torstai 20. joulukuuta 2012

maailmanloppu


Vuosi loppuu. Tai vaihtoehtoisesti maailma. Työtkin loppuvat peräti kahdeksi viikoksi. Huomaa että olen ollut työelämässä muutaman vuoden, kun olen jo oppinut arvostamaan pitkää joululomaa. Kouluaikoina pitkä joulu oli itsestäänselvyys. Tänä vuonna ängin talvilomani joulun perään saadakseni editointirauhan. Nyt vain alkaa tuntua, että olen änkännyt sinne vaikka mitä muutakin.

En tiedä mikä fiksu idea oli aloittaa kirjojen kirjoittaminen juuri siitä kirjaideasta, joka oli pitkä eeppinen fantasiatarina. Miksen voinut aloittaa jostain pienimuotoisemmasta? Jostain joka ei veny tiiliskiven paksuiseksi opukseksi? Olen muutenkin intiimi kirjoittaja - tarinoissani on harvoin suurta juonta, joka olisi hahmon kehittymistä tärkeämpää. Ja koska olen ideoinut kirjoja jo lähemmäs viisitoista vuotta (kaksikymmentä, jos alle kymmenvuotiaan kirjalliset helmet, kuten Dangarin Kosto lasketaan mukaan) niin niitä kirjaideoita olisi oikeasti valittavana kymmeniä sieltä pöytälaatikosta.

No, joka tapauksessa Nanon editoinnin pitäisi alkaa lomalla. Teksti on saanut levätä, vaikka olenkin sitä pohdiskellut paljon ideatasolla. Päätin tehdä nykyiselle 100k:lle editoinnin ja jatkaa sitten kirjoittamista, kunnes tarina tulee valmiiksi. En saa kumminkaan rauhaa ennen kuin sopulinkokoiset juonen kolot on tukittu. Plus pääsen eroon huonosta materiaalista (info dumpeista ja kamalista hahmon kuvauksista) ja kirjoitan tilalle vähemmän kökköä.

Kaikki alkuperäiset aikataulut olivat aivan liian lempeitä!

Mikä ei kyllä liene ihme. En ole aiemmin kirjoittanut kirjaa tosissani. Ja kun johonkin ihan oikeasti ryhdyn, en tee asioita puolitein. Sitä kässäriä hiotaan ja käännellään ja väännellään tasan niin pitkään kunnes se on hyvä.

Jos se maailmanloppu ehtii koittaa nyt, niin olen kyllä tosi kyrpiintynyt. <_ br="">

tiistai 18. joulukuuta 2012

Monomyytti


Olen ollut viikon kipeänä ja tuntuu vieläkin siltä, että päässä ei muuta olekaan kuin räkää, mutta ilmeisesti edes joku ajatus vielä luistaa. Deen kalateoriat nimittäin herättivät ajatuksia tarinoiden rakenteesta.


Törmäsin monomyyttiin ensimmäisen kerran katsoessani Star Warsin ekstroja (kyllä, olen sitä omituista ihmistyyppiä, joka katsoo tuntitolkulla making of-dokkareita). Vaikka George Lucasista voi olla montaa mieltä, on mies aina ollut rehellinen vaikutuksiensa nimeämisessä. Lucas tutustui nuorena miehenä Joseph Campbellin tutkimukseen myyttien rakenteesta. Campbell löysi paljon yhtälaisyyksiä siitä miten eri maiden myytit toimivat ja keksi tämän pohjalta niille yhteisen rakenteen: monomyytin. Monomyytille tutumpi nimeke lienee kuitenkin nykyään A Hero's Journey, joka on myös Campbellin kirjan nimi.

Tunnistamalla monomyytin Lucas onnistui pureutumaan sellaisiin tarinan elementteihin, jotka ovat kuolemattomia. Toiset sanovat niitä klisheiksi, itse pidän niitä ihan tarinan perusrakenteina. Star Wars oli aikalailla ensimmäinen blockbuster elokuva ikinä, joten Lucas onnistui tavoitteessaan. Toki onnistumiseen vaadittiin paljon muutakin, mutta elokuva rakennettiin tietynlaiseksi tarkoituksella.

