torstai 29. marraskuuta 2012

viimeinen NaNo päivä

Koko viikko on mennyt levätessä ja nyt aion taas rutistaa. Huomenna ei ole mitään häiriötekijöitä (avokki on Tyky-illassa). Ostin jääkaappiin iki-ihanaa Lidlin talvisiideriä ja olo on virvoittunut. Aion pusertaa niin paljon sanoja kuin mahdollista, eli kirjoitan koko illan aina siitä lähtien kun tulen töistä. Kunnon sendoff NaNolle!

Muistankin nähneeni Nanon foorumeilla aivan parhaan allekirjoituksen:

Write drunk, edit sober. - Hemingway

Taidan ottaa neuvosta vaarin! :D :D

selittämisen jalo taito

Selittäminen on vaikea taitolaji, kun kyse on kirjoittamisesta. Kirjoittaja itse, joka tietää kaiken juonestaan ja hahmoistaan, ei aina ymmärrä mitkä seikat ovat lukijalle ne olennaiset, vaan vuodattaa kaiken mahdollisen paperille, jotta kallisarvoinen lukija ei vaan missaisi mitään tämän neroudesta.

Oma ykkösdraftini on täynnä huonoa selittämistä kappale toisensa perään. Puolustuksekseni sanon, että johonkin ne asiat oli pakko selittää ja että totaalisesti aion cut pasteta näitä omaan wordiinsa sivukaupalla kun aloitan editoinnin. Toisaalta haluan myös syyttää rakasta genreäni siitä, että se on opettanut minua selittämään asioita toisinaan aivan liikaa.

Riittävän selittämisen ja liian selittämisen raja on hiuksenhieno, mutta myönnän näin aikuisiällä lukeneeni yhden jos toisenkin fantasiakirjan, jossa asioita selitetään liikaa lukijalle. Varsinainen toiminta pysähtyy sivutolkulla, jotta tietäisimme tarkalleen miten maailman x teknologia toimii. Kuolemanportti (joka on edelleen suosikkikirjojani) esimerkiksi syyllistyy tähän kertoessaan pitkät pätkät ilmalaivojen rattaista ja toiminnasta. Ja sekään ei riitä! Lisää tekstiä löytyy vielä numeroiduista alaviitteistä ja kirjan takaa.

Mielestäni Fionavarin Kuvakudoksessa oli loistavaa, kun kirjassa oli lukemista helpottava lista kirjan henkilöhahmoista ja heidän rooleistaan. Tämän totaalisena vastakohtana muistan toisaalta Dragon Lancen, jonka perässä selittettiin juonen käänteitä ihan kuvilla, jotta "tyhmemmät" lukijat varmasti tajuaisivat mitä kirjassa oli tapahtunut - tämä tosin liittyi vaihtoehtoisiin aikalinjoihin ja kieltämättä oli sekavaa, mutta eikö ole kirjoittajan tehtävä kirjoittaa asia kirjaan ymmärrettävään muotoon, eikä piirellä kuvia kirjan loppuun asiasta?

Liiallisella selittämisellä on mukava nimi, info dumping, eli informaation kippaaminen lukijan niskaan. On tosin mielipide kysymys milloin tätä tapahtuu ja milloin ei. Hyväksyn kyllä kirjan, jossa on paksu liiteosa informaation kippaamiselle, kunhan kirjassa oleelliset asiat on selitetty ymmärrettävästi ja tiivistäen, milloin minun ei tarvitse lukea kirjaa "sanakirjan" avulla.

Sääntö kai on, että tietoa tulisi jakaa kun se on oleellista, eikä ainakaan suurissa määrin vain ympäristön valottamiseksi. Itse kun olen usein kirjoittanut hahmoon sidottua näkökulmaa, enkä kaikkitietävän kertojan avulla, olen yrittänyt ottaa huomioon sen mitä hahmo tietää ja mitä hahmo miettisi. Jos moni asia on hänelle itsestään selvää, tuskin tämä hahmo pohtisi sitä juurta jaksain kirjassa. Ns. vanhan fantasian kaikkitietävät kertojat sitten ihan oikeasti kertovat usein maaiman synnystä lähtien kaiken faktan.

