lauantai 8. joulukuuta 2012

tabuja, hulluja ja hallusinaatioita



"Find what you're afraid of most and go live there."
~ Invisible Monsters, Chuck Palahniuk

Mitä yhteistä on oheisilla kirjoilla: Phillip K. Dickin "A Scanner Darkly", Chuck Palahniukin "Invisible Monsters", Anthony Burgessin "Kellopeliappelsiini", Thomas Harrisin "Hannibal" ja Ken Keseyn "Yksi lensi yli käenpesän"?

Niissä on protagonisteja, jotka eivät sovi heitä ympäröivään yhteiskuntaan. Ne pyrkivät rikkomaan tabuja ja viemään lukijat paikkoihin, joista tavallinen ihminen ei tiedä yhtään mitään. Niissä otetaan osaa käytökseen, joka on valtavirran mielestä moraalitonta, kuvottavaa ja shokeeraavaa. Niistä puhutaan, kiistellään ja jossain on joku, jonka mielestä näitä kirjoja ei olisi saanut koskaan edes julkaista.

Lyhyesti sanottuna, ne kuuluvat kirjallisuuden genreen nimeltä transgressiivinen fiktio.

"Torture is torture and humiliation is humiliation only when you choose to suffer." ~ Choke, Chuck Palahniuk

Muita kuuluisia esimerkkejä ovat mm. Bret Easton Ellisin "Amerikan Psyko", Irvine Wellsin "Trainspotting", Chuck Palahniukin "Fight Club" ja Vladimir Nobokovin "Lolita". Kaava alkaa siis hahmottua. Täältä löytyy sarjamurhaajia, narkkareita, pedofiilejä, mutta myös väärinymmärrettyjä yhteiskunnan päähänpotkimia, suuren kaupallisen koneiston loppuunkuluttamia ihmiskappaleita.

Luin näitä kirjoja ja katsoin niistä elokuvia jo kauan ennen kuin osasin edes yhdistää näitä saman genren alle. Poikkeukselliset hahmot ja heidän käytöksensä on aina kiinnostanut. Osittain siinä on sellaista kipeää tirkistelynhalua, osittain sitä ehkä haluaa kokea jotain äärimmäistä ottamatta itse elämässään minkäänlaisia riskejä.

“I think it's easy to mistake understanding for empathy - we want empathy so badly. Maybe learning to make that distinction is part of growing up. It's hard and ugly to know somebody can understand you without even liking you."
~ Hannibal, Thomas Harris

Onko se nihilismi, joka minua kiehtoo? Kyynisyys? Päähenkilöt, jotka ovat usein mahdottoman kaukana tavallisesta ja turvallisesta? Onko se toivo tunnelin päässä? Vai se että haluan nähdä miten kauas ihminen voi mennä kohti sellaista, jota en ymmärrä, mutta koen voivani ymmärtää luettuani siitä?

Mutta minun ei tarvitse pitää näistä hahmoista ymmärtääkseni heitä. Huumeiden tuhoama Bob Archter kertoo minulle silti millaista vahinkoa ja kärsimystä huumeet saavat aikaan. Shannon McFarland ei osaa rakastaa muita ihmisiä, mutta hänen heräämisensä on silti kiehtovaa luettavaa. Alex on väkivaltainen psykopaatti, joka puolestaan opettaa minulle, että vapaudella on merkitystä, vaikka valitsisimme pahuuden. R.P McMurphy taas osoittaa selväjärkisyyden ja mielenvikaisuuden rajan häilyväisyyden joutuessaan ympäristöön, jossa hänen kaltaisiaan ihmisiä halutaan kontrolloida liikaakin.

