torstai 14. helmikuuta 2013

Painajaisissa


Painajainen Hattelmalan harjulla...

En tiedä muista, mutta Suden novellihaaste on saanut minut ajattelemaan todenteolla. Olen pääasiassa kirjoittaja, joka ei pahemmin mieti mitä kirjoittaa. En mieti genrejä etukäteen tai lyö tarinalle muutenkaan vankkaa kattoa, vaan kerron tarinani kuin ne tarvitsee kertoa. Siksi onkin ollut mielenkiintoista lähteä rakentamaan tarinoita genrestä lähtien.

Tämän viikon teeema, eli kauhu, oli mielestäni helppo omaksua... Tai niin luulin. Lähdin kirjoittamaan miltei saman tien. Minulla oli mielessäni valmiina kuva elementistä, joka on pelottava, ja rakensin sen ympärille tarinan. Lukiessani 1 500 sanan raakilettani tajusin kuitenkin pian, ettei siinä ollut oikeasti jännitettä. Missä menin vikaan?

Tajusin hieman lueskeltuani lisää genrestä, että yritin kirjoittaa kauhua kirjoittamatta asioista, jotka oikeasti pelottavat itseäni. Katsokaas, minä kuulun siihen ihmisryhmään, joka on tavallaan "kaapissa" kauhuaddiktionsa kanssa. On kauhun harrastajia, jotka ovat avoimia rakkaudestaan genreen, ja sitten on meitä, jotka eivät kertakaikkiaan halua puhua kiinnostuksestaan siihen. Miksi? Koska viihde, jota kulutamme kertoo meistä jotain muille ihmisille halusimme tai emme.

Mikä pelottaa minua?

I thought I'd gone to the limits. I hadn't. The Cenobites gave me an experience beyond limits... pain and pleasure, indivisible. [Frank Cotton, Hellraiser]

Clive Barkerin Hellraiser. En oikein voi olla mainitsematta rakkauttani Barkerin synkkään maailmaan saamatta ihmisiltä 'sitä katsetta', sellaista "oletko aivan päästäsi vialla?" katsetta. En pidä väkivaltapornosta tai verenpaljoudesta (Saw tai Hostel eivät siis nappaa), sillä väkivalta ei ole mikään itseisarvo minulle. Minua kiehtovat siis Hellraisessa muut asiat.

Pidän Hellraiserin ajatusmaailmasta, jossa kipu ja nautinto ovat lähellä toisiaan, jossa turmeltuneet ihmismielet ovat tarinoiden todellisia antagonisteja hirviöiden sijaan, ja jossa kauhu on todellakin jotain aivan muuta. En halua spoilata tarinan käänteitä, mutta kierot perhesuhteet, perversiot, taivaan ja helvetin ulkopuolella toimiva aistien valtakunta ja outo järjestys tämän maailman kaaoksessa ovat kuolemattoman tarinan ytimessä.

You've been in my life so long, I can't remember anything else. [Ellen Ripley, Alien3]

Toisaalta en liene ainoa ihminen, joka pelkää Alien elokuvien xenomorpheja. Minua kiehtoo ensimmäisen osan miltei mystinen hämäryys: hirviön perverssi seksuaalisuus, sen riippuvuus ihmisistä ja näennäinen kuolemattomuus. Body horror on oikeasti niitä asioita, jotka pelottavat minua loputtomasti. Giegerin Lovecraftmainen avaruusjumala on kertakaikkisen tuttu ja tuntematon samaan aikaan.

Kolmas elokuva lienee kuitenkin suosikkini, sillä sen ahdistavuus ja synkkyys tuntuu todella pääsevän ihoni alle aina kun katson sitä. Tämän maailman loputon epätoivo ja nihilismi on pelottavampaa kuin mikään muu. Olen tämäkin saagan pauloissa niin pahasti, että oheiskamaa on kertynyt nurkkiin, ja katson elokuvat kolme kertaa vuodessa.

Where we're going, we won't need eyes to see. [William Weir, Event Horizon]

Kolmas tuttavuuteni on aika lailla kahden edeltävän yhteensulautuma. Tyylikäs avaruuskauhu Event Horizon on tätä nykyä kulttielokuva. En kyennyt nukkumaan tuntikausiin nähtyäni sen ensimmäisiä kertoja. Elokuva oli monelle liian häiriintynyt ja siitä leikattiin pahimmat kauheudet pois ennen levitystä. Minulle riittivät nopeat väläykset ja antagonistin vihjaukset siitä missä kadonnut avaruusalus Event Horizon oli käynyt ulottuvuuksien välisellä matkallaan.