Tämä on myös oma helmasyntini, asioiden liiallinen selittäminen lukijalle siis. Oletan että lukijat ovat fiksuja - tuskinpa heitä tarvitsee ihan kauheasti pitää kädestä kiinni. Mietin usein myös sitä, kuinka kaikkitietävyys tappaa jännitteen tarinasta. Entäs kun meillä onkin kaksi hahmoa, jotka kuvailevat esim. yhteiskuntaa kahdesta eri näkökulmasta, vaikkapa toinen utopiana ja toinen palavana Roomana? Onko se lukijalle palkitsevampaa, kun hän saa itse päättää mitä uskoo, eikä siis välttämättä näe edes koko asiaa kuin kirjoittaja itse? Tarvitseeko lukijan olla hengentuotoksestani samaa mieltä kuin minä, todennäköisesti kun hän ei sitä kuitenkaan ole?

Otan esimerkiksi vaikkapa sen, että fantasiamaailmassa on erilainen moraali kuin meillä. Tarvitseeko lukijalle sanoa erikseen, että saman sukupuolen liitot ovat fantasiamaailmassa tavallisia ja alkaa kertomaan syitä miksi näin on? Eikö riitä se, että näyttää sellaisen liiton, johon kukaan ei reagoi oikein mitenkään erikoisesti, tai vaihtoehtoisesti mainitsee tästä ohimennen?

Kaikkea ei voi näyttää tällä malilla, etenkään jos se ei ole juonelle oleellista, mutta näitä päätöksiä kirjoittamisessa onkin sitten paljon: mitä kerrotaan lauseella ja mitä esitetään lukijalle vähemmän suorasta hahmojen teoista ja suhtautumisista? Jos on oikeasti luonut kokonaisen fantasiamaailman, ymmärrän halun esitellä sitä mahdollisimman paljon ja sovittaa Tolkienin viittaa omille harteilleen. Tässä kohtaa mieleeni kuitenkin juolahtavat väitteet siitä, etteiTolkienia olisi edes julkaistu nykyhetkessä...

Onnistuin sitten kirjoittamaan taas loputtomasti tekstiä. o.O'

Oikeasti tämä koko pohdinta lähti liikkeelle siitä, kun pelasin Dark Soulsia ja aloin miettimään miten moderneissa RPGeissä jaetaan pelaajalle tietoa maailmasta. Mieleeni tuli Dragon Age, jossa pelaaja löytää pieniä sivuja maailman historiasta, ilmiöistä, tieteestä, yhteiskuntarakenteista jne. pelatessaan. Sitten niitä saa lukea koska vain jos haluaa, muttei tarvitse. Peli on täysin järkevä kokonaisuus ilman, että näitä lukee, mutta ne kyllä antavat maailmaan omaa tuntuaan.

Tästä mieleni juoksi Nano forumille, jossa oli jossain vaiheessa puhetta tiedon välittämisestä lukijoille jokaisen uuden kappaleen alussa. Muistan lukeneeni kirjoja, joissa kappaleen alkuun oli liitetty esim. runoja tai lauluja maailmasta ja ne auttoivat tuomaan tarvittavaa tunnelmaa. Miksei siellä kappaleen alussa voisi myös olla otetta esim. maailman historiasta tai aikakirjoista? Sellaista lyhyttä ja ytimekästä puhelua, jonka voi halutessaan jättää lukematta, mutta joka kertoo kyllä maailmasta tarkemmin.

Minulla ei selvästikään ole selvää mielipidettä asiasta. Riippuu täysin kirjasta pidänkö selittämisen tekniikoista, mutta usein liiallinen selittäminen tulee vastaan myös julkaistuissa teoksissa. Ne on kuitenkin editoitu ja julkaistu ja ne myyvät, eli on olemassa lukijoita, jotka hyväksyvät selitykset. Ei liika selittäminen hyvää kirjaa siis tuhoa, se vain imee voimaa juonelta ja hidastaa tarinan kulkua.