Hannibal Lecterin opetuksesta en ole edelleenkään varma, mutta kirja vaan on kertakaikkisen kiehtovaa luettavaa. Ehkä lähestyn Hanniblia väärin? Ehkä Clarice Starling onkin yhä se päähenkilö, joka menee yhteiskunnan rajojen ulkopuolelle? Tuo aikaisemmin kirkaskatseinen ja määrätietoinen nainen, jota niin pidettiin suuressa arvossa, joutuu uransa pohjamutiin ja ajautuu aina vain kauemmas kontrollista ja oikeudesta. Katson tätä vapaapudotusta hypnotisoituneena ja muistan Tyler Durdenin kuolemattomat sanat:

"It's only after we've lost everything that we're free to do anything."
~ Fight Club, Chuck Palahniuk

Onko ihme että Hannibal etäännytti Oscareilla palkitun Uhrilampaiden ohjaajan ja suurimman osan näyttelijöistä, ja Claricen rooliin jouduttiin ottamaan täysin uusi näyttelijätär? - Ei, Jodie Foster oli täydellisen kauhistunut Hannibalista. En ihmettele yhtään.

Toisaalta Kellopeliappelsiini ja Fight Club ovat polemiikista huolimatta nousseet kulttisuosioon. Yksi Lensi Yli Käenpesän sai 5 Oscaria. Hannibal oli pitkään eniten tuottanut R-ikärajan elokuva. Scanner Darkly on Phillip K. Dickin tunnetuimpia teoksia (ja sekin on saanut elokuvasovituksen). Invisible Monsters on pudonnut samaan sudenkuoppaan kuin muutkin Chuck Palahniuk sovitukset; ei niille löydy studiota, joka haluaisi ottaa riskiä.

Transgressiivinen fiktio näyttää tulleen jäädäkseen, vaikka 9/11 jälkeinen ilmapiiri onkin lyönyt jarruja pohjaan. Kriminaalit protagonistit kun voivat olla yhtä hyvin terroristeja.

We have no scar to show for happiness. We learn so little from peace.
~ Diary, Chuck Palahniuk

Haluan siis änkeä tänne mahdollisimman paljon Chuck Palahniukin lainauksia. Ne kuitenkin kertovat mielestäni myös genrestä hyvin paljon; Kuinka se viettelee omaan synkeään ajatusmaailmaansa loogisuudellaan. Kuun pimeällä puolella on yllättävän mukava kävellä. Se vaatii totuttelua, mutta loppujen lopuksi siitä voi oppia jotain.

Diary on muuten loistava kirja taiteellisesti suuntautuneille. Pitääkin tehdä pelkästään siitä postaus, koska siinä on paljon oikeasti kiehtovia ajatuksia. Ainakin omaa luomisen tuskaa se on usein lohduttanut, etenkin nuorempana.

“Goodness is something chosen. When a man cannot choose he ceases to be a man.”
~ Kellopeliappelsiini, Anthony Burgess

Tähän ajatukseen on hyvä lopettaa tämä vuodatus. Ehkä luen transgressiivista fiktiota, koska silloin tiedän mitä valitsen; opin näiden rikkinäisten ihmisten opetukset joutumatta itse pohjalle. Toisaalta olen myös hyvin huolissani; Fight Clubin sivuilla on ilmeisesti aidot pomminteko-ohjeet.

13 kommenttia:

  1. Loistavaa! Olen itsekin yrittänyt jäsennellä näitä juttuja mutta en ole päässyt edes niin pitkälle että kysyisin itseltäni että mikä minua kiehtoo. Paitsi se että ihmisiä heitetään ämpärillisellä paskaa ja lapsi leikataan elävänä auki. Nihilismi, epäinhimillisyys. En tiedä. Sanon syyksi aina katharsista mutta se on ehkä vähän ironinen perustelu. ;)

    Tukehtuminen btw tarttui kirjastosta. Vielä kun saisi itsensä lukemaan alkuperäiskielellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mut on pilattu jo nuorella iällä. Katselin raakoja leffoja Disney pätkien sijasta 6 vuotiaana. Suosikkielokuviini lukeutuu edelleen Alien3 - se kaikista masentavin ja epätoivoisin osa. Ei siihen vaan ole mitään tekosyitä!