Kuvassa näkyy studiotuottaja/käsikirjoittaja Christopher Voglerin kirja A Writer's Journey, jossa Campbellin ajatuksia kehitellään hieman pitemmälle. Vogler jakoi aikoinaan Hollywoodissa muistiota, jossa oli tiivistetty monomyytin perusteet. Studiot ottivat muistion vakavasti ja monomyytistä tuli modernin elokuvakäsikirjoituksen pohjapiirros. Sen seurauksena monomyytti on tieten tahtoen lutviutunut meidän kaikkien alitajuntaan, tajusimme sitä tai emme.

Campbellin alkuperäisiä teorioita minulla ei ole hyllyssä, joten kerron monomyytistä nimenomaan Voglerin laajennetun näkökulman kautta.


Rakenne jakaa tarinan kolmeen osaan:
1 NÄYTÖS:
1.1. tavallinen maailma
1.2. kutsu seikkailuun
1.3. kieltäytyminen kutsusta
1.4. mentorin tapaaminen

2 NÄYTÖS:
2.1 ensimmäisen kynnyksen ylittäminen
2.2. koetuksia, liittolaisia, vihollisia
2.3. pimeyden sydämen saavuttaminen
2.4. suuri koettelemus
2.5. palkinto

3 NÄYTÖS:
3.1. paluu kotiin
3.2. ylösnousemus
3.3. paluu eliksiirin kanssa
Voglerin mielestä näytöksien pituus on oheinen: 1 = X, 2 = 2X, 3 = X. Siispä hieno vuoristoni ei ole tismalleen sen näköinen kuin pitäisi. 2. näytöksen tulisi olla kahta muuta pitempi. Tämä on aika yleistä pitkän keskivaiheen kanssa.

(1.1.) Olennaisia käsitteitä monomyytissä ovat tavallinen maailma ja erikoinen maailma. Tarina lähtee liikkeelle sankarin arjesta. 1. näytöksen pointtina on se, että sankarin on lähdettävä pois omalta mukavuusalueeltaan, koska hän saa kutsun seikkailuun. Erikoinen maailma ei aina ole fyysinen paikka, kuten vaikkapa OZin Ihmemaa, vaan se voi olla myös uusi olotila, kuten romanttisten komedioiden parisuhde/rakastuminen. X-Menin Wolverine on vieraalla maalla joutuessaan osaksi tiimiä.

(1.2. - 1.3.) Sankari ei yleensä lähde leikkiin mukaan helposti, vaan leikkii vaikeasti tavoiteltavaa. Luke Skywalker ei lähde Obi-Wanin mukaan kerrasta, Alienissa Nostromon miehistöä ei kiinnosta tutkia planetoidin hätäsignaalia ennen kuin selviää, että he menettävät palkkansa elleivät toteuta sopimuksensa ehtoja. Toisaalta on myös halukkaita sankareita, jotka suostuvat seikkailuun ilman kiristystä, kannustimia tai epäröintiä.

(1.4.) Mentorihahmo on myös tyypillinen osa tarinaa. Mentori ei kuitenkaan aina ole se valkohapsinen mies, joka jakaa elämänkokemusta. Mentori voi olla ystävä tai tuntematon, joka näkyy tarinassa vain ohimennen, ja antaa sankarille olennaista tietoa seikkailusta. Mentori ei myöskään ole aina hyväntahtoinen!

(2.1.) Kynnyksellä viitataan tässä astumiseen tavallisesta maailmasta erikoiseen maailmaan. Kynnyksen ylittäminen itsessään vaatii ponnistelua. Dorothyn pääseminen Kansasista OZiin vaatii pyörremyrskyn.

(2.2.) Kuten nimi erittelee, voi tässä vaiheessa tapahtua mitä vain. Tämä on tarinan keskivaihe, monomyytin liikkuva osa, jossa tarina näyttää omalaatuisuutensa. Tarinassa tutustutaan liittolaisiin ja vihollisiin ja kohdataan pienempiä haasteita.