...Sitten mietitään miten paljon tässäkin postauksessa on selitetty samaa asiaa uudestaan ja uudestaan. ;)

Harmi kun Nanon foorumit hiljenevät. Siellä on aina niin ihana keskustella innokkaiden ihmisten kanssa kirjoittamisen ilmiöistä ja saada aivan uusia näkökulmia asioihin... :(

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

millaista fantasiaa?

Olen nyt pitänyt muutaman rokulipäivän kirjottamisesta. Tosiasia vaan on, että kroppa vaatii sitä jo, joten suotakoon se sille. Tarinaa olen kuitenkin aktiivisesti työstänyt. Olen niitä ihmisiä, jotka tykkää outlineista, teemojen kirjoittelusta, hahmojen motiiveista ja hahmoarkkien kartoittamisesta jne. Tykkään kirjoitella käsin lyijykynällä tai stabiloilla mielipuolisen näköisiä muistiinpanoja (ja liimailla kauniita fantasia kuvia inspiraatioksi outlinen sivuille). Sitten tietenkin aloin pohtia tätä genreä...

Olen huomannut, ettei fantasian määrittely ole oikeasti niin helppoa. Tässähän on nimittäin alakategorioita jokaiselle sormelle!

On high ja low fantasiaa.
On eeppistä fantasiaa ja dark fantasiaa.
On urbaania fantasia ja historiallista fantasiaa.
On nuorten, lasten ja aikuisten fantasiaa.
Ja sitten on niitä, joissa saa laittaa raksia useamminkin määritelmän kohdalle.

On näillekin varmasti virallisempia määritelmiä, esim. high ja epic on usein sekoitettu keskenään ja teoksia, jotka on mun mielestä selvästi dark fantasiaa, on luokiteltu high tai epic fantasiaksi. Nämä ovat siis ihan omia tulkintoja. ;)

Nopeasti voin sanoa, että tämä on high:ta aikuisille, joten melkein kaikki muu on selvää itselle paitsi jako eeppisen ja pimeän välillä (kirjoitelmani on kyllä tosi 'pimee'). Mitä enemmän tätä pohdin niin huomaan, että tarina rakentuu Campbellin "Hero's Journeyn" eli monomyytin mallisesti. Se on hyvä rakenne, se on myyttinen rakenne. Se on aikalailla eeppisen ytimessä. Huomaan kuitenkin tykkääväni kurjasta realimismia (inhorealismista), joten tarinassa niitä on viljety oikein olan takaa.

Molempiin liittyy kuitenkin liittyy sellaisiakin ajatuksia, joita en vaan allekirjoita. Näistä ohessa hieman kärjistäen.

Hyvä esimerkki on jako valoon ja pimeään. On hyviä rotuja ja pahoja rotuja. Maailmassa riehuu joku pahis, joka haluaa orjuuttaa tai tuhota maailman syystä X - Pahis vaan pahistelun ilosta. Koko maailman kohtalo on sankarin x varassa, joka on yleensä valkoinen cis-mies. Se saa "palkaksi" nätin tytön ja puoli valtakuntaa ja on hyvä hallitsija, vaikka olisi elänyt koko elämänsä puskassa. Eeppisessä on turvallista tietyllä tapaa. Muiden kunniallisuuteen ja kykyyn uudistua voi luottaa. Sankari on pidettävä tyyppi ja ystävyys on aarteista kallein. Naiset on joko olemattomia tai kirjoitettu sangen ikävästi ilman muuta relevanssia kuin toimia tosiaan sankarin palkkiona hyvin tehdystä työstä. Pahin versio edellämainitusta on fantasian alpha naismalli, jonka perusteella kaikki naiset ovat itsepäisiä ja mielivaltaisia jopa siihen asti, että sankari pääsee korjaamaan heidän virheitään pitkin kirjaa. Sehän on sitä naisten hössöttelyä, you know?

Saa näistä tietenkin hyvänkin tarinan, en minä sitä sano, se eeppisyys vaan tuntuu usein olevan maskuliinisuuden ylistyslaulu.