      Ja Tukehtuminen. "What would would Christ not do" + ne seksiaddiktitarinat. Iloisia lukuhetkiä! :D

      Silloin kun asuin pääkaupunkiseudulla luin kaikki Palahniukit kirjastosta. Muualla maassa ei taida olla yhtä hyvä tilanne, joten olen niitä sitemmin vaan ostellut omaksi. :(

      Poista
    2. Haha, minä katsoin b-luokan kauhuleffoja tyyliin Final Destenation. Epätoivoiset elokuvat ovat hyviä.

      Tänks!
      Joo ei täältä saa kuin pari kirjaa Palahniukilta mutta täytyy sitten tilailla jos diggailen enemmänkin.

      Poista
  2. Hieno postaus. Tai en tiedä, onko hieno oikea sana. Mielenkiintoinen. Ja loistavat lainaukset.

    Tykkään Dickin hämäristä hulluuskuvaelmista, tosin leffasovitus oli vähän laimea.

    Muuten en ole kirjoina tutustunut noihin. Pitäisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia! Mukava tietää, että onnistuin herättämään tällä kiinnostusta. :)

      En ole lukenut oikeastaan Dickiltä muuta kuin tuon 'Scanner Darklyn' ja siitäkin on aikaa. Muistan kyllä tykänneeni ja olen nähnyt miehen työn leffasovituksia paljon enemmän. Blade Runnerin pohjateos pitäisi vielä joku päivä lukea, elokuva kun lukeutuu suosikkeihini.

      Suosittelen näitä myös kirjamuodossa, sillä useassa on ihan uusia ulottuvuuksia. Esim. Käenpesän kertoja ei ole McCready vaan "mykkä" intiaani Chief. Fight Clubin ja Kellopeliappelsiinin viimeiset chapterit on leikattu leffasovituksista pois. Kellopeliappelsiinissahan Alex kasvaa ulos käytöksestään ja tulee lopulta osaksi yhteiskuntaa toisin kuin Kubrickin visiossa. Myös Hannibalin loppu on muutettu leffaversiossa sovinnaisemmaksi ja osa sivujuonista leikattu tyystin.

      Poista
    2. Mä tykkäsin Dickiltä myös kirjoista Ubik, Palmer Eldritch - kolmesti merkitty mies (The Three Stigmata of Palmer Eldritch), Alfan kuun klaanit ja novellikokoelmasta, jonka nimeä en muista. Jossain välissä luin Dickiä paljonkin. Suomeksi siis. Englanniksi olen lukenut vain vähän, ja yleensä on niin tiukasti juonikäänteitä, että ehkä en enkuksi edes pysyisi kärryillä. Muutama noita on kyllä alkuperäisversioina kyllä hyllyssä odottamassa inspiraatiota, kun ostin Jenkeissä käydessäni.

      Tuosta Käenpesän kertojasta olen kuullutkin, ja kiinnostaisi tosiaan lukea, miten se on toteutettu. Ehkä innostun lukemaan sitten, kun isken PTM:n maailmalle...

      Poista
  3. Olen samaa mieltä: todella mielenkiintoinen (ja ihan äärettömän hyvin rakennettu!) postaus. En ole itse tutustunut kovinkaan paljon kirjallisuuden hulluihin, mutta aihe kiehtoo minua. Ehkä vielä joku päivä tartun kirjoihinkin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tykkään analysoida lukemaani, mutta kokonaisiin arvosteluihin ei energia riitä. Ilmeisesti tässä kuitenkin oli tarpeeksi mielenkiinnon herättämiseksi ;)

      Suurin osa näistähän on saatavilla myös leffamuodossa. Adaptiot ovat pääasiassa ihan päteviä, joten jos niistä pitää, kannattaa kirja ottaa käteen.