(2.3.) Käännökseni on hieman hassu, mutta tarkoitan pimeyden sydämellä sankarin toiseksi suurinta haastetta. Pimeyden sydän voi olla vihollisen vaikeasti tavoitettava linnake tai sankarin sisäinen olotila. Vaiheelle on tyypillistä ottaa riskejä. Jännite nousee. Valmistaudutaan 2.näytöksen kriisiin.

(2.4.) Koettelemus liittyy vahvasti edelliseen. Tämä on 2.näytöksen kriisi. Kuolema on lähellä sankaria. Hän saattaa menettää läheisen, kokea itse henkisen kuoleman (muutoksen), tai surmata vihollisen. Tyypillistä tälle vaiheelle on myös se, että sankari näyttää hetken aikaa itse menehtyneen. Indiana Jones ei olekaan pudonnut jyrkänteeltä natsin ja panssarivaunun kanssa. Lopulta koettelemuksesta kuitenkin selvitään hengissä.

(2.5.) Edellisestä selvitään ehjänä, saadaan palkinto. Se ei ole aina fyysinen asia, vaan voi ilmetä myös oivalluksena tai lisääntyneenä tietona. Palkinto ei myöskään ole aina haluttu tai hyvä asia.

(3.1.) Tarina ei ole kuitenkaan vielä saavuttanut loppuhuipentumaansa. Voitettu vihollinen iskeekin takaisin ja sankari pakenee henkensä edestä. Jos sankari koki tappion edellisessä näytöksessä nousee hän itse vihollista vastaan uudella vakaumuksella. Sankari saattaa myös kokea muunlaisen takaiskun edellisen näytöksen onnistumisien jälkeen.

(3.2.) Tarinan kliimaksi. Tämä on usein se vaihe, jossa sankari kohtaa ja voittaa tarinan antagonistin. Kliimaksin kriisi voi olla henkinen tai fyysinen, eli antagonistia ei välttämättä ole edes olemassa fyysisessä hahmossa. Tämä on myös vaihe, jossa sankari kokee katharsiksen. Vogler on nimennyt vaiheen ylösnousemukseksi, sillä se on sankarille uudistumisen hetki. Aikaisemmat kokemukset ovat valmistaneet häntä tähän ja sankari sitoutuu muutokseensa tekemällä valintansa tai kohtaamalla vihollisensa/pelkonsa.

(3.3.) Tarinan loppu. Sankari palaa takaisin tavalliseen maailmaan saamiensa palkintojen/opetusten kanssa. Eliksiiri viittaa siis sankarin ansaitsemiin palkintoihin. Ne eivät ole aina sitä mitä sankari lähti tavoittelemaan. Toisinaan sankari jää ilman palkintoa. Toisinaan sankari ei kuitenkaan saa onnellista loppua. Eliksiiri voi olla katkera opetus tai oivallus. Jotkut sankarit eivät välttämättä edes opi mitään matkallaan.

Monomyytti on joustava. Se toimii rakenteena, vaikkei kaikkia edellämanittuja kohtia tapahtuisikaan tarinassa olleenkaan tai edellä esitetyssä järjestyksessä. Välillä monomyytin kohdat on tarkoituksella kumottu.


Deen postauksessa hieman vitsailimmekin siitä minkä eläimen siluettia voisi käyttää tässä hyväksi. Tässäkin mittasuhteet ovat päin helvettiä, mutta yrittäkääpä itse piirtää juuri oikean näköinen kameli, jolla on tarkoitukseen nähden oikeanlaiset kyttyrät! (>.<)

Voglerin kaaviossa rakenne esitetään kasvavana vuoren rinteenä, jonka huippukohdat ovat tarinan käännekohtia, jännitteen piikkejä. Itse kuvittelen kaavion mielummin kameleilla ja kutsunkin sitä huvittuneena kyttyräkaavioksi ;) Tarina määrittelee minkä mallisesta kamelista on kyse: millainen on väli kyttyröiden välillä, onko ykkös ja kakkosnäytöksen välillä kyttyrää?