Kuun pimeältä puolelta kuuluukin sitten kauheuksia. Bileitä saattueessa ei enää vedäkään nuhteeton sankari, vaan usein jopa anti-sankari tai muutama sellainen. Maailman kansat ovat miltei kaikki taikuuden kadottaneita tai muuten vain menee huonosti: haltijat on orjuutettu, yksisarviset tapettu sukupuuttoon, kuninkaat ajattelevat vaan itseään, porukka kuolee nälkään, ja ruumiita senkun tulee. Jumalat on usein itsekkäitä ja heidän valtansa on rajallista. Tarinassa näkyy seksiä, suolenpätkiä ja kauheuksia. Pahikset on sankareita, jotka on tehneet kohtalokkaan virheen elämässään tai vaihtoehtoisesti ne syntymästä asti niin pilalla, ettei mikään auta. Moraali ei olekaan niin selvää. Sitten kauhistuneet lukijat paiskovat kirjoja pitkin seiniä, kunnes pystyvät taas turhautumiseltaan jatkamaan lukemista.

Välillä se kurjuus ja kauheus menee myös totaalisesti yli... En esim. tykkää lukea loputtomiin synkistä maailmoista, joissa raiskaus on arkipäivää ja jokaisella hahmolla on painajaismainen menneisyys, vaikka se olisi kuinka realistista.


Dark tuo minulle assosisaatiot oheisiin:
Tulen ja Jään Laulu, Musta Torni, Anne Ricen Vampyyrikronikat, Kuolemanportti (ja koska olen kirja-rajoittunut niin mangasta Claymore, Berserk ja Kaori Yukin tuotanto)

Eeppinen tuo minulle oheisia assosisaatioita:
Sormusten Herra, Dragon Lance, Ajan Pyörä, David Eddingsin tuotanto, Taru Kolmesta Miekasta, Fionavarin Kuvakudos, Terry Brooksin Shannara... (ja innokkaana pelaajana kaikki Final Fantasyt)

Tuntuu, että fantasian lukijat ovat nykyään vaativampia etenkin tarinan realistisuuden vuoksi. Johtuuko tämä siitä, että sukupolvet jotka elivät sotien läpi kaipasivat kevyttä todellisuuspakoa ja nykyinen rauhassa elellyt sukupolvi janoaa shokeeraavia tarinoita? Tarvitsemmeko "realistisempaa, kovempaa, rankempaa" fantasiaa, koska romantiikka on kuollut ja sen mukana ajatuksen lento? Jotenkin tuntuu, että ihmiset ovat kyllästyneitä perusfantasian koventioihin ja haluavat näitä särkeä sankoin joukoin.

Sinänsä huvittavaa, että suolenpätkien joukosta löytyy kuitenkin enemmän vähemmistöjä muutenkin kuin koristeena. Tosin siellä on myös paljon muutakin aina insestistä sangen tylyihin kohtaloihin (progressiivisuus tyssää usein siihen, että kirjoittaja tekee näille hahmoille jotain kamalaa tai ryhtyy muuten vain 'kill your darlings' leikkiin).

Yritä siinä sitten kirjottaa modernia fantasiaa, kun et itsekään enää tiedä mitä kirjoittamasi tahtoo olla. Nämäkin ovat aika suuria linjauksia loppujen lopuksi.


sunnuntai 25. marraskuuta 2012

100k

Tällä kertaa en jaarittele harmaan sateisen Suomen fiiliksistä ja marraskuuvihastani, tai siitä että juoni elää omaa elämäänsä ja minulla ei ilmeisesti ole mitään asiaa kirjoittaa outlineja, joissa pysyisin.

Nope. Tämä on hyvän mielen postaus, vaikka kuolisin siihen ;)


Validoin eilen keskiyön jälkeen voittoani ja tunsin hetken siitä voimakasta hekumaa. Niin siihen asti, kun niskat ja selkä sanoivat sopimuksensa irti ja nukuin kovalla lattialla itkunsekaisessa buranapilvessä yön, kun oma patja oli liian pehmeä.

