maanantai 10. joulukuuta 2012

kirjoittajan trauma


Tämänkertainen teksti on hieman omaelämänkerrallinen, hieman tylsä, hieman omituinen ja hieman jotain muutakin. Halusin kumminkin jakaa omia ajatuksiani kirjoittamisesta. Kunniaa en näistä voi ottaa puhtaasti itselleni, sillä ne ovat muotoutuneet muiden henkilöiden ajatusten pohjalta, joskin omien kokemuksieni muovaamana ja vahvistamana.

Kaikki alkoi oikeastaan noin 10 vuotta sitten. Olin nuori lukioikäinen tyttö ja olin päättänyt ryhtyä kirjailijaksi. Mitä pidemmälle pääsin aikuisuuden kynnykselle, sitä selvemmäksi minulle kuitenkin tuli se fakta, että olin elänyt pitkälti pumpulissa. En tiennyt maailmasta mitään - en oikeasti. Siinä iässä olin hyvin herkkä ulkoiselle palautteelle ja vaikutteille. Kasvatin vahvan nahan kritiikkiä vastaan ja eräänlaisena puolustuskeinona aloin samaistua sellaisiin kirjamaailman protagonisteihin, joiden elämä ei ollut ihan kunnossa. He eivät istuneet omaan yhteiskuntaansa sopivasti vaan pistivät rikkaruohon lailla silmään, kuin todisteena siitä, ettei minunkaan tarvinnut sopia ympäristööni.

Teini-ikä on kamala ikä ja sen muisteleminen puistattaa vieläkin. Asuin yksin vieraassa kaupungissa; olin masentunut, ehkä jopa syrjäytymisvaarassa. Elin ja hengitin kirjoja. Ahmiessani kirjallisuutta eteeni tuli kuitenkin varsin mielenkiintoinen tapaus, nimittäin Chuck Palahniukin Diary.

An artists job is to make order out of chaos. You collect details, look for a pattern, and organize. You make sense out of senseless facts. You puzzle together bits of everything. You shuffle and reorganize. Collage. Montage. Assemble. ~ Diary, Chuck Palahniuk

Mainitsin tämän jo viime tekstissäni, mutta vain ohimennen. Koska teos ei taida edelleenkään olla saatavilla suomenkielellä, esittelen sen perusidean nopeasti:

Misty kirjoittaa koomapäiväkirjaa miehelleen Peterille, joka jäi nipin napin eloon itsemurhayrityksensä jäljiltä. He tapasivat vuosia sitten taidekoulussa ja heidän suhteensa johti Mistyn raskauteen, molempien koulun keskeyttämiseen ja mitä onnettomimpaan avioliittoon. Nyt Misty siivoaa hotelleja Weytansean saarella ja unelmoi kadotetusta nuoruudestaan ja kaikesta siitä mistä luopui Peterin vuoksi.

Peter puolestaan on remontoinut taloja elättääkseen perhettään. Nyt vihaiset asiakkaat soittelevat Mistylle ja uhkaavat häntä oikeustoimilla, sillä heidän taloissaan on Peterin rakennuttamia salaisia huoneita, joiden seinille mies on kirjoittanut loukkauksia ja salaviestejä. Elämän kurjuuden pakkautuessa Mistyyn kerralla, huomaa hän kuitenkin inspiraationsa palanneen ja Misty alkaa maalata melkein kuin Weytansean saaren suuren kuuluisuuden ja edesmenneen maalari Maura Kincaidin hengen valtaamana.

You'll need to suffer to make any real art. ~ Diary, Chuck Palahniuk

Paneutumatta sen pahemmin juonen koukeroihin voin kertoa havainneeni, että Palahniukilla on mielenkiintoinen näkemys taiteesta. Olennaisin ajatus Diaryssa ehkä on kumminkin se, että taide syntyy kärsimyksestä. Lainasin edellisessä tekstissä toista olennaista ajatusta kirjasta, eli sitä että onnellisuus opettaa meille varsin vähän verrattuna kurjuuteen. Kurjuuden arvet ovat niitä asioita, joihin takerrumme ja jotka pysyvät mukanamme läpi elämän aivan eri tavalla kuin onnelliset hetket.

Lukiessani kirjaa 16-17-vuotiaana tajusin nimenomaan vältelleeni elämässä kaikenlaista epäonnistumista ja kurjuutta. En ottanut riskejä, koska pelkäsin häviötä. En kyennyt kirjoittamaan elävää tekstiä, koska en ollut kokenut juuri mitään. Olin varjellut itseäni elämän varjopuolilta kuin maaliin pääseminen kolhuitta olisi jotenkin juhlimisen arvoista. En tajunnut, että ne kolhut olivat niitä asioita, jotka ruokkivat muusaani.