"Loistavien" piirustustaitojeni vuoksi en nyt lähde esittämään asiaa kimeeroilla, vaikka se saikin selvästi ääniä juonieläimenä. Olisi kuitenkin mielenkiintoista nähdä kaavio sille. En jotenkin osaa kuvitella sitä. o.O'

En kirjoita tarinoita tietty rakenne mielessä. Suunnitelen ensin tarinan ja alan sitten vasta jälkikäteen pohtimaan mihin rakenteeseen se sopii. Rakenteet ovat minulle diagnoosin työkaluja, keinoja löytää viat ja aukot juonesta.

100k kässärini esimerkiksi seuraa monomyyttiä aika läheisesti, vaikken lähtenyt rakentamaan tarinaa sen avulla. Toisaalta rakenne on tällä hetkellä hassu: siinä on kaksi 1.näytöstä, koska kolmas päähenkilö kokee oman kutsunsa seikkailuun vasta kun kaksi muuta päähenkilöä ovat jo astuneet erikoiseen maailmaan ja käyvät läpi 2.2 vaihetta. Tämä saattaa vielä siirtyä alkuun kahden muun rinnalle, mutta toistaiseksi se on omalla hassulla paikallaan.

Monomyytin rakenne on todella yksinkertainen. Se ei ole todellakaan ainoa rakenne, eikä sitä tule seurata sokeasti. Toisaalta tutkimalla ja ymmärtämällä sitä minun on ollut helpompi asetella tarinan rajoja ja tunnistaa ongelmia.

lauantai 8. joulukuuta 2012

tabuja, hulluja ja hallusinaatioita



"Find what you're afraid of most and go live there."
~ Invisible Monsters, Chuck Palahniuk

Mitä yhteistä on oheisilla kirjoilla: Phillip K. Dickin "A Scanner Darkly", Chuck Palahniukin "Invisible Monsters", Anthony Burgessin "Kellopeliappelsiini", Thomas Harrisin "Hannibal" ja Ken Keseyn "Yksi lensi yli käenpesän"?

Niissä on protagonisteja, jotka eivät sovi heitä ympäröivään yhteiskuntaan. Ne pyrkivät rikkomaan tabuja ja viemään lukijat paikkoihin, joista tavallinen ihminen ei tiedä yhtään mitään. Niissä otetaan osaa käytökseen, joka on valtavirran mielestä moraalitonta, kuvottavaa ja shokeeraavaa. Niistä puhutaan, kiistellään ja jossain on joku, jonka mielestä näitä kirjoja ei olisi saanut koskaan edes julkaista.

Lyhyesti sanottuna, ne kuuluvat kirjallisuuden genreen nimeltä transgressiivinen fiktio.

"Torture is torture and humiliation is humiliation only when you choose to suffer." ~ Choke, Chuck Palahniuk

Muita kuuluisia esimerkkejä ovat mm. Bret Easton Ellisin "Amerikan Psyko", Irvine Wellsin "Trainspotting", Chuck Palahniukin "Fight Club" ja Vladimir Nobokovin "Lolita". Kaava alkaa siis hahmottua. Täältä löytyy sarjamurhaajia, narkkareita, pedofiilejä, mutta myös väärinymmärrettyjä yhteiskunnan päähänpotkimia, suuren kaupallisen koneiston loppuunkuluttamia ihmiskappaleita.

Luin näitä kirjoja ja katsoin niistä elokuvia jo kauan ennen kuin osasin edes yhdistää näitä saman genren alle. Poikkeukselliset hahmot ja heidän käytöksensä on aina kiinnostanut. Osittain siinä on sellaista kipeää tirkistelynhalua, osittain sitä ehkä haluaa kokea jotain äärimmäistä ottamatta itse elämässään minkäänlaisia riskejä.