      Osa on kuitenkin raskasta luettavaa. Kellopeliappelsiini on "futuristisen" slanginsa vuoksi hieman hankala. Palahniukin minimalistisesta kirjoitustyylistä joko pitää tai ei. Näissä on myös paljon minä-kertojia.

      Poista
  4. Mielenkiintoinen postaus, joskin Yksi lensi yli käenpesän ei mielestäni kuulu ihan joukkoon, tosin en saa aivojani kokoamaan siihen tarpeeksi järjellistä perustetta. :) Pidin kirjasta, ja muistaakseni leffasta, en ole varma. En ole mikään väkivaltaleffojen tai kirjojen fani, vaikka on niitäkin tullut jonkin verran luettua ja tuli gradukin aiheesta tehtyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen tässä yrittänyt pohtia, mikähän Käenpesän erottaa muista, koska kun valitsin tähän kirjoja, oli se ensimmäisiä, jotka mielestäni täyttivät kriteerit (esim. Hannibal vaati enemmän sulattelua).

      Johtuisiko siitä, ettei McMurphy ole ihan yhtä ristiriidassa ympäristönsä kanssa kuin muut listan hahmot? Hänessähän ei ole mitään "vikaa". Hän vaan ei sovi siihen yhteiskunnan muottiin, vaan kapinoi ympäristöään vastaan sellaisena hallitsemattomana luonnonvoimana.

      Muistaakseni kirja on luokiteltu virallisesti draamaksi, joten tämä on kyllä ihan oma luokitteluni ja mielipiteeni. Eri mieltä saa toki olla ;)

      Olin jo sanomassa, ettei väkivalta ole näissä se pääpointti ja sitten vilkaisin listaa uudelleen ja tajusin, että sitähän on suurimmassa osassa ihan mukavasti. Taidan olla itse jo niin turta etten edes huomaa sitä...

      Poista
  5. Perheväkivaltaa, insestiä, totaalista empatian puuttumista. Näin siis kerrottiin Markku Soikkelin toimittamassa kirjassa Kurittomat kuvitelmat. Johdatus 1990-luvun kotimaiseen kirjallisuuteen (2002). Kirjan keskivaiheilla on Liinaleena Leiwon artikkeli "Illuusiottomassa kirjallisuudessa pilkottaa valo. Eli mihin katosi pahan koulukunta". Artikkeli nostaa esille enemmän tai vähemmän karmaisevia kirjoja ei niin hirveän tasapainoisista ihmisistä. En ole lukenut ensimmäistäkään näistä kirjoista, joten en tiedä, millaisia ne sitten todellisuudessa ovat. Mutta jos kotimainen näkemys pahuudesta kirjallisuudessa kiinnostaa, kannattaa varmaan tutustua :)

    Annika Idström: Veljeni Sebastian (1985), Kirjeitä Trinidadiin (1989) ja Luonnollinen ravinto (1994)
    Eira Stenberg: Kuun puutarhat (1990) ja Gulliverin tytär (1993)
    Esa Sariola: Yhtä suurta perhettä (1991) ja Luota minuun (1994)
    Olli Jalonen: Yksityiset tähtitaivaat (1999)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En sanoisi että se pahuus kiehtoo. Pikemminkin onnettomat ihmiset. ;)

      Lista vaikuttaa kyllä oikein mielenkiintoiselta. Pitää mennä joku lomapäivä listan kanssa kirjastoon pälyilemään näiden takakannet. Kiitoksia! :D

      Poista
    2. Onnettomien ihmisten onnettomuus johtuu usein ympäröivästä pahuudesta, eli miksi mitäkin nimittää :D Minua alkoi artikkelin perusteella erityisesti kiinnostaa Idströmin Veljeni Sebastian ja Luonnollinen ravinto. Samoin kuin Sariolan Yhtä suurta perhettä. Artikkelissa oli siis lyhyitä lainauksia kaikista, mutta eritoten nuo kolme herättivät minun mielenkiintoni :)

      Poista