Pakkomielteet kiehtovat minua. En pahemmin innostu slashereista, jossa ruudulla kuolee satunnaisia ihmisiä, tuiki tuntemattomia. Pidän kauhusta, jossa protagonistin ja antagonistin välillä on vahva suhde, jännite. Häiriintyneet mielet kiehtovat minua: Uhrilampaiden Hannibal, Hellraiserin Frank Cotton, Liftarin (1986) nimetön liftari, Event Horizonin William Weir ja muut psykopaatit, jotka piinaavat uhrejaan henkisesti. John Carpenterin klassikossa The Thing ei ihmisiä mimikoiva avaruusolento ole se todellinen koukku minulle, vaan ihmishahmojen epätietoisuus siitä kehen heistä he voivat luottaa.

Ja seksuaalisuudesta kun puhutaan, miten voisin olla mainitsematta Chuck Palahniukia? Vaikkei hänen kirjoittamansa kauhu aiheuta minussa varsinaista pelkoa, aiheuttaa se usein vahvan inhon. Voisi kai sanoa, että tämäkin on kauhun ulottuvuus, joka kiehtoo minua: Sellainen morbidi viehtymys kamaliin asioihin. Ne eivät pelota, mutta niihin tulee vahva reaktio, kammo.

Palahniukin tuotannosta minun täytyy mainita Lullaby, jossa ihmisiä murhataan kehtolaululla (ja eräs kirjan murhaajista tappaa malleja voidakseen harrastaa seksiä heidän ruumiidensa kanssa), sekä lyhyt tarina Guts, joka kertoo masturboinnin vaaroista. Ei heikkohermoisille. Guts on luettavissa ilmaiseksi linkin takaa.


Otteita kauhukokoelmasta...

Luulen, että kauhu on omalla tavallaan hyvin henkilökohtaista. En kykene kirjoittamaan toimivaa kauhua pureutumatta aiheisiin, jotka häiritsevät minua. Ja nämä asiat ovat usein sellaisia tarinan elementtejä, joita en halua kohdata muissa genreissä. En vältämättä haluaisi käsitellä lainkaan seksuaalista väkivaltaa, jos kirjoittaisin toisen genren tekstiä, mutta kun kyse on kauhusta, on minulle helpompi perustella miksi se voisi olla osa tarinaa. Jos kirjoittaisin tyypillistä fantasiatarinaa, en kirjoittaisi protagonistia, jolla on vaikkapa erikoisia seksuaalisia mieltymyksiä. Kauhussa se on jotenkin hyväksyttävämpää. Vai onko?

Onko tämä kaksijakoisuus olemassa vain minun päässäni?

Kauhunovellin kirjoittaminen osoittautui niin kiehtovaksi haasteeksi, että kävin tänään jopa kirjastossa tutkimassa heidän kauhuvalikoimaansa. Ikäväkseni H.P. Lovecraftia ei löytynyt suomennettuna juuri lainkaan (ja novelli, jonka nimenomaan halusin lukea, eli At The Mountains of Madness, ei löytynyt englanniksikaan). Pitänee tyytyä englanninkieliseen novellikokoelmaan, jonka joukossa The Call of Cthulhu.

Sen sijaan Clive Barkeria on suomennettu kiitollisen paljon! Veren kirjat ovat olleet ikuisuuksia lukulistallani ja löysin Hellraiserin alkuperäisnovellin Helvetilliset myös hyllystä (en ole lukenut sitä suomeksi). Tämän lisäksi lainasin suomalaisten kirjoittajien kauhunovellikokoelman Viiltokuvia, ja eroottisen kauhunovellikokoelman Himon Anatomia.

Tiedä sitten miten paljon ehdin oikeasti lukemaan tänä viikonloppuna, tai tuleeko kirjoittamisesta loppupeleissä yhtään mitään. On kuitenkin mielenkiintoista tajuta, että kauhu on genrenä lähempänä kirjoittamistani kuin olen tajunnutkaan. Hellraiser-ja Alien fan ficcien ohella olen myös upottanut kauhua useampaankin kässäriini, vaikken niitä kauhutarinoiksi luokittelisikaan. Laitoin mm. yhden protagonistin nielemään käärmeen, jotta tämä saisi omat mystiset voimansa haltuunsa. Tämä kuvattiin ehkä liiankin graafisesti.

Mieltymykseni osuvat kohtalaisen pieneen nicheen, joka ei ihan kohtaa valtavirran kanssa. Ehkä siksi niistä kirjoittaminen vaatii henkilökohtaisen kynnyksen ylittämistä.