Maybe you don't go to hell for the things you do. Maybe you go to hell for the things you don't do. The things you don't finish.
~ Lullaby, Chuck Palahniuk

Nyt eksyin jo väärään kirjaankin, mutta tämä tukee pointtiani tässä asiassa. Millainen on tyhjän paperin nautinto ilman kokemuksia, joista tekstin intohimo kumpuaa? Hyvin yleinen neuvo kirjoittajille on "Write what you know". En usko siihen sokeasti, sillä hei, minä kirjoitan olemattomasti asioista jatkuvasti! Uskon, että siinä on kuitenkin se pointti, että oman elämämme kipukohdat ovat parasta polttoainetta sanojen roviolla. Kaikki kirjoittamamme ei tule elämästämme, tai jonkun läheisemme elämästä, mutta yleensä ne parhaat kohdat tulevat: ne suurimmat ristiriidat, ne todelliset teemat.

Joku varmasti pudistaa päätään tässä vaiheessa. En sano, että tämä pätee kaikkiin kirjoittajiin, mutta mitä enemmän luen kirjailijoista ja heidän elämästään sekä asioista jotka antoivat sysäyksen kirjan kirjoittamiseen, sitä enemmän uskon tähän ajatukseen. Kärsimys on ihan oikeasti muusien ruokaa.

We all die. The goal isn’t to live forever, the goal is to create something that will. ~ Diary, Chuck Palahniuk

Minullakin on siis näkemys kirjoittamisesta. Se ei ehkä ole kauhean progressiivinen tai mielenkiintoinen, mutta se on näkemys kuitenkin.

Uskon että on kahdenlaisia kirjoittajia: heitä jotka kirjoittavat unelmistaan ja heitä jotka kirjoittavat traumoistaan.

Puhuin aikaisemmin kärsimyksestä ja kokemuksesta, mutta trauma on sana, jonka sain liitettyä näkemykseeni oikeastaan vasta jonkin aikaa sitten. Olin kuuntelemassa 2012 Kirjamessuilla järjestettyä paneelia "Kuinka tulla kirjailijaksi?" (keskustelemassa Teoksen kustannustoimittaja Silja Hiidenheimo ja 'Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi' tutkimuksen tekijä Pirjo Rautiainen). Odotin sellaista tasapaksua vuoropuhelua, jossa jaettaisiin latteuksia puolin jos toisinkin. Sen sijaan kuulemani keskustelu herätti minussa paljon ajatuksia.

Trauma, eli ulkoisten tekijöiden aiheuttama fyysinen tai psyykkinen vamma, oli nimenomaan se termi, jota keskustelijat käyttivät. Heidän mukaansa kirjailijoita yhdistää monta seikkaa, mutta useimmiten heidän elämässään on jokin trauma, joka ajaa heidät kirjoittamaan. Tämä trauma muodostaa heidän tuotantonsa punaisen langan, teeman. On myös kirjailijoita, joilla ei ole traumaa, mutta trauma on yleisempi kuin ehkä uskotaan. Joillekin ihmisillehän kirjoittaminen on nimenomaan terapiaa, jolla käsitellään kipeitä asioita.

All the effort in the world won't matter if you're not inspired.
~ Diary, Chuck Palahniuk

Ei liene hankala arvata, kumpaan kirjoittajaryhmään koen kuuluvani? Mielestäni ryhmät eivät ole toisensa poissulkevia. Voimme kirjoittaa sellaisista maailmoista, joista uneksimme (tasa-arvoa, taikuutta ja rakkautta), ja käsitellä samalla omia traumojamme. Uskon kumminkin jommankumman olevan aina voitolla. Molemmat eivät voi olla se punainen lanka.

Minulla on ollut elämäni aikana useita traumoja: Osa pienempiä, osa suurempia. Olen käsitellyt niitä kaikkia kirjoittamalla. Mitä kurjemmaksi olen oloni tuntenut, sitä enemmän olen kirjoittanut. Teini-iässä kokemani yksinäisyys ja masennus esimerkiksi poikivat useita uuskummaa lähenteleviä romaani-ideoita, joissa käsiteltiin nuorten syrjäytymistä ja teini-iän kriisejä.