“I think it's easy to mistake understanding for empathy - we want empathy so badly. Maybe learning to make that distinction is part of growing up. It's hard and ugly to know somebody can understand you without even liking you."
~ Hannibal, Thomas Harris

Onko se nihilismi, joka minua kiehtoo? Kyynisyys? Päähenkilöt, jotka ovat usein mahdottoman kaukana tavallisesta ja turvallisesta? Onko se toivo tunnelin päässä? Vai se että haluan nähdä miten kauas ihminen voi mennä kohti sellaista, jota en ymmärrä, mutta koen voivani ymmärtää luettuani siitä?

Mutta minun ei tarvitse pitää näistä hahmoista ymmärtääkseni heitä. Huumeiden tuhoama Bob Archter kertoo minulle silti millaista vahinkoa ja kärsimystä huumeet saavat aikaan. Shannon McFarland ei osaa rakastaa muita ihmisiä, mutta hänen heräämisensä on silti kiehtovaa luettavaa. Alex on väkivaltainen psykopaatti, joka puolestaan opettaa minulle, että vapaudella on merkitystä, vaikka valitsisimme pahuuden. R.P McMurphy taas osoittaa selväjärkisyyden ja mielenvikaisuuden rajan häilyväisyyden joutuessaan ympäristöön, jossa hänen kaltaisiaan ihmisiä halutaan kontrolloida liikaakin.

Hannibal Lecterin opetuksesta en ole edelleenkään varma, mutta kirja vaan on kertakaikkisen kiehtovaa luettavaa. Ehkä lähestyn Hanniblia väärin? Ehkä Clarice Starling onkin yhä se päähenkilö, joka menee yhteiskunnan rajojen ulkopuolelle? Tuo aikaisemmin kirkaskatseinen ja määrätietoinen nainen, jota niin pidettiin suuressa arvossa, joutuu uransa pohjamutiin ja ajautuu aina vain kauemmas kontrollista ja oikeudesta. Katson tätä vapaapudotusta hypnotisoituneena ja muistan Tyler Durdenin kuolemattomat sanat:

"It's only after we've lost everything that we're free to do anything."
~ Fight Club, Chuck Palahniuk

Onko ihme että Hannibal etäännytti Oscareilla palkitun Uhrilampaiden ohjaajan ja suurimman osan näyttelijöistä, ja Claricen rooliin jouduttiin ottamaan täysin uusi näyttelijätär? - Ei, Jodie Foster oli täydellisen kauhistunut Hannibalista. En ihmettele yhtään.

Toisaalta Kellopeliappelsiini ja Fight Club ovat polemiikista huolimatta nousseet kulttisuosioon. Yksi Lensi Yli Käenpesän sai 5 Oscaria. Hannibal oli pitkään eniten tuottanut R-ikärajan elokuva. Scanner Darkly on Phillip K. Dickin tunnetuimpia teoksia (ja sekin on saanut elokuvasovituksen). Invisible Monsters on pudonnut samaan sudenkuoppaan kuin muutkin Chuck Palahniuk sovitukset; ei niille löydy studiota, joka haluaisi ottaa riskiä.

Transgressiivinen fiktio näyttää tulleen jäädäkseen, vaikka 9/11 jälkeinen ilmapiiri onkin lyönyt jarruja pohjaan. Kriminaalit protagonistit kun voivat olla yhtä hyvin terroristeja.

We have no scar to show for happiness. We learn so little from peace.
~ Diary, Chuck Palahniuk

Haluan siis änkeä tänne mahdollisimman paljon Chuck Palahniukin lainauksia. Ne kuitenkin kertovat mielestäni myös genrestä hyvin paljon; Kuinka se viettelee omaan synkeään ajatusmaailmaansa loogisuudellaan. Kuun pimeällä puolella on yllättävän mukava kävellä. Se vaatii totuttelua, mutta loppujen lopuksi siitä voi oppia jotain.