Minulle kirjoittajana on vaikeampaa laittaa itsensä alttiiksi kauhutarinassa kuin vaikkapa kirjoittaessani romantiikkaa. Kauhu on yllättävän intiimiä. Siihen heittäytyminen vaatii rohkeutta. Itsestään saattaa löytää aivan uusia puolia tutkiessaan omia pelkojaan.

...kunhan kirjoittajana ei eksy pimeille teille Jack Torrencen tapaan ;)


Stanley Kubrickin filmaus Stephen Kingin Hohdosta on edelleen tehokas...

8 kommenttia:

  1. Hitto en uskalla lukea tätä kun alkaa pelottaa. En kestä kauhua ollenkaan. Vaikka minua itse asiassa kiehtoo Jackin sekoaminen. Koska kirjoittajien välinen sisaruus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah, minulla on aina ollut outo viehtymys kauhuun. Aloitin kauhuelokuvatkin aivan liian nuorena. ;)

      Stephen Kingin kirjailijahahmot kokevat ihan kauheita! Ja kenelläpä ei joskus olisi ollut samanlaista kirjoittajanblokkia kuin Jackillä?

      Poista
    2. Minullakin, mutta juuri siksi koska katsoin kauhuleffoja liikaa skidinä, en kestä niitä enää. Se on sääli, minulla on ikävä kunnollista pelkäämistä.

      D/Missio

      Poista
  2. Olen jättänyt kerran yhden leffan kesken, koska se oli liian pelottava, en kyllä muista sen nimeä, mutta se on ihan tunnettu kai, ja oikeasti minua on todella paljon pelottanut Paranormal activity! Muuten kyllä kauhu ei hirveästi kauhistututa. Tai ei kauhistuttanut ennen. Nykyään olen herkempi. Yksikään Kingin kirja ei ole ollut pelottava. Ei edes Hohto.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua pelottavat enemmän vanhat elokuvat. Ne on usein tehty ja leikattu todella painostaviksi. Nykyelokuvissa minua pelottavat enemmän psykologiset jännitteet.

      Niin ja kirjat harvemmin pelottavat minua. Ne pikemminkin aiheuttavat sellaista pientä ahdistusta, joka tuntuu vatsan pohjassa. En ole lukenut tarpeeksi Kingiä, mutta Clive Barkerin tarinat vetoavat minuun kerronnaltaan.

      Poista
  3. Enkö kommentoinut tätä ikinä? o.O Todella kattava kooste kauhusta, olet selvästi harrastaja :D

    Minä kuulun kanssa niihin ihmisiin, jotka oman mielenterveytensä vuoksi jättävät kauhun hyllyyn. Voin tosiaan lukea, mutta senkin olen jättänyt aika vähälle. Stokerin Dracula on tietysti luettu ja siitä pidin. Pari Kingiä ja nyt menossa suomalainen 1850-luvun Harmaa linna, joka on sitä perinteisimmän tason romanttista kauhua :D
    Elokuvia en katso, koska ylivilkas mielikuvitukseni jää pyörittämään niitä. Olisi kyllä aika siistiä jos pystyisi katsomaan. Ne olisivat todellisuuspakoa todellisimmillaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt luettuani hiukan lainaamiani novellikokoelmia tajuan oikeasti vasta miten vähän olen lukenut kauhua. Katson siis selvästi paljon enemmän sitä elokuvina. Kaikki luettava kauhu ei minua nappaa (kuten vaikkapa Lovecraftin miltei faktamainen tyyli, Call of Cthulhussa ei tainnut olla riviäkään dialogia!), mutta Barkerin novelleissa on kirjoitettu todella kiehtovasti pelon aisteista.

      Dracula on myös omia suosikkejani. Pidän sen uudelleen tulkinnoista ehkä hiukan liikaakin. Bram Stokerin Draculan (1995) on yhä suosikkitulkintojani, vaikka siinäkin on omat ongelmansa.

      Oletkohan lukenut Elizabeth Kostovan Historiantutkijaa? Kuvittelisin, että saattaisit pitää tästä kirjasta. Sekin on gotiikkaa ja historiallista jännitystä ilman verta ja suolenpätkiä. Tarina liittyy perheeseen, jonka jäsenet etsivät Draculaa vuosien ajan matkaten Euroopan kirjastojen halki.

      Poista
    2. En ole lukenut, mutta kiitos vinkistä :) Täytyy katsoa, jos se osuisi jostain käsiin.

      Bram Stokerin Draculasta pidin minäkin (Gary Oldman ja Keanu Reeves, kuka ei pitäisi x), tykkään siitä, että Draculan tausta on siinä selitetty. Mutta on ihan totta, että leffassa on myös omat ongelmansa. Leffa on kuitenkin kestänyt vuosia hyvin paria erikoistehostejuttua lukuun ottamatta.

      Poista