Every masterpiece is just dirt and ash put together in some perfect way.
~ Diary, Chuck Palahniuk

Nykyisin suhtaudun kirjoittamiseen kevyemmin. Uskon yllämainittuun lausahdukseen siitä, etteivät kirjoittamisen välineet - ideat ja sanat - ole erilaisia kirjoittajasta riippuen, vaan että todella inspiroitunut kirjoittaja vain asettelee ne esille tuoreella tavalla.

Oma rovioni palaa kokemusten polttopuulla, mutta sytykettä nuotio saa paremmin kipeistä asioista kuin onnellisista. Liekö tämä johtuu siitä, että perusmallin mukaan tarinaan kuuluu konflikti. Usein konfliktini muistuttavat vain etäisesti sitä traumaa, josta ne ovat syntyneet, mutta se trauma on kuitenkin aina siellä taustalla: rikkinäinen ystävyyssuhde, epärationaalinen pimeyden pelko, pysyvän kodin kaipuu.

Traumatisoinko mahdollisia lukijoita jo tarpeeksi? ;)

5 kommenttia:

  1. Karkeana jakona nuo ryhmät ovat hyviä, mutta en kyllä suostu uskomaan että taide on peräisin tuskasta/hyvä taide on peräisin tuskasta. Onnellisenakin voi oppia monia asioita, eikä onnellinen elämä tarkoita sitä että elää pumpulissa eikä ymmärrä mistään mitään.

    Joka tapauksessa jälleen mielenkiintoinen postaus! Ja sinä kohta koukutat minut tuohon Diaryyn. :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarkoituksena ei ollut väittää, että se trauma on ainoa oikea tie. Ehei, uskon ihan oikeasti, että onnellisuudella on yhtälaisen tärkeä rooli inspiraatiossa.

      Olin nimeämässä tekstin alunperin otsikolla "kahdenlaisia kirjoittajia", kun tajusin etten osaa kertoa siitä onnellisuudesta inspiraation lähteenä, koska kirjoitan itse nimenomaan sen trauman perusteella. Siksi tässä on painotus sillä traumalla.

      Olen sellainen perusonellinen suomalainen, jolla on hyvä työ, pitkä parisuhde ja elämä uomillaan. En vain hyödynnä niitä onnellisia kokemuksia samalla lailla kirjoittamisessa kuin niitä traumoja. Kun lähden kirjoittamaan mietin ensin pikemminkin kysymystä "mikä tässä tyypissä on vikana?" kuin "miten tehdä tästä hyvä tyyppi?".

      Eli olen sellainen "lasi puoliksi tyhjä" koulukunnan edustaja. ;) Ja mielestäni autenttinen trauma ei tee taiteesta automaattisesti hyvää. Kirjoittajalla on oltava myös taitoa erotella ne jyvät akanoista.

      Poista
    2. Toisaalta on ymmärrettävää käyttää enemmän ongelmakohtia, koska siihenhän hyvä teksti perustuu, ongelmaan.

      Poista
  2. Hyvä postaus. Pitäisi varmaan lukea tuo Diary. Ja omat projektisi kuulostavat myös mielenkiintoisilta. :)

    Uskon, että kaikkia kokemuksiaan (ja miksei muidenkin kokemuksia) voi hyödyntää. Tosin sellainen "kaikki on ihanaa ja hyvin menee" -sisältö ei auta hirveän pitkälle. Pelkästään.

    Minun kässäreistäni päätellen olen hirveän traumatisoitunut. Kaikkea en ole kokenut itse (onneksi), mutta on siellä taustalla totuuttakin.

    Ja niissä traumoissahan ei ole pääpointti se kärsimys, vaan se, miten siitä selvitään. Tai miten sen kanssa selvitään. Näin minä ainakin asian näen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omia tuotoksia on välillä sinänsä huvittava lukea, kun niissä saattaakin vasta jälkikäteen huomata käyttäneensä muiden ihmisten kokemuksia. Olen vain usein jäsennellyt ne sellaiseen muotoon, ettei niitä sieltä löydä ellei osaa etsiä (onneksi).

      Sitähän moni ammattikirjoittaja valittaa, kun jotkut lukijat eivät osaa erottaa faktaa fiktiosta vaan olettavat Anna-Leena Härkösen todella haudanneen vibraattoreita takapihalleen ;)

      Ja nyt sitten kiinnostuin sinun traumoistasi. Miten traumatisoitunut on "hirveän traumatisoitunut"? ;)

      Olen samaa mieltä, ettei se kärsimys ole pääpointti vaan selviytyminen siitä. Siksi kirjoittaminen ja lukeminen voikin olla terapeuttista jopa tälläiselle kyynikolle.

      Poista