Mutta siis iloisia asioita. Olisko korkea aika keksiä projektille joku parempi työnimi? Manaajaksihan en tule tätä kutsumaan, ihan oikeasti. En nyt vaan jotenkin keksi mitään parempaakaan, joka tiivistäisi tarinan olennaisesti. Ja mitään "Belgarionin taru" tyyppistä alaotsikkoahan en lisää tähän. Aineksia tarinassa olisi useampaankin kirjaan, mutta sellaista en edes ajatella tällä hetkellä, kun tämä yksikin on tarpeeksi uuvuttava kokemus.

Olen jo luvannut itselleni, että pidän sen joulukuun taukoa, come what may.

Kohdistankin tähän kuuhun nyt jo huomattavasti toiveita. Ajattelin ensinnäkin lykätä pleikkariin Dark Soulsin, joka on odottanut pelaajaa jo vuoden päivät. Sen edeltäjä masokistisen ihana ja ahdistava Demon's Souls on varmaan parhaita pelejä, joita olen ikinä pelannut. Näissä ei todellakaan ole pelaajalla mitään saumoja löysäillä. Kun kuolet niin kuolet. Ja minun kuolinkohtaukset oli Demon's Soulsissa laskettavissa tuhansissa. Toisaalta se opettaa millaista ns. realistisempi tappelu on. Niitä iskuja kun ei oikeasti ole varaa ottaa kauheasti, niin pitää vetää ajatusmyssy päähän ja opetella taktikointia.

Ja fan fictionin paukutus jatkuu ainakin chapterin viikkovauhtia. Olen jo kaipaillut monimutkaista androidi rakkaustarinaani ja muutakin ns. aivot viihteelle tavaraa. Parin kuukauden takaisia one-shotteja olisi nyt oivallista työstää siihen malliin, että ne voisi julkaista. Yuletideen en taida vieläkään osallistua, kun se menee aina Nanon kanssa ristiin :P Onneksi alkuvuoden Porn Battle pelastaa ja osuu sopivasti siihen suunniteltuun editointirupeamaan. Sitten voi puuhata pornoa niin ei mene homma liian vakavaksi. ;)

Ja palkitsen itseni leffamaratoonilla. Laitan yhteen pinoon kaikki ne leffat, joissa saa syödä silmillään maisemia ja upeata cinematographiaa ja sitten... ai, perhana, ajattelin siis Ridley Scott maratoonia. Avokki ei kyllä tykkää katsoa Prometheusta kymmenettä kertaa tänä vuonna, tai Blade Runneria, tai Alienia. No, jonkun maratoonin ainakin vetäisen, kun olen leffoja vältellyt lähes kroonisesti NaNon aikana. :D

Eilisestä takkuilusta huolimatta jatkan kirjoittamista 2k tahtia perjantaihin asti ja yritän keskittyä kohtauksissa juonen edistämiseen. Viimeiset 5k on ollut siitä poikkeuksellista, että olen ympännyt väkipakolla jokaiseen kohtaukseen jonkun juonielementin. Tämä keskeneräisten asioiden listaaminen siis toimii, vaikka plot pointit tulisivatkin pakkosyötällä ekaan draftiin. Sitten ehkä pääsen siihen 2.näytöksen loppuhuipentumaan, tai se on ainakin todella lähellä perjantaihin mennessä. 10 1k mittaista kohtausta on parempi kuin ei mitään (epäilen tosin, että tuo 1k on minulle aika mahdoton...)!

Loppurutistuksen paikka :)

tiistai 13. marraskuuta 2012

50k

Wau. Tämän vuoden NaNoWriMo on todellakin ollut yllätyksiä täynnä! Suurin yllätyksistä lienee kuitenkin oma aivan uskomaton kirjoitustahti. Saavutin vaaditun 50k jo 11 päivän kirjoittamisen jälkeen. Muistan kuinka onneni kukkuloilla olin viime vuonna, kun tavoite täyttyi, joten siihen verrattuna voittofiilikset ovat, sanoisinko laimeat?