Diary on muuten loistava kirja taiteellisesti suuntautuneille. Pitääkin tehdä pelkästään siitä postaus, koska siinä on paljon oikeasti kiehtovia ajatuksia. Ainakin omaa luomisen tuskaa se on usein lohduttanut, etenkin nuorempana.

“Goodness is something chosen. When a man cannot choose he ceases to be a man.”
~ Kellopeliappelsiini, Anthony Burgess

Tähän ajatukseen on hyvä lopettaa tämä vuodatus. Ehkä luen transgressiivista fiktiota, koska silloin tiedän mitä valitsen; opin näiden rikkinäisten ihmisten opetukset joutumatta itse pohjalle. Toisaalta olen myös hyvin huolissani; Fight Clubin sivuilla on ilmeisesti aidot pomminteko-ohjeet.

tiistai 4. joulukuuta 2012

kirjoittajan sanavarasto

Päädyin kirjoittamaan perjantaina tarinaani prologin, jonka sisällyttämisestä olen vääntänyt itseni kanssa kättä jo pitkään. Lopulta luovutin ja päätin kokeilla tuleeko siitä mitään ennen kuin teen päätöksen. Sanasaldo koko illalle oli pateettinen 2k.

Viikonlopun levättyäni palasin sorvin ääreen ja aloin kirjoittamaan ekaa draftia viikoittaisen fan ficcini seuraavaan chapteriin. Siinä ei ollut mitään ongelmaa. Sanoja tuli kuin sieniä sateella, hahmojen sisäiset angstit ja ongelmat oli kuvattu kauniisti, miltei runollisesti. Juoni kulki taas askeleen verran eteenpäin. Suorastaan nautin kirjoittamisesta. Sanasaldo 2,7k muutamassa tunnissa.

Kahden projektin ero? Toinen on suomeksi, toinen englanniksi. Toinen sijoittuu valmiiksi rakennettuun maailmaan, toinen itse rakentamaani. Toisessa on ainakin 6 näkökulmaa, toisessa lisäsin kolmannen vasta eilen. Lyhyesti sanottuna fan ficcini on intiimi tarina hyvin vahingoittuneista ihmisistä (ja androideista), kun taas kirjakässärini on pitkä eeppinen seikkailu.

Erot eivät johdu kiintymyksen puutteesta. Kirjakässärini on ollut muodossa tai toisessa mukana kuvioissa jo kymmenen vuotta. Fan ficcia olen rustannut viimeiset puoli vuotta ja kuukauden tauon jälkeen minulla ei ollut mitään ongelmaa jatkaa sitä. Erot johtuvat kielestä.

Lyhyesti sanottuna olen kirjoittanut englanniksi niin monta vuotta, että minulla on siihen erilaiset välineet kuin suomeksi kirjoittamiseen. Olen hionut oikeinkirjoitustani pakkomielteisesti. Olen lukenut kaiken kirjallisuuden englanniksi. Olen kehittänyt itselleni hyvin tarkan kirjoittajan äänen, tyylin josta nautin. Tiedän mihin tarina kulkee ja nautin jokaisen luvun kirjoittamisesta.

Kässäriäni lukiessani silmiini osuu heti ensimmäisenä se, miten tylsää tarinan kieli on. Se on kökköä - Siis oikeasti kökköä. Ei siellä ole ihania sanoja. Ei siellä ole matomaisen pitkinä vilistäviä lauseita (en siis viljele näitä loputtomasti, mutta ne ovat toisinaan oikein mukavia). Siellä sana kasvot 200 kertaa. Siellä on sana ilme ihan yhtä monesti. Siellä on loputon meri samanlaisia ikävystyttäviä lauserakenteita, jotka hypäävät silmilleni kesken lukemisen.

Fan ficissäni on suuria tunteita. Kieli elää, liikkuu. En revi hiuksiani huomatessani, että katsos taas jonkun kasvoilla on ikävystynyt ilme (hint: minun, eli lukijan kasvoilla), vaan ihastelen tekoihin ja eleisiin kätkettyjä vinkkejä ja sitä miten näkökulmahahmo saattaa tulkita niitä aivan väärin. Seuraavassa luvussa sitten kerron miten se oikeasti meni. Tarina etenee kiirettömästi, viipyillen.

