois. Jätän nykyään helpommin verbit kokonaan ja kirjoitan dialogin perään toimintaa, joka ilmaisee puhujan ja kenties valaisee tämän mielentilaakin. Vahvan dialogin kanssa sävyjä ei mielestäni tarvitse alleviivata, mutta olen niin kökkö dialogin suhteen...

      Kuvaileva ja aistillinen kerronta on juuri se, mitä minäkin harrastan (tai yritän). Rajanveto toimivan tekstin ja liiallisen kuvailun välille on todella hankalaa varsinkin itselle.

      Poista
    2. Kapiteelit ja kursiivit mielestäni tehostavat eri asiaa. Kursiivi on ehkä monipuolisempi väline.

      Minäkin käytin joskus adverbejä. Olen oppinut niistä eroon, koska tajusin, että itseäni lukijana rasittaa ne. Näytä, älä selitä toimii minusta erinomaisesti dialogiinkin. Toiminta sen jälkeen kertoo enemmän kuin se että joku puhuu "vihaisesti" tai "kiukkuisesti".

      Poista
    3. Muiden tekstien analyyttinen lukeminen auttaa kyllä oikeasti omien ongelmien tunnistamisessa pitkälle! Minä luen välillä muita ja teen muistinpanoja samalla kun luen ;)

      Poista
  3. Hahaa, riivaajia! Minä tulen hulluksi jos alan ajatella omiani...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On minullakin kausia, jolloin en vain kykene ajattelemaan näitä. Ajatus siitä, että oma teksti pitäisi joskus antaa luettavaksikin on minulla tässä taustalla. Omaa kirjoittamista on siis pitänyt lukea analyyttisemmin. ;)

      Poista
  4. Voi ei, kommenttini katosi. Tässä tiivistelmä:

    Mahtava postaus ja riivaaja on loistava sana. Alan käyttää sitä. ;)

    #1 Kyllä, näitä käytän. Mutta mielestäni en liikaa. Opin jo eroon kummasta tavastani kursivoida puhelut. En tiedä, mistä sain päähäni, että niin pitäisi tehdä. Onneksi oli koelukijat. Käytän repliikkiviivaa, ja korvaan tekstissä lainausmerkit kursiivilla, mikä näyttää minusta paremmalta eikä kai ole totaalisen kerettiläistä? Sulkuja, lainausmerkkejä tai kapiteeleja en käytä. Tai kapiteeleja ehkä muutaman kerran koko kässärissä, kun joku karjaisee jotakin. Useimmiten käytän silloinkin huutomerkkiä.

    #2 Ei minun riivaajani. :) Itse asiassa riivaajani on tämän puute. :D

    #3 Ei juuri. Tosin harrastan kaksoisadjektiiveja. Onneksi Susi sai minut hankkiutumaan eroon suuresta osasta. Esim. "se tuntui hyvältä, luonnolliselta", "kahvi oli liian vahvaa, kitkerää" ja "hän puhui nopealla, kiihtyneellä äänellä"

    #4 Hmm.. en osaa sanoa vielä tähän mitään. Pelkään että kyllä mutta toivon että ei.

    Lisäksi minua riivaavat:
    Lukijan yliarviointi
    Kuin-vertaukset
    Aikamatkailu
    Stereotyyppiset naishahmot (tähän toivottavasti juuri kirjoitan muutosta)
    Liiat yksityiskohdat

    Tästä voisi tehdä kokonaisen postauksen, mutten jaksa. Menen vielä hetkeksi kirjoittamaan parempia naishahmoja ennen unia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tämä mikään tiivistelmä ollut. :D

      Poista
    2. Kaksoisadjektiivit unohtuivat listaltani! Tai no, kyllähän ne liittyvät liialliseen kuvailuun ja synonyymeihin, mutta viljelen niitä niin paljon, että aihetta olisi ollut mainita ne erikseen.

      Kursiivi on näköjään suositumpi riivaaja kuin luulin! ;D Ilmeisesti se vaan on niin viettelevä silmille.

      Erikoista, että sinusta on hankala kirjoittaa naisia. Yleensä luen siitä, kuinka kirjoittajasta on hankala kirjoittaa vastakkaista sukupuolta. Mikä tekee naisistasi niin stereotyyppisiä?

      PS. Minä kirjoitan lähinnä naisia, mutta heidän ongelmansa on pikemminkin se, etteivät he ole kauhean pidettäviä, vaikka olisivatkin realistisia. ;)

      Poista
    3. Minä en tiennyt käyttäväni kaksoisadjektiiveja. Kaikkea sitä oppii, kun antaa tekstinsä muille.

      Kursiivi on kaunis. Selkeä. Erottava.

      Luulen, että jostain syystä en vain ole jaksanut panostaa tarpeeksi naisiin. Tämä vika on ollut minulla lapsesta asti. Ensimmäinen vauvanukkenikin oli poika. Ja suosikkiponini ja -barbini. :D En tiedä, mikä minussa on vikana.

      Mutta nyt tosiaan parannan tapojani. Nykyisen kässärini neljästä päähenkilöstä kolme on naisia! Eikä heidän ole ainakaan tarkoitus olla stereotyyppisiä.

      Ei hahmojen tarvitse olla välttämättä pidettäviä, kunhan eivät ole yhdentekeviä tai liian ällöttäviä.

      Poista
    4. Tuo naisongelma on itseasiassa aika tyypillinen. Mediamme syöttää meille mieskuvia. Meille iskotetaan lapsesta lähtien usko siihen, että naiset voivat samaistua miehiin, mutteivat miehet naisiin. Patriarkaalinen yhteiskunta vahvistaa mieliimme haluamaansa viestiä. Nämä asiat on koodattu ihan kaikkeen.

      Naiset liitetään tiettyihin rooleihin: tyttöystäviksi, äideiksi, siskoiksi. Kannattaa joku kerta kokeilla miten moni nopeasti mieleen tuleva leffa läpäisee Bechdelin testin. Luvut ovat aika yllättäviä!

      Sori, eksyin aiheesta. Minussa kytee hieman feministikapinaa ja vahvat naishahmot ovat sellainen kriteeri, joka saa tarinan kuin tarinan pisteet nousemaan silmissäni ;)

      Tekemällä oppii! :D

      Poista
    5. Mikä on Bechdelin testi? Eiku googlasin sen.

      :D Hyvä, etten antanutkaan sinulle PTM:ää. Voi olla, ettei olisi läpäissyt tuota testiä. :D No ei, kyllä olisi. Rimaa hipoen. ;)

      Poista
    6. Aaaahhh, ei se testi koko maailma ole, enkä sitä usein edes mieti lukiessani ;)

      Eikä mikään tarina ole automaattisesti huono, vaikkei testiä läpäisekään. Tiedän myös todella paskoja tarinoita, jotka ovat testin mukaisia.

      Poista