Kamalaa valittaa, mutta minusta on kehkeytynyt ihan pieni ylisuorittaja. Kirjoitin sellaisella 4000 sanan keskimääräisellä päivävauhdilla ja nyt kun 50k on täynnä, on tarina oikeastaan vasta alkamassa. Näen jo nyt, että rakennetta täytyy hieman muuttaa. Esim. kolmannella päähenkilöllä oli ensimmäinen kohtaus vasta 33k kohdalla, eikä häneen edes viitattu ensimmäistä kertaa kuin vasta edellisen luvun viimeisissä kappaleissa.

Lisäksi tarinassa on huimasti karsimisen varaa. Kirjoitan paljon hahmojen sisäisiä tuntemuksia ja rakennan maailmaa heidän silmiensä kautta, mutta tiedostan, että leikkaukset tapahtuvan ensin juuri näistä kappaleista, joissa hahmot jauhavat omia angstejaan osittain tarpeettomasti.  Muistan joskus lukeneeni, että hyvä kirja on suurimmaksi osaksi toimintaa ja dialogia. Varsinaisista suhdeluvuista ei minulla ole tietoakaan, mutta myönnän että loputon pohdiskelu ja kuvailu on tylsää luettavaa.

Toistaiseksi lukujani siis painaa juonen vähäisyys.  Päähenkilöitä ja heidän suhteitaan sivuhahmoihin on terävöitetty kyllä matkan aikana ja he ovat koko ajan tarponeet sinnikkäästi eteenpäin, mutta ensimmäisessä 30k on vahva setupin maku. Tarinan maailma on yksinkertaisesti niin valtava ja erilainen, että olen joutunut selittämään ehkä liikaakin sitä keitä hahmot ovat ja mistä he tulevat.

Siirtyessäni kolmannen hahmon päähään, joka on siis ensimmäinen ihminen, huomasin kohtausten heti lyhenevän ja tulevan sisällöltään mielenkiintoisemmiksi. Kun alan tammikuussa editoida tätä järkälettä tulee tasapainon löytämisestä mielenkiintoista. Kokonaisia lukuja tuskin tarvitsee deletoida, mutta toiston karsiminen ja juonen kuljettaminen nopeammin ovat haasteita.

Koska vauhti on ollut niin tiivis, päätin tehdä tänä vuonna tuplananon. Pyrin siis 100k lukuun.   Tappaa en aio itseäni tällä. Pyrin kirjoittamaan niin paljon kuin pieni sieluni sietää, mutten ota paineita. Joulukuussa kuitenkin palaan normaaliin kirjoittamisrytmiini ja jätän tarinan rauhaan hetkeksi (minulla odottaa valmistumista muutama fan fic, joita en suostu hylkäämään). Toivottavasti joulukuuhun mennessä tarina on edennyt ensimmäisen näytöksen ohi ja ollaan edes lähestymässä toisen näytöksen kliimaksia, sillä tiiliskiveä en suostu kirjoittamaan. Kolmas näytös voi olla helpompi kirjoittaa, kun olen editoinut hieman Nanon aikana saatua tekstiä, koska silloin koko tarina on linjassa. Tämä jää kuitenkin nähtäväksi!

Kyllä tästä vielä hyvä tulee. Kirjoitan nyt vain niin paljon kuin sielu sietää ja poistan sitten sellaisen turhan välistä. Sillä saan korjattua tarinan surkean tahdituksen, ja siitä ehkä tulee vielä hyväkin lukukokemus.   Fiilikset ovat siis pitkälti positiivisia, vaikka täysi tavoite tuntuukin pieneltä. Ehkä jos en olisi tahkonut samansuuruisia sanamääriä täyteen hieman hitaammin pitkin vuotta uusien ja vanhojen fan ficcien kanssa, olisin paljon ihastuneempi tuotoksiini.

Nyt vaan jotenkin tiedän, ettei tuo sanamäärä tarkoita työn olevan ohi. Ehei, se vasta alkaa ;)