Jätän luvun odottamaan, annan sille ilmaa. Huomenna luen sitä ja hion sanat ja lauseet juuri oikeaan muotoon. Androidi ei tunne, vai tunteeko? Käyttääkö kertoja tästä nimeä, mallia vai pronomiinia? Onko pronomiini personapronomiini vai demonstratiivipronomiini? Mihin hahmo kiinnittää toisessa huomiota? Miten sellainen olento, joka ei toimi kuin ihmiset, viestii aikeistaan? Dialogin on kerrottava paljon!

Ja taas Nanoni. Hyi noita kielikuvia. Enkö oikeasti keksi parempaa kuin sen kuluneen kielikuvan, jota on käytetty tuhatmiljoonaa kertaa? Ja taas ne kasvot. Perkele! Olen kirjoittanut lauseen käyttäen samaa adjektiivia, jota käytin jo x-tuhatta kertaa aikaisemminkin. Miksi? Koska kun keksin oikean sanan ryntäsin sanakirja.orgiin, jotta voisin kääntää sen suomeksi englannista. Ja oliko yhdelläkään ehdotetulla käännöksellä samaa kaikupohjaa kuin sillä englanninkielisellä? Ei tietenkään.

Surullinen totuus on siis se, etten lue tarpeeksi suomea. Sanavarastoni ei kehity. Myönnän toki, että pahimmalla fan fiction buumillani luin paksuja teoksia sanakirjan kanssa, keräsin vieraat sanat listaksi ja käänsin ne itselleni (oi, Mervyn Peaken Gormeghast). Mitään samankaltaista en ole tehnyt suomenkielen kanssa.

Suomenkieliset kirjat ovat kalliita. Koko internet pyörii englanniksi. Katson kaikki elokuvatkin ilman tekstitystä, kun en tarvitse sitä. En ole korjannut telkkaristakaan digisovitinta nähdäkseni suomenkielisiä ohjelmia, kun voin katsoa sarjoja netistä tai Netflixista. Ostan elokuvia muutenkin paljon.

Kenties englanti tuntuu paremmalta, koska en todella ymmärrä sitä? Se sellainen syvällinen tyylin ja sävyn erottelukyky ei ole kehittynyt täysin. En siis ole synnynnäinen englannin puhuja, joten ehkä kaikki vain kuulostaa paremmalta, eikä oikeasti ole sitä?

Työtä on vielä edessä tämän kielellisen rappion korjaamiseksi. Stephen King painotti Kirjoittamisesta-kirjassaan juuri sitä että lukee paljon. Minä vain en lue paljoa luonnostaan. Pidän enemmän elokuvista. Jos luen kirjastosta hyvän kirjan, eikä sen seuraavaan osaan ole vielä suomennosta, luen sen kyllä englanniksi. Viime vuonna luin tasan kolme kirjaa suomeksi: Nälkäpeli trilogian.

Pyyteetön haluni lukea muiden tekstejä ei siis olekaan niin pyytetöntä. Haluan kasvattaa sanavarastoani, saada taas otetta suomenkielestä. Kahden kielen välillä vaihtaminen on yllättävän vaikeaa. Edessä on varmaan vaikea valinta: haluanko työstää suomenkielistä kirjakässäriä ihan tosissani, vai kirjoittaa diet tyyliin fan ficcejä englanniksi? Nämä vaativat suhteessa kumminkin erilaisia taitoja.

Vitsailin tässä jo yksi päivä ystävälleni, että Nanon työstäminen helpotti heti kun en enää ajatellut sitä kirjakässärinä, vaan fan ficcinä yli 10 vanhasta canonista, josta saan ilokseni päivittää AU-version. Tai kuten yksi Nanoilija hienosti foorumeilla totesi: Bitch please, I am the canon.

Fan fic termejä tuntemattomille anteeksi. Woe is me again.